Historian tulkintaa ja tulevaisuuden ennustamista

Kirjahyllyssäni oli jo joitakin vuosia odottanut lukemistaan Tapio Tammisen teos Pahan viehätys, Natsismin ja terrorin lähteillä (Otava 2004). Kirja olisi ansainnut tulla luetuksi jo ajat sitten, mutta ei sen anti ole vanhentunut reilussa kymmenessä vuodessa - valitettavasti, pitää sanoa. Kirja on silmiä avaava katsaus erityisesti natsismin syntyhistoriaan, mutta se laajenee esittämään teorian ääriliikkeiden synnystä yleisemminkin.

Tamminen marssittaa esiin kavalkadin tiedemiehiä, filosofeja, taiteilijoita ja monenlaisia omatekoisia profeettoja ja mystikkoja ja osoittaa, miten 1800-luvun alkupuolelta asti rakennettiin fantasiakertomusta ihmisroduista ja niiden välisistä eroista. Valistusajan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet saivat mennä romukoppaan samoin kuin juutalais-kristillinen altruismin perinne.

Tähän asti minua on askarruttanut, miten Hitler ja kansallissosialistit saattoivat saada niin nopeasti saksalaiset puolelleen ja rakennettua mittasuhteiltaan käsittämättömän väkivaltakoneiston. Tammisen kirjan myötä minulle valkeni, että niin ei tapahtunutkaan, vaan että kansallissosialismi vain kokosi yhteen ja pani käytännössä toimeen aatteet ja uskomukset, jotka olivat jo sadan vuoden aikana levinneet syvälle ja laajalle erityisesti Saksassa, mutta myös muualla Euroopassa.

Yhtenä alkusysäyksenä ilmiölle oli 1700-luvun lopussa julkisuutta saanut tieteellinen havainto sanskriitin ja eurooppalaisten kielten sukulaisuudesta. (Havainto tosin oli alunperin tehty jo 1600-luvulla, kuten voi tarkistaa vaikkapa Wikipediasta. http://fi.m.wikipedia.org/wiki/Indoeurooppalaiset_kielet) Kielisukulaisuudesta tehtiin ajatushyppäys rotusukulaisuuteen, johon liitettiin uskomus Intiasta ihmiskunnan sivistyksen alkukehtona. Tosin ihailun kohteena ei välttämättä ollut Intia sellaisena kuin se tuolloin oli olemassa, vaan myyttinen ihannekuva muinaisesta maailmasta. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen Tammisen toimittamaa v. 2008 ilmestynyttä kirjaaa Guruja, joogeja ja filosofeja (WSOY), jossa eri kirjoittajat käsittelevät eurooppalaisen ja intialaisen filosofian välistä vuorovaikutusta. http://www.adlibris.com/fi/kirja/guruja-joogeja-ja-filosofeja-9789510316658

Erityisesti Saksassa syntyi 1800-luvulla liikkeitä, joissa haluttiin palata asioiden alkuperäisiin juuriin. Niitä etsittiin saksalaisesta muinaisuudesta ja paluusta luontoon esimerkiksi kasvissyönnin ja eläinsuojelun muodossa. Kristinuskon katsottiin edustavan ei-alkuperäistä, degeneroitunutta uskonnollisuutta, jonka tilalle oli tuotava aito saksalainen uskonto - varsinkin, kun kristinusko pohjautui juutalaisuuteen, josta rakennettiin yhä synkempää viholliskuvaa. Aatteellis-uskonnolliseen keitokseen lisättiin aineksia eri puolilta: darwinismia, rotuhygieniaa ja ikivanhoja käsityksiä saastumisesta ja puhtaudesta, manikealaisuutta, vapaamuurariutta, gnostilaisuutta, temppeliritareita... Näin Saksassa yhdistyivät uskonnollissävytteinen nationalismi, usko rotuihin ja niiden eriarvoisuuteen sekä käsitys tulevan, paremman maailman koittamisesta, kunhan viholliset olisi voitettu syvän kriisin ja väkivallan kautta. Soppa oli valmis ja se syötettiin 1900-luvulla miljoonille juutalaisille, romaneille, vammaisille, toisinajattelijoille ja sodan uhreille.

Tamminen käsittelee kirjassa myös suomalaisia, jotka saivat 1800- ja 1900-lukujen rotuluokituksessa paikan alempien rotujen joukossa. Suomalaisia pidettiin mongoleina, ja havaitsipa joku tutkija meikäläisten kalloissa suorastaan eläimellisiäkin piirteitä. Käsitys suomalaisten itäisistä rotuominaisuuksista eli Ruotsissa ainakin 1900-luvun puoliväliin asti, ja onpa siihen viitattu kansainvälisissä yhteyksissä vielä 1980-luvullakin. Suomen sisäisessä keskustelussa vedettiin roturajaa suomen- ja ruotsinkielisten tai itä- ja länsisuomalaisten välille.

Teoksensa loppupuolella Tamminen käsittelee millianistisia, apokalyptisia ja messiaanisia liikkeitä kautta historian ja osoittaa, että niiden tyypilliset piirteet ovat havaittavissa myös kansallissosialismissa. En pysty arvioimaan kirjoittajan käyttämien esimerkkien yksityiskohtien oikeellisuutta, vaikka joihinkin kirkkohistoriaa koskeviin kohtiin voisinkin esittää täsmennyksiä. Joka tapauksessa Tamminen vakuuttaa minut, kun hän hahmottelee, kuinka samat toimintamallit esiintyvät historiassa yhä uudelleen.

Poliittisesti ja kulttuurisesti epävarmoina aikoina haetaan turvaa menneisyydestä, josta rakennetaan myyttinen ihannekuva. Oma kansallinen, uskonnollinen tai etninen ryhmä nähdään oikeamielisten joukkona, valittuna kansana, jolla on pyhä lähetystehtävä. Muuttuvassa maailmassa se joutuu kärsimään vihollisten käsissä, mutta odottaa johtajaa, messiasta, joka johdattaa sen kriisin ja kärsimyksen tai suorastaan apokalyptisen taistelun kautta loistavaan tulevaisuuteen. Kannattajat sitoutetaan joukkoon lupauksilla uudesta maailmanjärjestyksestä ja rakentamalla vahvaa yhteishenkeä rituaalien ja symbolien avulla. Alunperin tämäntyyppinen ajatusmalli on esiintynyt uskonnoissa, mutta uusimmalla ajalla se on siirtynyt myös ideologioihin. Natsiaatteen ohella se on selvästi havaittavissa esimerkiksi marxilaisuuden käsityksissä vallankumouksestta ja kommunistisesta ihanneyhteiskunnasta.

Tässä ollaankin jo silmittömän väkivallan, terrorismin ja holokaustin selityksissä. Monet natsit olivat hyviä isiä ja äitejä ja ystävällisiä naapureita. He saattoivat kantaa huolta luonnosta ja eläimistä, mutta tappaa työkseen ihmisiä. Institutionalisoitu väkivalta oikeutettiin ideologisilla ja myyttisillä selityksillä. Rakennettiin identiteetti, joka vaati vastapainokseen demonisoidun vihollisen, josta oli hankkiuduttava eroon. Samaa kuviota ovat toistaneet vallankumoukselliset liikkeet eri puolilla maailmaa.

Tamminen päättää kirjansa 2000-luvun alun maailmantilanteen analyysiin. Hän näkee siinä samoja piirteitä kuin 1800-luvun teollistumisen aikakaudessa. Äärihindulaisuuden nousu, uusnatsien liikehdintä sekä amerikkalainen ja eurooppalainen uusoikeisto ovat vastareaktiota maailman muutokselle ja epävarmuudelle. "Sosiaaliset fantasiakertomukset jäsentävät taas ihmisten maailmankuvaa. Tarinaniskijät ilmestyvät jälleen keskuuteemme: osoittavat syylliset, syyttömät ja uhrit", ennustaa Tamminen. Hän viittaa (siis vuonna 2004) mahdollisuuteen, että militantti islamismi on yksi mahdollisista nousevista liikkeistä. Karmeammin oikeaan osuvaa ennustusta on vaikea löytää.

En pysty kokoamaan tähän kirjoitukseen kaikkia mielenkiintoisia näkökulmia Pahan viehätys -kirjasta, joten suosittelen sen lukemista. Omalle lukulistalleni kiipeävät yläpäähän Tammisen muut teokset, erityisesti hänen uusin kirjansa Kansankodin pimeämpi puoli (Atena 2014). http://www.adlibris.com/fi/kirja/kansankodin-pimeampi-puoli-9789523001275?gclid=CJ-7_7XdicQCFSWzcgodd5sAsA

Poikkeus sääntöön

Blogini otsikossa lukee, että täältä on turha etsiä yksityisasioita, mutta teen siihen nyt poikkeuksen, koska tarinani on joka tapauksessa kenen tahansa luettavissa lokakuun puolivälin Kotiliesi-lehdestä. Haastatteluni tulee aikanaan myös lehden nettisivuille.

Tuhannet suomalaiset saavat vuosittain syöpädiagnoosin. Minä sain omani vajaa vuosi sitten. Vaikka syöpä on yhä harvemmin välitön kuolemantuomio ja erityisesti rintasyövän ennuste on yleensä hyvä, niin sairastuminen on silti kova isku. Se ei ole vain ruumiin sairaus, vaan pistää henkisenkin kestokyvyn lujille. Se vaikuttaa paitsi sairastuneeseen, myös perheeseen, ystäviin, työtovereihin ja kaikkiin läheisiin. Sairauteni vaiheista voitte lukea lehdestä tai voitte ottaa minuun yhteyttä - tässä haluan kirjoittaa jotain siitä, mitä olen oppinut sairauteni aikana ja sen jälkeen.

Miten sairastuneelle voi edes puhua?

Tiedän, että moni kokee vakavasti sairastuneen ihmisen kohtaamisen vaikeaksi. Mistä voi puhua, mitä uskaltaa sanoa? Minulla ei ole juurikaan negatiivisia kokemuksia siitä, miten ihmiset ovat kommentoineet sairautta tai miten olen tullut kohdatuksi. Kohtalotovereilta olen kuitenkin kuullut, että sairautta saatetaan vähätellä. Joku sanoo, että "sinullahan on vain rintasyöpä" tai kehottaa piristymään. Totta on, että suurin osa rintasyöpäpotilaista on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista, mutta ei se silti ole mikään kevyt tai helppo sairaus. Hoidot ovat raskaat, monella syöpä uusiutuu ensimmäisen hoitokierroksen jälkeen ja satoja ihmisiä kuolee vuosittain rintasyöpään (sanon "ihmisiä" enkä "naisia", sillä rintasyöpä voi tulla miehellekin).

Kuulostele sairastunutta. Jos hän itse puhuu sairaudestaan, sinäkin voit puhua siitä. Älä kuitenkaan hyssyttele, että "kyllä se siitä", koska et voi tietää, kuinka käy. On parempi sanoa vaikka, että olet pahoillasi asiasta, mutta uskot, että sairaus voidaan parantaa. Toivon näkökulma on tärkeä. Vointia tai kuulumisia kannattaa kysellä, mutta jos huomaat, että sairastunut ei erityisesti halua tai jaksa puhua asiasta, niin anna olla. Sitä paitsi sairaus ei kuitenkaan ole koko elämä. Puhu normaalisti niistä asioista, joista muutenkin puhuisit kyseisen ihmisen kanssa. Huumori on tärkeää sairaudenkin keskellä, mutta potilas saattaa olla hyvin herkällä mielellä, joten sairauteen liittyvät humoristiset kommentit kannattaa jättää sanomatta. Syövän sairastaneiden keskinäinen huumori saattaa olla aika rajuakin, mutta älä yritä mennä siihen mukaan, jos et ole itse kokenut vakavaa sairautta.

Älä missään tapauksessa ala arvuutella, mikä sairauden on aiheuttanut. Vaikka tilastojen perusteella tiedetään, että mm. stressi, tupakointi, alkoholinkäyttö, epäterveellinen ruoka, vähäinen liikunta ja vähäinen uni lisäävät syöpäriskiä, ei yksittäisen ihmisen kohdalla yleensä pystytä osoittamaan, mikä on sairauden syy - pois lukien muutamat perinnölliset syövät. Syöpä voi tulla siitä huolimatta, että elää terveellisesti, ja potilas kyllä varmasti pohtii elämäänsä ja elintapojaan ihan riittävästi ilman, että muut ihmiset lisäävät syyllisyyden taakkaa.

Älä kuormita potilasta sairaskertomuksilla. Toki kaikesta saa puhua, mutta itse ainakin olin jossain vaiheessa kurkkua myöten täynnä kaikkien maailman ihmisten syöpätarinoita. Ainakaan silloin, kun sairaus on vasta todettu, eikä ole vielä tietoa, voidaanko sitä hoitaa, ei kannata kertoa sitä tarinaa, miten kumminkaima sai diagnoosin ja oli kolmen viikon päästä vainaa. Jos sinulla on oma kokemus paranemisesta tai olet itse juuri nyt sairas, tilanne on tietysti erilainen.

Aito välittäminen on kohtaamisen olennaisin asia. Sanat ovat usein kämpelöitä eikä niitä ehkä olekaan, mutta kyllä sairastunut antaa sen anteeksi, jos hän ymmärtää vilpittömyyden niiden takana. Usein halaus ja lähellä oleminen ovat parempi viesti kuin sanat. Koeta sietää potilaan itkua ja omaasikin. "Älä itke" on ihan turha lause vakavan sairauden yhteydessä.

Voisitko ehkä auttaa ja ilahduttaa tekemällä jotain konkreettista? Voisitko leipoa tai käydä kaupassa tai auttaa siivouksessa, jos potilas on huonossa kunnossa? Voisitko kutsua hänet kahville tai elokuviin, jos hän on paremmassa kunnossa? Voisitko piristää häntä jollakin pienellä tuliaisella, kuten vaikka kukilla tai luettavalla? Muista, että emme kykene näkemään toistemme ajatuksia. Vaikka olisit mielessäsi kuinka empaattinen ja ajattelisit sairasta ystävääsi kuinka paljon tahansa, hän ei sitä tiedä, ellet tee jotain. Jos puhuminen on vaikeaa, lähetä vaikka postikortti.

Kerro ympärilläsi oleville ihmisille positiiviset asiat jo silloin, kun he ovat terveitä. En ole koko aikaisemman elämäni aikana saanut yhteensäkään niin paljon kehuja esimerkiksi ulkonäöstäni kuin sairastamiseni aikana ja sen jälkeen. Jokainen kaunis sana ilahduttaa, kiitos niistä! Mutta pitikö sairastua kuullakseen ne... Tämä neuvon annan aivan erityisesti itselleni.

Mikä minua auttoi?

Terveydenhuolto. Olen saanut sekä Savonlinnassa että Kuopiossa taitavaa hoitoa ja hyvää kohtelua. Toki tiedän, että virheitä ja laiminlyöntejä tapahtuu ja että kaikkia ei voida auttaa, mutta omalla kohdallani olen tyytyväinen. Sytostaatit ja sädehoidot ovat erittäin kalliita, mutta verovaroilla ne on kustannettu niin, että posti kantaa kotiin hyvin kohtuullisia laskuja. Myös Syöpäyhdistys auttaa monella tavalla.

Rutiinit. Toisaalta sairaus muuttaa kaiken ja toisaalta moni asia pysyy samana. Kaikki normaalit asiat, jotka vievät ajatukset pois sairaudesta, ovat ainakin minulle olleet tärkeitä. Kun jaksaa nousta jalkeille ja vaikka laittaa ruokaa tai kävellä ulkona koiran kanssa tai lähteä kaupungille, niin on taas elämässä kiinni. Jostain kaivoin esiin silkkaa suomalaista sisua ja ajattelin, että vaikka on sairas, ei tarvitse olla surkea. Korkkarit jalkaan ja menoksi!

Kauneus. Syöpädiagnoosin jälkeen havaintokyky muuttui oudosti. Toisaalta kaikki tuntui piirtyvän tavallista kirkkaampana ja selvempänä eteen, toisaalta tuntui kuin itsen ja maailman välissä olisi ollut lasiseinä. Luonnon kauneus tuntui sairastamisen aikana ja hetkittäin vieläkin tuntuu suorastaan viiltävältä. Muutenkin tuli tarve ympäröidä itsensä kauniilla asioilla, kuten kukilla ja kauniilla vaatteilla - ehkä siksi, että sairaus tuo mukanaan niin paljon rumaa. Ylipäänsä ikäviä asioita oli vaikea kestää. Kun itku on herkässä muutenkin, ei tee mieli katsoa katastrofiuutisia televisiosta tai lukea kirjoja, joissa on raskaita ja surullisia asioita.

Ihmiset. Olen kertonut sairaudestani avoimesti, ja sen myötä olen kokenut, että ihmisten myötätunto on kantanut minua. Joskus olen kokenut sen suorastaan fyysisenä aaltona. Kiitän sydämeni pohjasta perhettäni, ystäviäni, kuorotovereitani, työtovereitani ja kaikkia kanssani kulkeneita! Matka jatkuu ja juuri nyt kaikki on hyvin. Erityiskiitos lähtee niille siskoille, joita olen tavannut mm. vertaistukiryhmässä ja sopeutumisvalmennuskurssilla. Mitä muuta meillä ihmisillä on viime kädessä kuin toinen toisemme?

Elämä on antanut minulle paljon ja ehkä huominenkin tulee! Toiveikkaana ja kiitollisena menen sitä kohti.



Kuvat on otettu toukokuussa, elokuussa ja lokakuussa.

Onneksi meillä on varaa

Tarkoitan nyt meitä suomalaisia. Olen sattuneesta syystä katsellut TV-ohjelmia, joille minulla ei ole aikaisemmin ollut aikaa eikä kyllä kiinnostustakaan. Vastaani on tullut amerikkalainen Undercover Boss -ohjelma. Siinä suuren yrityksen omistaja tai muu johtoportaaseen kuuluva henkilö soluttautuu naamioituneena alaistensa joukkoon työskentelemään esimerkiksi hampurilaisravintolan tiskillä tai urheiluvaateliikeen paitapainossa. Tosi-TV:n formaatti on laadittu niin, että johtaja kuulee alaisiltaan liikuttavia elämänkohtaloita, ihastuu heidän periksiantamattomaan asenteeseensa ja siihen, miten he omistautuvat työlleen, oppii heiltä paljon ja lahjoittaa lopuksi heille kymmeniä tuhansia dollareita, jotta he saavaat elämänsä järjestykseen.

Ohjelma ei muuten herättäisi minussa intohimoja, mutta yhä uudelleen hämmästelen siinä esiintyvien tavallisten ihmisten elämää. Nuori mies elättää äitinsä ja sisaruksensa varastomiehen palkalla sen jälkeen, kun perhe on vuoden kodittomuuden jälkeen vihdoin onnistunut saamaan asunnon. Nuori mies ei voi siis mennä collegeen. Nuorella naisella on 250 000 dollarin velka veljen sairaanhoitokuluista eikä toivoakaan saada sitä maksetuksi, jotta voisi järjestää oman elämänsä. Yksinhuoltajaäiti tekee kahta työtä ja toivoo voivansa joskus mennä sairaanhoitajakouluun. Sairas lapsi ei pääse hoitoon. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Suosittelen erityisesti päättäjille tämän ohjelman katsomista. Amerikkalaisessa ohjelmassa haltiatarkummina toimiva miljonääri pelastaa nämä muutamat ihmiset - kaikkea hyvää heille - mutta sosiaaliturvan puuttumista ei pohdita lainkaan. Olen hyvilläni, että asun maassa, jossa yhteiskunta-niminen kummi kustantaa verovaroilla kaikille koulutuksen, sairaanhoidon, asunnon ja ylipäänsä perusturvan. Sen järjestämisen tavasta ja tasosta tietysti pitää keskustella, mutta pyydän kauniisti, älkää amerikkalaistako Suomea ainakaan näissä asioissa. Tuloerojen kasvattaminen, jota jotkut pitävät "terveen kilpailun" edellytyksenä yhteiskunnassa, merkitsee tosiasiassa rikkaiden rikastumista ja köyhien köyhtymistä eli yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvattamista. Yhteiskunta, jonka kaikki jäsenet voivat hyvin, on parempi kuin sellainen, jossa vain pieni osa voi hyvin. Meillä on varaa huolehtia toisistamme.

 

Tiedonhallinnasta

Internetin aikakaudella informaatiota on ylenpalttisesti tarjolla. Siksi sitä pitäisi jotenkin yrittää hallita.Yksi hallinnan muoto on kuratointi eli se, että joku ihminen kerää ja suodattaa informaatiota ja muut voivat hyötyä siitä. Suoritan nyt hiukan kuratointia: Olen viime syksynä perehtynyt aika paljon tiedonhallintaan. Sen alle kuuluvat esim. seuraavat asiat: tiedonhaku, tiedon luotettavuuden arviointi ja tietoturva. Olen koonnut lukiolaisille tiivistelmän ko. aiheista. Se on tässä osoitteessa:
http://www.slideshare.net/virpiloi/tiedonhallintaa-lukiolaiselle

Olen myös koonnut aika paljon linkkejä sivulleni http://virpinkurssit.pbworks.com/w/page/68128273/Tiedonhallinta

Olkaa hyvät!

Mitä kokkasin tänään?

Jääkaappia piti tyhjentää ja seuraaviin ruokiin upposi aika mukavasti käyttövuorossa olleita aineksia. Päivän hyvä työ tehty! Lisäksi tuli täytettyä se lupaus, että jokaisella kokkauskerralla pitää käyttää jotain kuiva-ainekaapista, jotta sekin vähän tyhjenee.

Keitto Hesarin ohjeella: Bataattia ja porkkanaa

Alkuperäinen ohje on julkastu Hesarissa tämän kuun 13. päivä. Otetaan mitä on -keittiön olosuhteisiin nähden tein melko uskollisesti reseptin mukaan. Siinä sanotaan, että kuori ja pilko kaksisataagrammainen bataatti ja puoli kiloa porkkanoita ja raasta tuoretta inkivääriä kaksi ruokalusikallista. Pistin arviolta. Sitten käskettiin kuumentaa kattilassa 8 dl vettä, mikä on huono neuvo, koska vesi kannattaa ajan ja sähkön säästämiseksi kuumentaa vedenkeittimellä. Joka tapauksessa mainittuja aineksia ja kahta kasvisliemikuutiota piti keitettämän 15-20 minuuttia eli kunnes kasvikset olivat kypsiä. Kellon katsominen on sinänsä turhaa tuossa, kun on kuitenkin maistamalla varmistettava kypsyysaste. Sitten keittoon käskettiin lisätä 250 g mascarpone-juustoa ja 3-4 ruokalusikallista minttu- tai persiljasilppua, minkä jälkeen se piti soseuttaa tehosekoittimella, kaataa takaisin kattilaan, kuumentaa ja maustaa suolalla tarvittaessa. Minä vedin kasvikset soseeksi sauvasekoittimella ja lisäsin vasta sitten mascarponea ja yrttisilpun, joka oli ruohosipulin ja timjamin sekoitusta, kun pakastimesta sattui sellaista löytymään. Keitosta tuli vähän vihreäpilkullista, mutta epäilen, että tuo yrttiyhdistelmä oli jopa parempi kuin alkuperäinen ehdotus. Niin tai näin, lopputulos oli oikein hyvä.

Tarjollepanoon Hesari suositti seuraavaa: Kuumenna 2 tl rypsiöljyä paistinpannulla ja lisää 1 tl garam masala -maustesekoitusta. Lisää 4 rkl salaattisiemensekoitusta. Paista pari minuuttia ja mausta ripauksella suolaa. Annostele keittoa lautaselle ja lisää pinnalle siemensekoitusta. Minulla ei ollut valmista sekoitusta, joten kaivelin kaapista pellavansiemenrouhetta, kurpitsansiemeniä, seesaminsiemeniä ja kourallisen maapähkinöitä, jotka rouhin. Toimi hyvin!

Suolaa

Kaikki tietävät, että sitä pitää välttää ja että makuaisti tottuu tiettyyn suolatasoon. Jotkut ruoat minusta vaativat tiettyä suolaisuutta (kuten riisipuuro!), mutta silloin, kun sitä voi vähentää, kannattaa tehdä niin. Esimerkiksi tässä keitossa kaksi liemikuutiota sisältävät niin paljon suolaa, että maistaessani keskentekoista ruokaa vallan säikähdin. Onneksi mascarponen lisäys pelasti tilanteen. Lisäsuolaa ei minusta kannata enää laittaa. Maustetusta siemensekoituksesta jätin suolan kokonaan pois.

Erilaiset suolathan ovat olleet viime vuosina kokkaajien muotijuttu, ja erikoissuoloja voidaan tilata kalliilla ja kaukaa tai tuoda ulkomaanreissuilta. Näyttää niitä olevan marketissakin. Mikäs siinä, on minullakin pari purkkia jotain suoloja, mutta en ole päässyt oikein vauhtiin niiden käytössä. Ei taida makuaistini olla niin herkkä, että se erottaisi suolavivahteita...

Paistos munakoisosta

Jääkaapin tyhjennyksessä tuli vastaan myös yksi munakoiso ja tomaatteja, joista päättelin syntyvän uuniruoan. Italialaisen keittokirjan ohjeen mukaan olisi tarvittu kaksi munakoisoa, joten päätin jatkaa aineksia perunoilla. Koisokasvejahan nuo kaikki kolme ovat, joten sopinevat yhteen! Itketin ensin munakoisot, kun ohjeessa niin sanottiin, vaikka yleensä en vaivaudu. Se tapahtuu niin, että viipaloidaan munakoiso noin puolen sentin viipaleiksi, levitetään ne laudalle tai vadille tai paperille, ripotellaan suolaa päälle ja odotetaan puoli tuntia. Sitten kuivataan talouspaperilla suolainen neste pois viipaleiden pinnalta. Ohjeessa käskettiin uppopaistaa viipaleet, mikä kauhistutti minua, sillä munakoiso imee öljyä enemmän kuin sieni, joten paistoin viipaleet vain maltillisessa määrässä oliiviöljyä.

Munakoison itkiessä laitoin kastikkeen tulemaan. En halunnut ruveta kalttaamaan tomaatteja, koska kuoren mukana menetetään iso osa mausta, joten pilkoin tomaatit kuutioiksi. Jos joku haluaa kaltata, niin se käy näin: tee tomaatin pohjaan ristiviilto ja laita se hetkeksi kiehuvaan veteen. Sen jälkeen kuori lähtee helposti vetämällä pois. Mutta siis kastikkeeseen. Kuumensin hiukan oliiviöljyä pannussa, lisäsin paistumaan yhden hienonnetun valkosipulinkynnen ja hetken päästä 5 tomaattia. Koska ne eivät olleet kypsiä ja mehukkaita, kuten olisi pitänyt, lisäsin erittäin vääräoppisesti hiukan ketsuppia. Älkää kertoko italialaisille. Sitten mausteet: suolaa, mustapippuria, sokeria ja tuoreiden yrttien puutteessa kuivattua basilikaa ja oreganoa. Kastikkeeseen ei tule mitään suurusta, vaan sen annetaan kiehua sopivan sakeaksi ja makeaksi. Jos se on liian hapokasta, sokeri ja pippuri saattavat auttaa.

Seuraavaksi keitin perunat melkein kypsiksi ja viipaloin ne. Olivat muuten historian kumimaisimpia perunoita! Lajike muistiin ja kierrettäköön vastedes kaukaa! Sipaisin pullasudilla öljyä uunivuoan pohjalle, mikä helpottaa aikanaan tiskausta. Ladoin kerroksen perunoita, kerroksen munakoisoa ja levittelin tomaattikastikkeen päälle. Sen päälle tuli vielä mozzarellajuustonokareita ja parmesaaniraastetta. Paistoaika puoli tuntia 180 asteessa. Hyvää!

Jälkiruoka

Koska mascarponea oli vielä jäljellä, niin pitihän siitä kehitellä jälkiruokakin. Ajattelin ensin piirakkaa: pohja murskatuista Digestive-kekseistä ja sulatetusta rasvasta, päälle makeutettua ja jollain maitotuotteella notkistettua mascarponea, päärynäviipaleita ja raidoitus sulatetusta suklaasta. Olisi saattanut olla aika hyvää, mutta en viitsinyt ruveta tekemään pohjaa, joten päädyin yksinkertaiseen marjajälkkäriin. Fuusioin Venäjän Italiaan ja notkistin juuston viisitoistaprosenttisella smetanalla (ja tilkalla jogurttia, kun seos oli vielä aika paksua). Mauksi laitoin vain tomusokeria ja vaniljasokeria. Arkeologiset kaivaukset pakastimessa toivat päivänvaloon mustikoita, vadelmia ja mansikoita, jotka sekoitin ja maustoin tomusokerilla ja lirauksella Calvadosia. Ehkä turha juttu, mutta tulipahan laitettua. Lopuksi keitin desistä sokeria, desistä vettä ja raastetusta sitruunankuoresta makusiirapin. Jälkiruoka on vielä maistamatta, mutta näistä tarpeista sitten kootaan annokset. Jos ei ole hyvää, niin joutunen syömään vaikka hatun.

Ruokamuistoja Italiasta

Olin viime vuonna kahteen otteeseen Roomassa. Matkojen ensisijainen tarkoitus ei ollut kulinaarinen, mutta ptihän siellä syödä... Ikimuistoisin ateria oli perinteinen monen ruokalajin lounas, joka kesti kolme tuntia. Paikka oli vanha perheomistuksessa oleva ravintola pikkukaupungissa jonkin matkaa Roomasta. Kun katsotte ruokalistaa, voitte uskoa, että jatkoimme matkaa ruoasta ja juomasta suorastaan pökertyneinä! Yleishavainto ruoan suhteen oli, että se oli kaikkialla hyvää. Siinä mielessä on helppo olla turistina Italiassa.

En rupea tässä esiintymään asiantuntijana, jollainen en ole, enkä hehkuttamaan italialaisen ruoan paikallisuudesta ja ensiluokkaisista raaka-aineista ja muusta sellaisesta, jota ovat kirjat ja kokkiohjelmat täynnä. Se kaikki pitää varmaan paikkansa. Pikkuisen pitää kyllä hehkuttaa, että kun oli käynyt ruokakaupassa Trasteveressä ja kiivennyt helteessä ylös Gianicolo-kukkulalle, niin aika yksinkertainen ruoka, kuten salaatti, hedelmät, juusto ja kuiva Prosecco, maistuivat erinomaisilta fiksussa seurassa. Lisätään siihen vielä laskevan auringon punerrus Rooman keskustan yllä... Tässä kaivattaisiin nyt runoilijaa!

Pari ruokalajia pitää toki esitellä. Toinen oli äyriäisrisotto. Jos Suomessa tuotaisiin sellainen annos pöytään ravintolassa, niin menisipä ihmetyksen sormi hämmästyksen suuhun. Matalalla lautasella oli lätäkkö oranssia riisivelliä. Ei muuta. Ei siis mitään koristeluja eikä sattumia eikä söpöstelyjä. Mutta kyllä se oli hyvää! Toinen mielenkiintoinen tuttavuus oli perunapizza. Monien ravintoloiden pizzat oli jaoteltu valkoisiin (bianco) ja punaisiin (rosso), jotka eroavat toisistaan siten, että ensimmäisissä ei ole tomaattia, jälkimmäisissä on. Perunapizzassa oli päällä lähinnä perunaraastetta ja rosmariinia, ja sekin oli todella hyvää. Jonain päivänä kokeilen sitä kotona.

Jonkinlainen panzanella

Tämä salaatti on niin sanotusti omasta päästä, mutta ei erityisen omaperäinen. Italialaistyylinen se kyllä on. Jos hakee netistä, niin löytää paljon erilaisia panzanella- eli leipäsalaattiohjeita, mutta vaikka itse sanonkin, niin tämä on kyllä hyvä.

Tarvitaan rasiallinen rucolaa, rasiallinen tai pari kirsikka- tai muita pieniä tomaatteja, suolaa ja pippuria, pakkaus pieniä mozzarellapalloja, pari palaa vaaleaa leipää ja öljyä (mieluiten aurinkokuivattujen tomaattien tölkistä) sekä balsamicopohjaista kastiketta.

Aloita tomaateista. Sipaise uunivuokaan pullasudilla tai puhtain käsin hiukan tomaatinmakuista öljyä tai jos sitä ei ole, niin oliiviöljyä. Halkaise tomaatit kahtia ja asettele ne leikkuupinta ylöspäin vuokaan. Jauha päälle myllystä hiukan merisuolaa ja mustapippuria. Jos ei ole näitä myllyssä, niin sitten muusta purkista. Pirskottele päälle tomaattista öljyä ehkä pari ruokalusikallista. Mausteita pitäisi riittää kaikille tomaateille, mutta ei ole tarkoitus, että ne lilluvat öljyssä. Paista tomaatteja uunissa sadassa asteessa muutaman tunnin ajan, jos haluat niistä kuivahkoja, mutta jos aikaa ei ole niin paljon, niin riittää, että tomaatit kypsyvät jonkin verran. Jos aikaa on vielä vähemmän, nosta uunin lämpötilaa. Jos sitä on todella vähän, paista tomaatit paistinpannulla. Jos ei ole pikkutomaatteja, niin viipaloi tai lohko iso tomaatti.

Katso, että rucola on tuoretta eli tummanvihreää, ei kellastunutta tai möyhyksi pehmennyttä. Huuhdo siitä hiekat kylmällä vedellä siivilässä. Valuta lehdet kunnolla ja/tai kuivaa pyyhkeellä. Ne eivät saa olla märkiä, kun kokoat salaatin. Levitä rucolat vadille tai esim. piirakkavuokaan. Asettele jäähtyneet tomaatit tasaisesti rucolan päälle ja kaada vuokaan mahdollisesti valunut liemi perään. Asettele seuraavaksi tomaattien lomaan mozzarellapallot. Jos et saa lähikaupasta pikkuisia, osta iso pallo ja paloittele se. K-kaupan Pirkan parhaat -sarjassa on aivan upea puhvelimozzarella, joka on jopa parempaa kuin mitä söin Roomassa. Itse tein sen virheen, että ostin 17-prosenttista kevytversiota, kun kaupassa ei ollut muuta, mutta ei se kyllä ollut mistään kotoisin. (Sivuhuomautus: Jos kevyttyotteilla laihtuisi, niin miksi suomalaiset ovat ylipainoisia? Mieluummin on sitten syömättä.) Ota vielä pari viipaletta vaaleaa leipää ja revi se suupaloiksi. Käytä jotain hyvää maalaisleivän tai ciabattan tapaista leipää, ei mitään pehmeää mössöä. Asettele leipäpalat vadille muiden salaattiainesten joukkoon. Ei haittaa, vaikka leipä olisi kuivahtanuttakin.

Sitten kastike. Jos ei ole muuta, niin käytä hyvää öljypohjaista valmiskastiketta. Esimerkiksi Felixin Special yrtti-balsamicokastike käy hyvin. Itse otin taas aurinkokuivattujen tomaattien öljyä ja valutin sitä salaattivadille niin, että jokaiselle leipäpalalle tuli hiukan öljyä. Taaskaan ei ole tarkoitus uittaa koko salaattia öljyssä! Sitten kukin syömämies sai lisätä omalle lautaselleen balsamicokastiketta, jota olen tuonut tulisisina Roomasta. Vastaavaa saa kyllä Suomestakin. Jos sitä ei ole, niin pelkkä balsamico suoraan pullosta käy sekin. Tai sitten voi keittää itse balsamicosiirappia, joka tehdään niin, että keitetään sokeria ja balsamicoetikkaa kattilassa kokoon. Ohjeita löytää netistä.

Pari bonusohjetta

Hyviä salaatteja samantapaisista aineksista ovat myös seuraavat: Viipaloi tomaatteja ja mozzarellaa ja irrottele tuoreesta basilikasta lehtiä. Asettele ne vadille puna-valko-vihreiksi raidoiksi. Tämän kanssa minä en viitsi käyttää kastiketta, mutta se on kovastikin makuasia. Toinen annos on oikeastaan enemmänkin alkupala: Asettele lautaselle mozzarellaa, rucolaa, tomaattia ja ilmakuivattua prosciutto-kinkkua, syö leivän, oliiviöljyn ja etikan kera. Kruunaa jollain hyvällä juomalla!

Mitä tekee oppilaskunnan ohjaava opettaja?

Hei, lukijat!

Yllätän teidät jälleen työhöni liittyvällä aiheella. Tulin maininneeksi Twitterissä lukion ohjaavan opettajan tehtävistä, ja yleisö pyysi lisätietoja. Oikeastaan yksi ihminen pyysi, mutta sehän riittääkin!

Olen hoitanut mainittua tehtävää nyt muutaman vuoden. Siihen on koulutuksia tarjolla, mutta olen voinut osallistua vain yhteen, joten olen iloinen, jos saan esim. tämän tekstin kommentteihin hyviä ajatuksia ja kertomuksia siitä, miten asioita tehdään muualla. Eri kouluissa on varmasti monia erilaisia ja hyviä tapoja järjestää oppilaskunnan toimintaa.

Olen tiivistänyt opiskelijoille tehtävänkuvani sellaiseksi, että autan, missä vain pystyn, mutta en tee päätöksiä heidän puolestaan. Yhteistyön sujumisen edellytyksenä tietysti on, että minun pitää olla aika hyvin selvillä, mitä oppilaskunnan hallitus puuhaa. Siksi olen yrittänyt olla mukana kokouksissa mahdollisimman usein. En tiedä, koetaanko joissakin oppilaskunnissa opettajan läsnäolo ongelmaksi, mutta meillä se ei ainakaan ole ollut. Tähän voi opettaja itsekin vaikuttaa: kannattaa olla rento, mutta asiallinen. Opiskelijoiden kaveri ope ei ole, mutta jäykistellä ei tarvitse.

Oppilaskuntatoiminnan ominaispiirre on toimijoiden vaihtuminen vuosittain. Vuosikerroissa on eroa. Joskus työskennellään tosi nohevasti, joskus vähemmän reippaasti. Ohjaava opettaja joutuu aloittamaan aina alusta siinä mielessä, että tiettyjen perusasioiden perään pitää alussa ainakin katsoa, koska uusilla puheenjohtajilla, sihteereillä, rahastonhoitajilla jne. ei välttämättä ole kokemusta kokousten vetämisestä, pöytäkirjojen tekemisestä, tilien hoitamisesta ja muista yhdistystoiminnan perusasioista. Tässä vaaditaan kärsivällisyyttä tehdä ja sanoa samat asiat taas uudestaan. On myös hyvä kiinnittää huomiota siihen, että kaikki vastuut on selvästi sovittu, aikataulut suunniteltu ja tiedotus hoidettu. Opettajalta vaaditaan pelisilmää nähdä, milloin asioihin kannattaa puuttua ja milloin voi odottaa, että ne lutviutuvat itsestään vähitellen.

Oppilaskunnan ohjaajalla on usein välittäjän rooli, koska hänen pitää ymmärtää toisaalta opiskelijoita ja heidän motiivejaan ja toisaalta opettajien ja rehtorin näkökulmaa. Hallitukselle saattaa olla tarpeen muistuttaa, että oppitunneilla on ehkä asioita, joiden vuoksi täytyy jättää kokous väliin. Toisaalta joutuu joskus puolustamaan opiskelijoiden poissaoloja, koska hyvin ja aktiivisesti toimiva oppilaskunta merkitsee väistämättä, että hallituksen tai sen työryhmien kokouksia on varsin usein. Opiskelijat kyllä pää
sääntöisesti ymmärtävät, että poissaolot oppitunneilta eivät ole hyvä juttu. Mitenkähän tämä on järjestetty muissa kouluissa? Kiinnostaisi tietää, onko esimerkiksi joissakin kouluissa linjattu, että kokouksia ei saa pitää oppituntien päällä. 

Välittäjän rooliin saattaa joutua myös silloin, kun oppilaskunnan hallituksen sisällä syntyy joko henkilö- tai asiaristiriitoja - ja useinhan nuo kietoutuvat ikävästi yhteen. Ohjaavan opettajan taitoihin kuuluu osata olla diplomaattinen mutta rehellinen sekä opiskelijoiden että koulun aikuisten suuntaan.

Koska ohjaava opettaja on todennäköisesti pestissään ainakin muutamia vuosia, tulee hänen hoidettavakseen luontevasti joitakin yhdyshenkilön tehtäviä. Meidän koulussa esimerkiksi oppilaskunnan edustajat vievät tervehdyksiä veteraanien juhliin, mutta veteraanien edustaja ottaa yksinkertaisuuden vuoksi yhteyttä opettajaan. Ohjusopella saattaa olla tärkeä rooli myös toisten koulujen tai muiden yhteistyötahojen suuntaan, mutta tässä varmasti on paljon koulukohtaista vaihtelua. Joka tapauksessa yhteistyö erityisesti koulusta ulospäin on suositeltavaa.

Edunvalvonta on yksi osa oppilaskuntien toimintaa. Ohjaavan opettajan on hyvä pysytellä selvillä Lukiolaisten liiton toiminnasta ja kannanotoista. Liitto on aktiivinen oppilaskuntien suuntaan, järjestää vierailuja ja koulutuksia ja lähettää postia. Sillä on myös opettajille suunnattua materiaalia, joka on saatavilla liiton kotisivujen kautta. http://www.lukio.fi/ Vaikka opettajainhuoneessa saattaa joskus tuntua, että Lukiolaisten liitto ottaa turhan ärhäkästi kantaa tai on aina etsimässä epäkohtia koulun toiminnasta, niin mielestäni opiskelijoita kannattaa rohkaista osallistumaan sen koulutuksiin ja toimintaan. Kouluaikana saadusta järjestökokemuksesta voi olla myöhemmin hyvinkin hyötyä. Oppilaskuntaa, mikä käytännössä tarkoittaa usein sen hallitusta, pitää kuulla koulun asioissa ja ottaa se mukaan päätöksent ekoon. Jos näin ei tapahdu, voi ohjaava opettaja muistutella esimerkiksi siitä, että hallituksen edustajat voi ottaa mukaan opettajainkokouksiin niiltä osin, kun käsitellään koulun yleiseen toimintaan liittyviä asioita.

Ohjaavan opettajan kuuluu saada työstään korvaus. Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät, että en suinkaan hinnoittele yhteiseksi hyväksi tekemääni työtä minuutin enkä tunnin enkä varmaan edes päivän päälle. Kokemus (oma ja sivusta nähty) kuitenkin kertoo, että jokin korvaus työstä pitää saada, vaikka tuntipalkka jäisikin pieneksi. Edes jonkinlainen rahallinen korvaus on tunnustus tehdystä työstä ja käytetystä ajasta. Jos sen päälle tulee muuta kiitosta, niin sitten voi ajatella tehneensä työnsä hyvin!

Toki vanha sanonta "työ tekijäänsä kiittää" pätee myös tässä. Ohjaavalla opettajalla on tilaisuus tutustua opiskelijoihin paremmin kuin oppitunnilla. Sekä ope että opiskelijat ovat hiukan erilaisessa roolissa, ja opiskelijoilla on mahdollisuus tuoda esille vahvuuksia, jotka eivät ehkä muuten koulussa pääse esiin. Oppilaskunnan ohjaaminen voi olla todella hauskaa puuhaa! Oppilaskunnalla voi olla tärkeä merkitys koulun yhteishengen luojana ja koulun kehittäjänä, ja parhaimmillaan opettaja saa olla siinä opiskelijoiden mukana. Erilaiset juhlat ja tempaukset ovat oppilaskuntien ominta toimintaa, ja täytyy sanoa, että nuoret ovat aika hyviä niiden järjestämisessä. Apua kaivataan lähinnä silloin, kun kyseessä on jokin muodollinen tilaisuus, jonka tulee edetä jonkinlaisen kaavan mukaan.

Pakko kyllä on myöntää, että välillä joutuu repimään hiuksiaankin (niin kuin se mitään auttaisi...). Vuosien varrelta muistuvat mieleen esim. seuraavat tilanteet, joissa tarvittiin ohjaavaa kättä ja ahkeraa puhelimen käyttöä: Syntyi ankara riita siitä, kun jotkut olivat saaneet vääränkokoiset abihupparit. Iltabileet olivat suunnilleen muutaman tunnin päästä alkamassa, mutta järjestyksenvalvojat olivat hommaamatta. Hallituksen jäseniä erosi, koska hallitus ei tehnyt myönteistä päätöstä eräästä heidän esityksestään, ja eronneet jättivät tekemättä lupaamansa työt. Tietokoneen piuha oli kateissa. Iso lasku oli pitkään maksamatta. Niin, ja pitääkin kysellä Facebookin kautta joko koulun omaisuutta olevan kadonneen jatkojohdon tilalle on ostettu uusi.

Tällaista tänään!
Oikein mukavaa syksyä kaikille!
Ohjaaja-Virpi

Kuva ei erityisemmin liity aiheeseen, kokeilenpahan vain, saanko vihdoin kuvien liittämisen onnistumaan käyttämälläni iPad-sovelluksella.

Kuulumiset Roomasta

Buongiorno!

Kuten moni tietääkin, osallistuin kesäkuussa Suomen Rooman-instituutissa Villa Lantessa pidetylle uskonnonopettajien kurssille. Kahden viikon matkasta olisi todella paljon kerrottavaa, mutta tiivistän tähän parhaita paloja. Parasta olisi tietysti ollut kirjoittaa suoraan paikan päältä, mutta en vain malttanut!

Pala numero 1: Villa Lante

Villa Lante on Suomen valtion omistama renessanssihuvila, joka sijaitsee upella paikalla Gianicolo-kukkulalla. Siinä toimii instituutti, jonka alana on tieteellinen tutkimus, erityisesti antiikin-tutkimus. Siellä järjestetään myös kursseja, ja joka vuosi on yksi opettajillekin. Instituutin kotisivulla on tietoa sen toiminnasta ja huvilasta, joka on siis rakennettu 1500-luvun alkupuolella. Laitan tähän pari kuvaa rakennuksesta ja sen kattoterassilta aukeavasta huikeasta näköalasta Rooman keskustan yli. http://www.irfrome.org/sf/

Pala 2: Kurssin ohjelma

Saattaa kuulostaa kummalta, mutta oli aivan ihanaa viettää osa kesälomasta opiskelemalla Roomassa. Kaupungista ja sen nähtävyyksistä ja historiasta sai ihan eri tavalla asioita irti, kun asiantuntevat oppaat, siis kurssin opettajat, kertoivat paitsi siitä, mitä näimme, myös siitä, mitä ei enää ole näkyvissä. Opettajakurssien sisältö muokkautuu aina jonkin verran sen mukaan, keitä on käytettävissä ohjaajiksi ja minkä oppiaineen opettajista on kyse. Saimme mielenkiintoista tietoa mm. antiikin uskonnoista ja kristinuskon vaiheista Roomassa aina renessanssiajalle asti. Kaikkea kurssin antia ei tietenkään voi suoraan käyttää opetuksessa, mutta opettajan täytyy tietenkin tietää ja ymmärtää paljon yli sen, mitä oppitunnilla voidaan käsitellä. Mitä enemmän, sen parempi! Kiitos Katariina Mustakalliolle, Simo Örmälle, Riia Bergille ja Teemu Immoselle luennoista ja opastuksista. Kiitos myös muille Lantessa tavatuille tutkijoille, joiden tutkimuksista oli tosi mielenkiintoista kuulla tarinoita!

Yksi ohjelman kohokohdista oli paavin audienssi. Se tarkoittaa vastaanottoa, jolle kymmenettuhannet (luullakseni) ihmiset kokoontuvat Pietarinkirkon aukiolle kuuntelemaan paavin tervehdystä ja jos mahdollista, myös näkemään hänet. Yli miljardi katolilaista voi nyt kadehtia meitä, kun saimme hyvät paikat ylimmältä tasanteelta kirkon läheltä ja riittävän sitkeästi odoteltuamme näimme paavin noin viiden metrin etäisyydeltä. Sitkeyttä kyllä vaadittiinkin, kun aukiolla oli lämmintä varmasti 40 astetta ja aikaa meni viitisen tuntia. Mutta audienssi oli tilaisuus, joka kannatti kokea, jos ei muuten, niin sen takia, että ymmärtää paremmin katolilaista sielunmaisemaa. Paavilla oli miellyttävä ääni ja lempeä olemus eikä hänellä ollut paahtavasta helteestä huolimatta kiirettä minnekään.

Pala 3: Ihmiset

Haku kurssille oli Suomen uskonnonopettajien liiton kautta ja mukaan pääsi kahdeksan henkilöä eri puolilta Suomea. Oli hienoa olla mukana niin loistavassa porukassa! Olimme muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta toisillemme tuntemattomia. Toki joidenkin nimet olivat tuttuja oppikirjojen kansista tai Internetin palstoilta, ja hämmästyin aika lailla, kun moni tunsi meikäläisenkin nimen - nettisivuni on tunnetumpi kuin luulinkaan. Enkä ole edes tehnyt sitä siinä mielessä, että hankkisin julkisuutta, vaan omaksi hyödykseni, mutta toki julkiseksi. 

Vastineeksi piti luvata tuottaa oppimateriaalia kurssin pohjalta liiton oppimateriaalipankkiin. Sinne on pääsy opettajilla, jotka antavat yhden tuottamansa materiaalin jakoon pankin kautta, vaikka eivät olisi liiton jäseniäkään. Osa kurssilaisista julkaissee materiaalinsa muuallakin. Lisäksi Synsygus-lehden syksyn ensimmäisessä numerossa tulee olemaan juttu kurssista. http://www.suol.fi

Kiitos Annika, Jarno, Katri, Liisa, Maarit, Mikko ja Saara,oli paljon myös teidän ansiotanne, että kurssi oli niin antoisa ja hauska. Talsiminen hiki päässä alas ja ylös Gianicolo-kukkulaa, parhaiden uskonnollisten tavaroiden kauppojen metsästys, yhteiset iltahetket ja moni muu asia jäivät ikimuistoisina mieleen teidän ansiostanne.

Pala 4: Rooma

Roomasta on varmasti jo kaikki sanottu, mitä voidaan sanoa, joten totean vain, että se on äärettömän mielenkiintoinen ja kaunis kaupunki. Kirkkoja ja museoita, ravintoloita ja kahviloita on riitävästi. Kadunkulmien vesiposteista tulee ilmaista hyvää juomavettä. Se on myös hyvä ostoskaupunki, mutta täytyy joko olla aikaa tai täytyy vähän tietää, minne kannattaa mennä, koska suuria tavarataloja ei juurikaan ole, vaan löydöt tehdään pikkukaupoista.

Tätä matkaa ja kurssia tullaan muistelemaan vielä pitkään, erityisesti silloin, kun kollegojen hienot oppimateriaalit pääsevät käyttöön opetuksessa. Oma pyhimysten kunnioittamista valaiseva materiaalini ei suoraan kerro Roomasta, mutta siinä käytetyistä kuvista suurin osa on kertynyt matkalta, ja olen kokenut, että tällaiselle materiaalille on tarvetta. Latasin sen Slideshareen, josta se on kenen tahansa katsottavissa. http://www.slideshare.net/virpiloi/pyhimysten-kunnioittaminen

Kummitädin muistolle

 

Olin hiihtolomalla saattamassa kummitätiäni hautaan ja haluan kertoa hänestä teillekin, hyvät Lukijat, koska hän oli minulle tärkeä ihminen. Teen näköjään jälleen poikkeuksen omaan sääntööni olla kirjoittamatta henkilökohtaisista asioista.

Tätini oli syntynyt 1930-luvun puolivälissä, mikä merkitsi, että hän koki lapsena sota-ajan. Kodista jouduttiin lähtemään evakkoon kaksi kertaa, eikä lopulta päästy enää takaisin. Tätini ei niinkään ole kertonut näistä matkoista, mutta isäni muistoista tiedän niistä jotain. Talvisodan evakkoon jouduttiin lähtemään kovalla pakkasella ja mukaan sai ottaa vain sen, mitä hevosen rekeen mahtui. Kuorman päällä oli isän tekemä sänky ja siellä kaksi pikkulasta, joiden jalkojen lämmikkeinä oli vanhasta turkista revittyjä palasia. Eläimet paleltuivat, lehmät ja koirat jouduttiin tappamaan joko jo kotona tai jättämään tienposkeen.Tätini isä, minun isoisäni, oli viisi vuotta armeijassa ja enimmäkseen siis poissa. Äiti joutui kantamaan huolen perheestä ja koko elannosta.

Sodan jälkeen elämä rakennettiin uudelleen kovalla työllä ja sisulla, vaikka kaikesta oli puutetta. Ostettiin tila, rakennettiin rakennukset, hankittiin karjaa, viljeltiin peltoja. Maaseudun tyttö pääsi sitten kuitenkin oppiin ja opiskelemaan, koska kotona kannustettiin ja ymmärrettiin koulutuksen arvo. Tädistäni tuli sosiaalialan työntekijä ja virkanainen. Muistan yhä hänen kauniin kotinsa, jonne tein 7-vuotiaana 1960-luvuun lopussa ensimmäisen itsenäisen linja-automatkani.

Aika pian sen jälkeen tätini teki melkoisen elämänmuutoksen: hän jätti työpaikkansa ja muutti Saksaan opiskelemaan kieltä ja työskentelemään. Varsin pian ehkä kokeiluksikin tarkoitettu elämänvaihe muuttui pysyväksi, kun elämänkumppaniksi löytyi saksalainen puoliso. Sitten perhe kasvoi kahdella kasvattilapsella. Oma, itse rakennettu talo pohjoissaksalaisessa maalaiskylässä oli lopulta tätini elämän pitkäaikaisin koti. Kuitenkin vuosikymmentenkin Saksassa asumisen ja monien ulkomaanmatkojen jälkeen Suomi ja Karjala ja kesämökki olivat hänelle aina tärkeitä. Luulen, että loppuun asti hän syvällä sisimmässään oli se sama Karjalan tyttö.

En tiedä, onko tätini elämäntarina mitenkään poikkeuksellinen, ja saattaa olla, että joidenkin mielestä "Hausfraun" ura ei ole kovin merkittävä, mutta minusta hän oli merkittävä ihminen. Varmasti jo lapsuudenkodista asti häneen oli tarttunut kovan työn ja ahkeruuden esimerkki. Hän oli myös hyvin peräänantamaton esimerkiksi perustaessaan puutarhaa silkkaan hiekkamaahan tai kasvattaessaan lapsia, jotka tulivat rikkinäisestä kotitaustasta. Tätini oli taitava käsistään ja rakasti kauneutta, mikä näkyy hänen kodissaan, käsitöissään ja vaatekaapissaan. Minä ja toinen tätini teimme raskaan päivätyön selvitellessämme kummitätini askartelu- ja ompelutarvikevarastoja ja vaatteita. Onneksi voimme olla avuksi ja säästää tätini puolison isolta urakalta.

Tätini ei kuitenkaan ollut pelkkä käsillä tekijä, vaan hän oli hyvin älykäs ja tarkkanäköinen ihminen. Hän havainnoi maailmanmenoa sekä yhteiskunnallisella puolella että kirkon piirissä joskus aika kriittiselläkin otteella. Muistan hänen esimerkiksi joskus kirjoittaneen, että ennen vanhaan, hänen nuoruudessaan, kysyttiin, mitä minä voin tehdä yhteiskunnan hyväksi, mutta nykyään kysytään, mitä yhteiskunta tekee minun hyväkseni. Täti luki ilmeisesti aina lehtiä sakset kädessä, koska hänen kirjeissään ja matkalaukkutuomisissaan oli aina ainakin minulle varattuna kiinnostavia leikkeitä. Hän luki todella paljon ja oli myös itse loistava kirjoittaja. Hän kävi jatkuvaa kirjeenvaihtoa sukulaisten ja ystävien kanssa, tosin usein niin, että osan kirjeestä muodosti kalkkeripaperin avulla kopioitu matkakertomus tai muita kaikille jaettavia kuulumisia. Pakinat, joita hän kirjoitti Saksan ja Hollannin suomalaisten lehtiin, ovat todella nautittavaa luettavaa.

Toivoisin, että vanha sanonta "koko laps kummiisa" pitäisi omalla kohdallani edes vähän paikkaansa. En ole varmastikaan yhtä ahkera kuin kummitäti oli enkä jaksa sisustaa ja askarrella, mutta mm. lukijana, kirjoittajana ja garderoobin sommittelijana haluan ottaa hänestä oppia.

Lepää rauhassa, kummitäti, me muistamme sinua rakkaudella ja kaipauksella.

Kummityttösi Virpi

 

 

Paras harrastus

Paras harrastus on tietysti itse kullekin se oma rakas ajantäyte, mutta muuten olen sitä mieltä, että laulaminen on ihan parhaasta päästä. Kovasti ovat televisiossa kuulemma lauluohjelmat lisänneet suosiotaan, mutta en voi asiaan enempää ottaa kantaa, kun en ole vuosiin juurikaan televisiota katsellut. Hyvä juttu vaan, jos kuorolaulu ja muukin laulu kiinnostaa. Arvelelen kuitenkin, että ennen vanhaan laulettiin enemmän, kun ei ollut valmista musiikkia, jota olisi voitu kuunnella nappi korvassa. Ei myöskäään ehkä ollut sitä kynnystä, että laulun olisi pitänyt kuulostaa valtavan hienolta, vaan kukin raakkui tyylillään. Minusta on muuten väärin, kun tekniikkaa käytetään hämäämään ihmisparkoja, jotka luulevat, että julkkislaulajat ja muut kilpailijat osaavat laulaa ylettömän hienosti, vaikka itse asiassa ääni on paranneltu tietokoneohjelmalla. Laulun korjailu on nykyisin kuulemma pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Minusta olisi hyvä, jos ihmiset uskaltautuisivat laulamaan. Laulajat ovat terveempiä, onnellisempia ja pitkäikäisempiä kuin laulamattomat, ja erityisesti tämä koskee kuoroalaulua. Miksi?

Ensinnäkin laulaminen on fyysisesti terveellistä. Laulaessa on pakko hengittää perusteellisesti ja seisoa suorana ja käyttää suunnilleen kaikkia lihaksia, joita ihmisellä on. Paitsi kurkunpäätä. Ihan totta. Laulaminen on parhaimmillaan tai vaativimmillaan todellista työtä! Kotona voi hyreksiä ilman suuria teknisiä virityksiä, mutta jos haluaa täyttää paikkansa kuorossa tai solistina, homma on otettava tosissaan. Siitä tulee sitten myös palkkio: kaunis ja voimakas ääni ja laulamisen helppous. Pitää kyllä tunnustaa, että itse en ole tuohon tavoitteeseen kovin hyvin päässyt, mutta pidän sitä haasteena.

Toiseksi kuorolaulu on yhteistä tekemistä eli sosiaalista puuhaa. On kuunneltava johtajaa ja toisia laulajia, on sovitettava oma ääni yhteen muiden kanssa, on pysyttävä rytmissä. Lisäksi monet kuorot muodostavat tiiviin porukan, jossa muukin yhdessäolo kuin vain laulaminen on tärkeää. Saatetaan kahvitella ja retkeillä, ja joka tapauksessa kuulumiset vaihdetaan. Monien kokemus on, että kuorosta lähtee virkistyneenä, vaikka olisi sinne väsyneenä mennyt. Iloa tuottaa myös se, että voi huomata kehittyneensä laulajana tai vaikka oppineensa jonkin hankalan stemman.

Sosiaalisuus merkitsee sitäkin, että kuoroon täytyy sitoutua, sillä vaikka osaisi oman osuutensa, ei harjoituksista ja esityksistä voi noin vain jäädä pois, koska kokonaisuus syntyy jokaisen laulajan yhteisestä panoksesta. Onnistunut esitys on myös suuri ilo. Voin kertoa, että laulaja seuraa aika tarkkaan kuoronjohtajan ilmettä ja eleitä laulun päätyttyä, sillä oman johtajan palaute on ensimmäinen ja tärkein. Mahdolliset aplodit ja muut kiitokset tulevat vasta sen jälkeen.

Itselleni ainakin on tärkeää myös laulaa klassista ja hengellistä musiikkia, jossa sekä sanat että sävelkieli puhuttelevat sielua. Joskus olisi tosin hauska kokeilla jotain kevyempää, mutta kun on klassiseen tyyliin tottunut, ei välttämättä osaa laulaa muulla tyylillä. Esimerkiksi oopperalaulajien (harha)retket viihdemusiikin puolelle eivät aina tuota onnistuneita tuloksia, koska laulutapa on tyylilajiin sopimaton. Yhtä lailla kamalaa tai ehkä jopa tuskallisempaa on kuunnella viihdelaulajien versioita klassisesta hengellisestä musiikista. Toki onnistuneitakin rajanylityksiä on.

Suosittelen siis kaikille lauluharrastusta. Kuoroja ja lauluryhmiä on monenlaisia, ja niistä jokainen varmasti löytää omalle tasolleen sopivan. Aloittelijan ei kannata mennä siihen kuoroon, jossa tarvitaan nuotinlukutaitoa ja uudet laulut tempaistaan suoraan neliäänisinä, vaan siihen, jossa harjoitellaan ensin kukin stemma ja sitten yhdistetään. Monilla paikkakunnilla on "Kaikki (o)saavat laulaa" -tyyppisiä ryhmiä, joista voi sitten ponnahtaa eteenpäin, kun huomaa osaavansa. Kuoronjohtajat varmasti ohjaavat ja opastavat oikeaan suuntaan.

Totuuden nimissä on sanottava, että harratus voi tuottaa kirveleviä pettymyksen hetkiäkin. Itselleni sellainen oli vuosia sitten, kun silloisella asuinpaikkakunnallani perustettiin uutta kuoroa, johon laulajat valittiin kutsumenetelmällä. Minä en sitä kutsua saanut, vaikka tunsin kuoronjohtajan ja mielestäni osasin laulaa. Se oli varmastikin terveellinen jalkojen maahanpalautus ja antoi kimmokkeen opetella laulamaan paremmin. Sen verran koukuttunut olin jo laulamiseen siinä vaiheessa, että en heittänyt hanskoja tiskiin kumminkaan, vaikka sekin ajatus saattoi käydä mielessä.

Hus hus siitä laulamaan!

Virpi
valealtto

Hyvä päivällinen

Tervehdys!

Pahoittelen harvahkoa kirjoitustahtiani! Ainakin yhtä Lukijaa tuntuvat kirjoitelmani kiinnostavan, niin että täytyypä hänen toiveensa täyttää.

Palaan ajatuksissani talveen, jolloin sattuneesta syystä tarjosin vähän isommalle porukalle päivällistä. Kiitos sen onnistumisesta kuuluu Vivi-Ann Sjögrenille, jonka keittokirjasta useimmat ohjeet ovat, ja ruokavieraille, jotka osallistuivat päivällisen valmistamiseen: H:lle ja A:lle, jotka kaivoivat pakastimestaan hienoa pihvikarjan lihaa, A:lle pilkkomisesta, M:lle jälkiruoan valmistamisesta, Ä:lle perunoiden keittämisestä, toiselle M:lle kermavaahdon vatkaamisesta ja kaikille syömisestä! Onneksi käskettäviä oli monta, koska päivällisen valmistamisen haaste ei ole itse kokkaaminen, vaan se, että sapuskat valmistuvat sopivaan aikaan! Toinen haaste oli se, että yksi syömämiehistä on erittäin allerginen maidolle, joten keittokirjojen selaamiseen meni hiukan aikaa, ennen kuin sopiva menu löytyi. Lisäksi kasvissyöjä sai pääruoaksi linssimureketta, jonka olin valmistanut etukäteen.

Alkuruoaksi valmistin Crème Ninon eli hernesosekeittoa kuohuviinin kera. Samppanjaahan siinä olisi pitänyt olla, mutta kyllä cava ajoi asian aivan erinomaisesti.

½ purjoa suikaleina, voita, 2 dl tuoreita tai liotettuja ja keitettyjä herneitä, ½ litraa vaaleaa vasikanlientä, suolaa, valkopippuria, sitruunamehua, kuivaa sherryä, 1 dl hiukan vatkattua kermaa, 2 dl kuivaa samppanjaa

Kuullota purjo voissa. Lisää herneet ja liemi. Minä käytin pakasteherneitä ja kasvislientä ihan vaan kuutiosta ja jätin suolan pois. Keitä 5 min ja soseuta. Vivi-Ann siivilöi, minä en. Mausta (suolalla), pippurilla, sitruunalla ja sherryllä. Annostele lautasille ja lisää joukkoon kuohuviiniä ja kermavaahtoa kevyesti sekoittaen, niin että keittoon jää raitoja. Maitoallerginen jättää kermavaahdon pois tai korvaa sen jollain sopivalla tuotteella. Tämän ruoan kanssa sopii juoda samaa viiniä, jota kaadetaan lautasille. Huomaa: ohjeen annos on aika pieni!

Pääruokana oli Flaamilaista olutpihviä padassa. Kuten alkuruokakin, tämä on yksinkertainen valmistettava. Yksinkertaistin sitä vielä sillä tavalla, että panin padan uuniin hautumaan, koska siellä sitä ei tarvinnut vahtia ja hämmennellä. Pitää vain varata riittävästi aikaa. Ruoka valmistettiin M:n ja C:n keittiössä, jossa leivinuuni oli jo joka tapauksessa lämpimänä.

6 sipulia viipaleina, voita, 1 kg naudan ulkofileetä patapaloina, 2 rkl jauhoja, suolaa, pippuria, nippu persiljaa,  3 laakerinlehteä, timjamia, 2 rkl viinietikkaa, 1 tl sokeria, pullo olutta

Ruskista sipulit voissa. Nosta ne syrjään ja ruskista liha. Ripottele päälle jauhoja, sekoita ja lorauta sekaan  2 dl vettä. Kiehauta ja lisää sipulit ja kaikki mausteet. Kaada olut pataan ja keittele hiljaa miedolla lämmöllä kannen alla, kunnes liha on kunnolla mureaa. Silppua päälle persiljaa. Oluena tässä olisi otsikon mukaan oltava flaamilaista, mutta minulla oli tummahkoa tsekkiläistä. Jälleen juomaksi sopii se, mitä on lautasellakin!

Lihapadan lisukkeena tarjottiin keitettyjä perunoita, vihreitä papuja ja salaattia. Perunat olivat puikuloita, kun niitä oli joulun tienoilla tarjolla kaupoissa, mutta mitkä tahansa hyvänmakuiset perunat käyvät. Salaatti tehtiin vihreistä aineksista, muistaakseni salaattisekoituksesta, kurkusta ja litteistä herneenpaloista. Papuja varten Vivi-Ann antaa seuraavan ohjeen: Käristä öljyssä pilkottuja tomaatteja, sienoksi silputtua sipulia ja pari silputtua valkosipulinkynttä niin että syntyy kastikkeensakea höystö. Kääntele joukkoon ryöpätyt vihreät pavut (minun tapauksessani pakastepavut), mausta suolalla ja pippurilla ja ripottele päälle persiljasilppua.

Jälkiruoan ohje onkin sitten ihan muualta, sivu on näköjään repäisty irti vanhasta Gloria-lehdestä. Kookos-mangobrylee (6 hengelle):

1 tlk (400g) kookosmaitoa, 1 dl siideriä tai omenatuoremehua, 1 sitruuna, 4 keltuaista,  2 rkl maissitärkkelysjauhoja, 3/4 dl sokeria, 1 rkl vanilliinisokeria, vuoan pohjalle: 1 mangon hedelmäliha paloiteltuna, tilkka Cointreauta tai muuta sitruslikööriä, pinnalle: n. 2 rkl sokeria, ripaus kanelia

Pese sitruuna ja raasta sen kuori. Vaahdota keltuaiset kevyesti. Mittaa (teflon)kattilaan kookosmaito, siideri tai mehu, kuoriraaste, keltuaisvaahto, maissijauhot ja sokeri. Kuumenna seosta koko ajan sekoittaen, kunnes se sakenee, mutta älä päästä kiehumaan! Jos käytät vanilliinisokeria, lisää se valmiiseen seokseen. Aidon vaniljan voi laittaa mukaan kuumenemaan. Voitele uuninkestävät annosvuoat. Ohjeessa ei sanota, millä, mutta maitoallergisen takia voitelin rypsiöljyllä ja hyvin onnistui. Jaa mangohedelmäpalat vuokiin. Keskitalvella ei ollut tuoretta mangoa, joten käytin pakastettuja kuutioita. Sitä paitsi tuoreen mangon paloittelu on ikävää puuhaa. Lisää halutessasi tilkka likööriä kuhunkin vuokaan. Täytä vuoat kookoskiisselillä ja ripottele pinnalle sokeria ja kanelia. Kuumenna uunin grillivastus ja pane vuoat ritilälle, mahdollisimman lähelle vastusta, kunnes ne ovat saaneet pintaansa herkullisen värin (3-4 minuuttia). Kääri tulikuumat vuoat lautasliinoihin ja vie tarjolle. Minä tein sen verran eri tavalla, että kiisseli sai jäähtyä vuoissa ruokailun ajan ja se kuorrutettiin juuri ennen tarjoilua. Toinen vaihtoehto olisi ollut antaa jälkiruoan jäähtyä kuorruttamisen jälkeen. Lämpimänä kiisseli oli nimittäin varsin juoksevaa. Mutta hyvänmakuista!

Kokkailemisiin!
kerrankin suunnilleen keittokirjan mukaan kokkaillut
Virpi

Parempia opettajia?

Uusimman Opettaja-lehden pääkirjoituksen on kirjoittanut päätoimittaja Hannu Laaksola. Sen pääaihe on työpaikkakiusaaminen, ja kakkosaihe, josta kirjoitetaan lyhyesti, on otsikoitu "Opettaja on paras käyttöliittymä". Tässä linkki: http://www.opettaja.fi/pls/portal/docs/PAGE/OPETTAJALEHTI_EPAPER_PG/2012_12/168583.htm

Jos ette jaksa kurkata linkin taakse, niin kerron, että Laaksola aloittaa toteamalla, että valtion leikkuri tulee aiheuttamaan pienten lukioiden lakkauttamisia, koska valtionosuuksia leikataan alle 200 opiskelijan lukioilta. Hän jatkaa, että pikkulukiot houkuttelevat opiskelijoita mm. ilmaisilla kirjoilla ja tietokoneilla, mutta pitää tällaisia houkuttimia turhina ja esittää, että todellinen houkutin olisi opettajiin investoiminen. "Mitä parempia opettajia lukio tarjoaa oppilailleen, sen tasokkaampaa on myös opetus."

"Paremmat opettajat" sai ajatukseni liikkeelle. Mistähän niitä parempia opettajia saisi? Mikä tekee opettajasta paremman (kuin joku toinen opettaja)? Millä mitataan, kuka on parempi opettaja? En lähde arvailemaan, mitä Laaksola tarkoittaa, vaan annan seuraavassa ajatusteni kulkea ihan omia polkujaan.

Suomessa on yleissivistävän koulutuksen puolella varsin hyvä tilanne sen suhteen, että suurin osa opettajista on päteviä eli asianmukaisen koulutuksen saaneita. Ammatillisella puolella tilanne on heikompi, mutta ei siitä sen enempää. Aiheesta on olemassa tilastojakin, mutta en jaksa niitä nyt tähän hätään kaivaa esiin. Mutta siis päteviä opettajia on. Luultavasti eri yliopistojen välillä ei ole ratkaisevia eroja opettajankoulutuksessa, joten voinemme olettaa, että varsin tasalaatuisesti hyvin koulutettuja opettajia on kaikkialla Suomessa. Jos joku kunta haluaisi palkata parempia opettajia, niin kuinkahan se onnistuisi?

Mutta eiköhän jokainen koulutuksen järjestäjä halua palkata mahdollisimman hyviä opettajia? Huhu kyllä kertoo, että jossain päin pidetään säästösyistä töissä epäpäteviä ihmisiä, kun heille ei tarvitse maksaa niin paljon palkkaa, mutta tämä lienee vain ilkeää panettelua... No niin. Kunta on siis palkkaamassa opettajia ja valintaprosessi on käynnissä, ja yllätys yllätys, virkaan valitaan se, jolla on hyvät paperit ja joka vaikuttaa haastattelussa sopivimmalta. Siis tietysti valitaan paras!

Mistä eroja sitten eri koulujen välille tulee, miten joku koulu voisi kerätä parempia opettajia kuin joku toinen? Ehkä sillä tavalla, että toisilla paikkakunnilla virkoihin on enemmän hakijoita kuin toisilla. Mutta onko aina niin, että ne harvalukuiset hakijat ovatkin heikompia kuin monilukuinen joukko? Enpä usko. Jos olisi niin, niin silloin ruuhka-Suomessa olisi parempia opettajia kuin harva-Suomessa. Tämä ei kuitenkaan näy koulujen tuloksissa, vaan koko Suomessa oppimistulokset ovat varsin tasalaatuisia. Taaskaan en jaksa etsiä tilastoa, mutta uskokaa pois, näin on.

Tosiasiahan on, että kaikkiin kouluihin valikoituu monenlaisia opettajia, koska me ihmiset olemme erilaisia. Tosiasia on myös se, että oppimiseen vaikuttaa moni asia, ei pelkästään se, millainen opettaja on. Tutkimusten mukaan (arvaatte jo: en jaksa etsiä linkkiä) perheen sosiaalinen asema ja erityisesti äidin koulutustaso on suurin yksittäinen oppilaan koulumenestystä selittävä tekijä. Tämä siis tilastollisesti tarkasteltuna. Yksittäisen opiskelijan kohdalla voi olla toisinkin. Siis ratkaisevinta ei tilastollisesti ole se, onko oppilaalla parempi opettaja - vaikka tietenkin yksittäisen opiskelijan, luokan tai koulun kannalta se toki on merkityksellistä.

Mistä niitä parempia opettajia sitten saadaan? Tietty pitää panostaa opettajankoulutukseen ja rekrytointiin, mutta ennen kaikkea siihen, mitä tapahtuu, kun opettaja on työssään. Toivon, että päätoimittaja Laaksola tarkoitti tätä, kun hän kirjoitti opettajiin investoimisesta. Nimittäin siihen, onko opettaja hyvä tai vielä parempi, vaikuttaa kovin moni seikka. Henkilökohtaisten ominaisuuksien ja saadun koulutuksen lisäksi olennaista on koko koulun kulttuuri ja toimintatapa. Vaikka ope on usein ainoa aikuinen luokassa, hänellä on runsaasti isompia tai pienempiä työtovereita, nimittäin oppilaita. Lisäksi hänellä on työtovereita opehuoneessa ja esihenkilö rehtorin kansliassa. On vielä myös koulu -tai sivistysvirasto ja enemmän tai vähemmän ymmärtäväiset luottamushenkilöt koulutuslautakunnassa. Ja vanhemmat ja yritysmaailma ja jokainen kansalainen, joka on opetuksen asiantuntija, koska on itse käynyt koulua... Okei, rupesin vähän liioittelemaan, mutta tarkoitan sitä, että yhteisö, jossa opettaja toimii, vaikuttaa todella paljon siihen, millainen opettaja hän on. Edellä mainittujen asioiden lisäksi Internet ja sosiaalinen media tarjoavat loistavan verkoston, jossa opettaja voi - jos niin haluaa - rakentaa itselleen oman oppimis-ja tukiverkoston (PLN, Personal Learning Network).

Edellinen pohdinta nousee omasta kokemuksestani. Minulle nimittäin valkeni eilen epämiellyttävä totuus, että olen ollut osan elämästäni alisuoriutuja. Ettekö usko? Se on totta ja se johtuu siitä, että en ole kaikissa elämänvaiheissa päässyt osaksi innostavaa yhteisöä, joka olisi sparrannut ja saanut minut ja muut jäsenensä ottamaan itsestään kaikki irti. En käy tässä avautumaan elämänhistoriastani, mutta alisuoriutuminen alkoi jo koulussa, kun omaa osaamistaan piti piilottaa tai ainakin vähätellä, jotta sulautuisi paremmin porukkaan. Olin kyllä omalla tavallani erilainen nuori ja ihan reippaasti lukutoukka, mutta silti joku sosiaalinen paine oli olemassa, että joukosta ei saanut erottua liikaa. Tämän voi hyvin yleistää opettajan työhön ja toki muuhunkin työelämään ja opiskeluun: innostavassa seurassa, jossa kannustetaan toisia menemään eteenpäin, oppimaan uutta ja olemaan parempi opettaja, kuka tahansa voi olla parempi opettaja.

Tosiasiaoiden tunnustaminen on viisauden alku, joten tästä lähtien alisuoriutuminen olkoon minun kohdallani vain kaukainen muisto! Ja selvyyden vuoksi sanottakoon, että nykyisessä työpaikassani en kärsi alisuoriutumisesta. Terveisiä vaan kivaan työpaikkaani ja kaikkiin kouluihin, joihin toivon eteenpäin menemisen meininkiä ja keskinäistä tsemppausta.

Ja vielä hyvää marianpäivää kaikille Marioille ja muillekin!
toivoo tunnustuskirjailijanne
Virpi

Opin saunan tytär

Tervehdys, Lukijat!

Olen viime aikoina kirjoitellut toiseen blogiin, joka liittyy suoraan työhöni. Niin kuin olen täälläkin jo kertonut, koulumme, siis Savonlinnan lyseon lukio, sai opetushallitukselta rahaa tablettitietokoneiden hankintaan, jotta voidaan kokeilla opetusta ja oppimista mobiililaitteilla. Blogin osoite on http://mobileshanke.blogspot.com

Tiivistelmänä kerron tässä, että hankerahalla ostettiin vajaat 40 iPadia, joista muutama on opettajilla ja loput opiskelijoiden käytössä. Pohdimme valintaa eri valmistajien tuotteiden
välillä, ja Applen hyväksi ratkaisun kallistivat kehittyneimmät ohjelmistot ja kätevä tapa ladata ja synkronoida kaikkia laitteita kerralla.

Marraskuussa rehtori Ismo Falck aloitti maantieteen kurssin, joka käytännössä toteutettiin kokonaan iPadeilla. Paperia ja kynää tarvittiin vain loppukokeessa. Itse olen aloittanut nyt tammikuussa kaksi "täppärikurssia". Nimitys on sikäli osuva, että kurssin alussa menee aika paljon aikaa tekniikan eli lähinnä ohjelmien käytön opetteluun. Nyt olemme kuitenkin siinä vaiheessa, että perusasiat alkavat sujua. Mutta ei tästä käytännön puolesta nyt enempää, koska voitte halutessanne lukea mainittua hankeblogia.

Opin sauna -otsikon alla haluan pohtia oppimisen ja opettamisen peruskysymyksiä, kuten mitä oppiminen on ja miten se parhaiten tapahtuu. Kun aloitimme kurssit iPadeilla, osa opiskelijoista esitti aiheellisen miksi-kysymyksen, johon vastailen nyt tässä hiukan perusteellisemmin kuin oppitunnilla.

Ihan äskettäin kuljeskelin pitkin netin haarautuvia metsäpolkuja ja törmäsin artikkeliin, jossa kerrottiin, että tällä hetkellä 90%:ssa työpaikoista tarvitaan tietotekniikan käyttötaitoa. Luku tuntui ensin suurelta, mutta asiaa tarkemmin mietittyäni totesin, että eipä ole helppoa keksiä ammattia, jossa ei TVT:tä tarvittaisi. Nykyisinhän monissa paikoissa erilaiset varaukset, kalenterit ja tilaukset ovat yksinomaan sähköisessä muodossa. Monia laitteita hallitaan tietokoneelta käsin, ja jos ei muuta, niin sähköpostia lähes jokainen käyttää työssään. Artikkelissa arvioitiin myös, että tulevaisuudessa TVT:n eli tieto- ja viestintäteknologian käytön osuus työajasta tulee kasvamaan. Valitettavasti en osannut enää samalle polulle enkä pysty laittamaan tähän artikkelin linkkiä, mutta luottanette, että en keksinyt tätä juttua omasta päästäni. Mielestäni tässä on jo riittävästi perustelua sille, että koulussa käytetään ja opetellaan käyttämään tietotekniikkaa!

Vastaväitteenä saattaa kuulla, että lapset ja nuoret ovat jo muutenkin liikaa tietokoneen äärellä ja tulevat sen käytöstä levottomiksi ja lyhytjännitteisiksi. Heistä myös puhutaan diginatiiveina, joilla tietokoneen käyttö hallussa jo pikkulapsesta käsin. Levottomuuden ja lyhytjännitteisyyden lisääntyminen on luultavasti ilmiö, jonka kaikki vähänkin kauemmin opettajana olleet ovat havainneet. Se pitää ilman muuta ottaa huomioon varsinkin nuorimpien oppilaiden kanssa ja sisällyttää koulupäivään erilaisia asioita sopivassa suhteessa. Syyttävän sormen suuntaan tässä kuitenkin kohti koteja; se TVT:n käyttö, joka koulussa tapahtuu, ei riitä tekemään kenestäkään ymmyrkäissilmäistä zombia tai herkeämättä vilistävää sähköpupua.

Diginatiivi-käsitteen taakse voi tietysti yrittää piiloutua, mutta opettajien keskusteluissa ja myös tutkimuksessa on tehty kaksi tärkeää havaintoa: Ensinnäkin oppilaat osaavat näppärästi tehdä moniakin asioita tietokoneella, mutta koska he käyttävät TVT:tä vapaa-ajallaan lähinnä viihteeseen, hyötykäytön taidot saattavat olla yllättävän puutteellisia. Toinen havainto on, että erot oppilaiden välillä ovat suuret. Kansallinen tutkimus Lasten ja nuorten sosiaalisen median käytöstä vahvistaa nämä arjen havainnot. Anna Aarnion ja Jari Multisillan Helsingin yliopistossa tekemä tutkimus on luettavissa osoitteessa http://www.cicero.fi/sivut2/documents/Aarnio&Multisilta_Nuoret_ja_sosiaalinen%20media2011.pdf

TVT:n käytölle koulussa on myös olemassa oppimisteoreettisia perusteluja. Uusimmissa oppimiskäsityksissä korostuu sosiaalinen tiedon rakentaminen eli se, että opiskelija työstää opittavaa asiaa itse ja yhdessä muiden kanssa. Tietotekniikka ja erityisesti mukana kulkevat laitteet, kuten puhelimet ja tablettitietokoneet, mahdollistavat yhdessä työskentelyn riippumatta siitä, ollaanko fyysisesti samassa tilassa. Tästä aiheesta on olemassa runsaasti keskustelua netissä, esimerkiksi opettajien blogeissa, mutta epäilen, että käytännön toteutuksen tasolle ei olla vielä kovin hyvin päästy. Olen koonnut muutamien mielenkiintoisten blogien syötteitä tälle sivulle: http://www.netvibes.com/virpiloi#Opetus_ja_oppiminen


Lukioiden toimintaan vaikuttaa myös se, että opetushallitus haluaa kääntää lukio-opetusta modernimpaan suuntaan ja ohjaa mm. hankerahoituspäätöksillä ja tutkimuksilla lukioita käyttämään enemmän TVT:tä opetuksessa. Seuraavista linkeistä ensimmäinen on laaja tulevaisuusbarometri, toinen käsittelee tulevaisuuden oppimisympäristöjä ja kolmas on TVT:n käytön tilannekatsaus viime keväältä. Neljäs on Jyväskylän yliopiston julkaisema raportti hankkeesta Opetusteknologia koulun arjessa. Viimeinen on kansallinen TVT:n opetuskäytön suunnitelma, jonka on laatinut valtioneuvoston asettama arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunta. iPadissa muuten PDF-tiedostot saa kätevästi omaan "kirjahyllyyn", jolloin ei tarvitse ihmetellä, mistä joku tietty raportti tai muu hyödyllinen materiaali mahtaakaan löytyä.
http://www.oph.fi/download/137072_Lukion_tulevaisuus_2030.pdf
http://www.oph.fi/julkaisut/2010/merkkeja_tulevaisuuden_oppimisymparistoista
http://www.oph.fi/download/132877_Tieto-_ja_viestintatekniikka_opetuskaytossa.pdf
http://ktl.jyu.fi/img/portal/21724/Verkkoversio_102.pdf
http://www.arjentietoyhteiskunta.fi/files/313/TVT_opetuskayton_suunnitelma_011210_(2).pdf

Viimeisenä, mutta varmasti painavana perusteluna toimii kansainvälinen kilpailu. En jaksa enää kaivella (flunssa päällä, nääs) tähän linkkejä, mutta Suomi ei suinkaan ole enää välttämättä tietotekniikan käytön edelläkävijämaa sen enempää koulutuksessa kuin monilla muillakaan alueilla yhteiskunnassa. Kun seuraa kansainvälisiä lehtiartikkeleita ja blogeja, näkee, että muuallakin mennään vauhdilla eteenpäin opetusalalla. Suomella on monia vahvuuksia, kuten korkeasti koulutetut ja motivoituneet opettajat, mutta sen varjolla ei pidä jättäytyä jälkeen opetusteknologian käytössä.

Olen tässä kovasti puolustanut TVT:n opetuskäyttöä, mutta tietysti pitää muistaa pitää jalat maassa ja miettiä, missä kohdassa teknologia oikeasti tuo lisäarvoa oppimiseen ja missä ei. Aina sitä ei kuitenkaan tiedä ennen kuin kokeilee!

Hyvää adventtiaikaa!

Vaikka onkin kovin märkää ja harmaata, niin elämä jatkuu...

Tänään aiheeni on ajaton ja aina ajankohtainen, nimittäin kultainen sääntö. Kaikki muistanevat Jeesuksen sanat: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te samoin heille." (Matt. 7:12) Opettaessani etiikkaa lukiolaisille olen usein törmännyt siihen, että tämä Jeesuksen opetus tulkitaan kovin kapeasti.   Lukiolaisia en moiti, koska asia ei välttämättä avaudu aikuisillekaan eikä oppikirjoista ole juurikaan apua tässä kohdassa.

Kultainen sääntöhän ei ole kristinuskon yksityisomaisuutta. Tämä käy ilmi esimerkiksi seuraavilta nettisivuilta, joissa siteerataan kultaista sääntöä eri uskonnoissa. Ensimmäinen linkki vie sivulle, jossa kerrotan Suomessa toimivista uskontodialogia harjoittavista verkostoista ja Kultainen sääntö -palkinnosta.
http://kultainensaanto.wordpress.com/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kultainen_sääntö
http://www02.oph.fi/etalukio/uskonto/kurssi3/sivu_3_5_5.html

Turheneeko nyt sitten Jeesuksen opetus siitä, että muina aikoina muualla on opetettu samaan tapaan? Ei tietenkään. Jeesus ja Raamattu opettavat sitä, minkä ihmisen omatunto ja moraalitaju muutenkin ymmärtävät oikeaksi. Olisi silmien ummistamista tosiasioilta väittää, että kristillisen etiikan sisältö olisi jotenkin kokonaan muuta kuin mitä yleismaailmallisesti opetetaan. Luterilaisessa eettisessä pohdinnassa puhutaan kirjoitetusta laista eli Raamattuun kirjatusta etiikasta ja sydämeen kirjoitetusta laista eli omastatunnosta, jotka osoittavat samaan suuntaan.

Toisaalta kannattaa kiinnittää huomio siihen, miten Jeesuksen opetus poikkeaa useimmista muista kultaisen säännön sanamuodoista. Melkein kaikkialla muualla sääntö on passiivisessa muodossa eli se kehottaa välttämään pahan tekemistä muille ihmisille. Islamilaisessa sanamuodossa puhutaan hyvän tekemisestä, mutta kohteeksi on mainittu "veljet". Valitettavasti en osaa analysoida, ketkä kaikki islamilaisen tulkinnan mukaan kuuluvat veljiin, umman eli islamilaisen yhteisön jäsenetkö kenties? Jeesuksen opetus on kuitenkin kaikkia muita radikaalimpi ja vaativampi. Se kehottaa aktiiviseen hyvän tekemiseen eikä rajoita kohdetta millään tavalla. "Tehkää toisille sitä (siis sitä hyvää), mitä toivoisitte itsellenne tehtävän."

Kultainen sääntö sisältää jonkinlaisen vastavuoroisuuden ajatuksen. Joskus se tulkitaan niin, että meidän pitää tehdä hyvää niille, jotka tekevät meillekin hyvää, siis vastata hyvään hyvällä. Tähän ajatukseen jo Jeesus itse otti kantaa: "Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?" (Matt. 5:46-47)

Vastavuoroisuus tarkoittaa pikemminkin sitä, että me ihmiset olemme suunnilleen samanlaisia ja voimme ymmärtää toistemme tarpeita kuvittelemalla itsemme toisen ihmisen tilanteeseen. "Jos minä olisin tuossa tilanteessa, mitä tarvitsisin ja toivoisin?" Tämä tulee lähelle empatiakykyä, kykyä ymmärtää toisen ihmisen tunteita.

Tässä en malta olla heittämättä kriittistä kommenttia niille filosofian historian suurille ajattelijoille, jotka ovat pitäneet etiikkaa ja moraalia pelkästään järjen asiana - esimerkiksi ajatelleet, että jos ihminen tietää, mikä on oikein, hän myös tekee oikein, tai että moraaliset ongelmat on ratkaistava tunteista riippumatta. Toisaalta en halua kumartaa myöskään niiden eetikkojen suuntaan, jotka johtavat moraalisen käytöksen pelkästään mieltymyksen tai vastenmielisyyden tuntemuksista. Pää ja sydän yhdessä!

Immanuel Kant http://fi.wikipedia.org/wiki/Immanuel_Kant oli yksi suurista eetikoista, ja hänen kategorinen imperatiivinsa muistuttaa jonkin verran kultaista sääntöä. Vapaasti suomentaen: Toimi aina niin, että toimintatapasi voisi olla kaikkien ihmisten yleinen toimintatapa. Tätä täydentää ihmisarvon imperatiivi: kohtele aina sekä toisia ihmisiä että itseäsi päämäärinä, ei koskaan välineinä. Nämä ovat erinomaisia ohjeita, mutta uskon, että niiden toteuttamisessa tarvitaan yhtä lailla sydäntä kuin päätäkin.

Kultaiseen sääntöön palataksemme... Mielestäni sitä tulee tarkastella yhdessä Jeesuksen muiden opetusten kanssa. Jeesus ei opettanut olemaan hyvä vain niille, jotka ovat meille hyviä. Hän ei opettanut tekemään hyvää vain palkkion toivossa, vaan silloinkin, kun palkkiota ei ole luvassa tai odotettavissa on vihamielisyyttä. "Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?" "Ei seitsemän vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa", vastasi Jeesus." (Matt. 18:21-22) 
"Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta." (Matt 5:44)

Maailmanhistoriaan ei jäädä miedoilla kehotuksilla "olla nyt vähän ihmisiksi". Syvällä sisimmässämme tiedämme, että Jeesus on oikeassa vaatiessaan täydellisyyttä. (Matt 5:48)

Kumma juttu

Nimittäin se, että silloin, kun ei ole aikaa kirjoittaa, aiheita pyörii mielessä tanhunaan, mutta sitten, kun yhtäkkiä on aikaa, niin ei olekaan inspiraatiota. No, jos tässä elämässä jää inspistä odottelemaan, niin ei saa kovin paljon asioita aikaan.

Esimerkiksi ruoasta en ole kirjoittanut pitkään aikaan, vaikka olen kokannut harva se... no en nyt sentään päivä, mutta aika usein kuitenkin. Sisareni vierailivat taannoin luonamme ja toivat mukanaan seljankan ohjeen, johon olivat saaneet innoitusta Viron-matkoilta. Suomessahan seljanka tehdään yleensä kalasta, mutta tämä on lihasoppaversio. Sisaret olivat yksimielisiä naudanlihasta ja tomaattipyreestä ja siitä, että keittoon ei tule selleriä. Muuten erimielisyys vallitsi ainakin porkkanan ja herkkusienten käytöstä ja vissiin parista muustakin ainesosasta. Keitto saatiin kuitenkin keitettyä ja hyvää se oli. Tällä viikolla tein oman version aiheesta tutulla "otetaan mitä on" -periaatteella, joten saattaa olla, että tämä jonkin verran eroaa alkuperäisestä. Vaan hyvää tuli.

Lihaseljanka

Osta naudan keittolihaa tai sen puutteessa jotain paistia. Määrä voi olla jotain 500 - 700 g. Kuutioi liha. Jos se on jo valmiina paloina, leikkele niitä tarpeen mukaan pienemmiksi. Itse en ainakaan pidä suurista möykyistä keitossa, koska niiden paloittelu lusikalla on hankalaa ja kokonaisina mutustaminen vaikeaa. Lihan voi laittaa kattilaan kylmään veteen, kiehauttaa ja kuoria sitten vaahdon pinnalta. Minä ruskistin lihapaloja jonkin verran voissa ja huljautin myös pannun huuhdeliemen pataan. Jälkimmäisllä menetelmällä tulee maukkaampaa eikä voi tee pahaa sopalle, ainakaan, jos liha on vähärasvaista. Lisää kattilaan pari reilua ruokalusikallista tomaattipyrettä ja vettä jonkin verran. Määrää on vaikea sanoa, mutta vettä on helpompi myöhemmin lisätä kuin ottaa pois, joten voit kitsastella tässä vaiheessa. Lisää laakerinlehti tai pari ja maun mukaan mustapippureita. Minun makuni vaatii niitä suht paljon. Jos ei ole kokonaisia pippureita, käytä rouhetta. Lihoja kannattaa keittää sitä kauemmin, mitä jänteisempiä ja kalvoisempia palat ovat. Paisti menee vähemmälläkin keittämisellä.

Valmistele sillä aikaa vihannekset. Minulla oli pala selleriä ja ehkä kolme porkkanaa ja yksi nauris ja lasipurkillinen herkkusieniä ja kolme tai neljä hyvänkokoista perunaa. Olikohan vielä jotain? Sipulia yleensä laitan joka paikkaan, mutta sitä nyt ei sitten taas ollutkaan, eikä ollut purjoakaan. Valkosipulia oli. Pilko kasvikset ja heitä ne pataan ja lisää vettä tarpeen mukaan. Keittele jonkin aikaa ja rupea maistelemaan. Tämä on kriittinen vaihe. Keittoon pitää saada täyteläisyyden ja kirpeyden tasapaino, joten saattaa olla, että lisää tomaattia tarvitaan ja ehkä lihaliemikuution puolikas ja teelusikallinen suolaa. Kirpeyttä tulee maustekurkkukuutioista tai tässä tapauksessa kotitekoisesta kurkkupikkelssistä. Keitä, kunnes soppa vaikuttaa kypsältä.

Tarjoa leivän kera, ja jos hoksasit ostaa smetanaa tai muuta semmoista, niin laita sitä nokkare keittolautaselle. Persijaakin voisi laittaa. Ja nyt just muistan, että Sisarten soppaan tuli oliiveja, sitruunatäytteisiä sellaisia, mutta "ei oteta, mitä ei ole" -keittiön soppaan ei tullut.

Hyvää ruokahalua!

Ekovinkki

Tällä kertaa sopinee muistuttaa (myös itseään) siitä, että ruoan pois heittäminen on kallista ja ympäristön kannalta tuhoisaa, kuten tiedotusvälineissä on kerrottu viime aikoina. Muistutan (myös itseäni) siitä, että ruokaan liittyvät ratkaisut tehdään yleensä kaupassa, joten kannattaa mennä ostoksille maha täynnä ja huolellisesti mietityn ostoslapun kanssa. Ostoslappuja minulla on muuten nipullinen keittiön laatikossa, ja ne on leikattu jälkikasvun koulusta tuomista monisteista ja kouluvihkoihin jääneistä tyhjistä sivuista ja joskus myös laskujen kirjekuorista, jos sattuu akuutti paperipula.

Opin saunan poika

Ne, jotka ovat seuranneet viime aikojen keskustelua koulun ja erityisesti pedagogiikan kehittämisestä, ovat huomanneet, että yhä enemmän puhutaan siitä, että opiskelijoille ei pitäisi tuputtaa nippelitietoa, vaan pitäisi opettaa ajattelun ja tiedonhankinnan taitoja. Tämä puhe on järkevää tiettyyn rajaan asti, mutta vähitellen ovat niskakarvani ruvenneet nousemaan pystyyn. Eihän ajattelun taitoja voi opettaa, ellei samalla opeta sisältöjä, siis niitä faktoja! Esimerkiksi kategorioitten rakentamista ja asioiden ryhmittelemistä ei voi oppia eikä tehdä, ellei ole ensin opittuna niitä luokiteltavia asioita.

Muistan itse alkuajat teologisessa tiedekunnassa, kun aika tuskallisesti oli päntättävä perustiedot teologisista oppiaineista. Myöhemmin opiskelu helpottui ja muuttui mielenkiintoisemmaksi, kun saattoi rakentaa uutta tietoa entisen päälle.

Ilokseni törmäsin tänään tolkulliseen esitykseen, jossa Vesa Linja-Aho referoi Daniel T. Willinghamin kirjaa Why don't Students like School? Monta ajatustani oli siinä puettu parempaan muotoon kuin olisin itse osannut niitä sanoa. Kiitos. Suosittelen erityisesti opettajille. http://www.slideshare.net/linjaaho/miksi-opiskelu-ei-ole-kivaa

Koe-ja tehtävävuoren alta piipittäen
pedagoginen kommentaattorinne
Virpi

Ynnäilyä osa kaksi

Edellisessä tekstissä mainitsin muutamia kirkkohallituksen esityksiä, joita käsiteltiin kuluneella kirkolliskokouksen istuntoviikolla. Niiden lisäksi käsittelyyn tuli useita mietintöjä eri valiokunnista. Nämä koskivat mm. kirkkoherranvaalin uudistamista, diakonaattiin liittyviä säädöksiä sekä Kirkko 2010 -tulevaisuusselontekoa. Näistä ja muista asioista saa täsmätietoa sivulta  http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?Open&cid=ContentAF4C0 , joten kertoilen tässä vain hiukan joitakin näkökulmia.

Kirkkoherran valinnasta olimme jo keskustelleet aikaisemminkin, kun sitä koskeva aloite oli lähetekeskustelussa. Valiokunnan mietinnön mukaan on mahdollista valita kirkkoherra joko välittömällä vaalilla, kuten nykyisin, tai pyytää tuomiokapitulilta lupaa välilliseen vaaliin, jossa siis kirkkovaltuusto (tai seurakuntayhtymään kuuluvassa seurakunnassa seurakuntaneuvosto) suorittaa valinnan. Alkuperäinen kirkkohallituksen esitys asetti välillisen vaalin ensisijaiseksi, mutta valiokunta oli vaihtanut järjestyksen. Minusta tuntuu luontevalta, että nykyinen tilanne säilytetääm lähtötilanteena, mutta välillisen vaalin kannattajat epäilivät, että kynnys vaalitavan vaihtamiseen nousee liian suureksi. No, tämä jää nähtäväksi, kunhan laki tulee voimaan. Viimeisimmät kirkkolain muutokset, joista kirkolliskokous on päättänyt, jumittavat muuten jossain eivätkä ole menneet eduskunnan hyväksyttäviksi, vaikka siellä on lakeja, joiden pitäisi tulla voimaan ensi vuoden alusta. Eduskuntahan ei voi muuttaa kirkolliskokouksen hyväksymiä lakeja, vaan ainostaan hyväksyä tai hylätä ne.

Nyt tehdyt lakimuutokset korjaavat joitakin epäkohtia kirkkoherran valinnassa, mutta jättävät niitä myös jäljelle. Uusia hankaluuksiakin kahden vaalitavan malli aihuttaa. Tässä yhteenvetoa:

- Välitön vaali on tähän saakka kestänyt tavattoman kauan, varsinkin, jos prosessista on tullut valituksia. Nyt valitusoikeus on vasta vaalin jälkeen, siis myös tuomiokapitulin suorittamasta ehdokasasettelusta. Prosessi lyhenee, mutta saattaa aiheuttaa sen, että vaali menee jälkikäteen uusiksi. Nämä tilanteet tosin lienevät harvinaisia. Sivumennen sanoen prosessia voisi varmasti vielä viilata tuomiokapituleissa esim. pitämällä mahdollisimman nopeassa aikataulussa ne kokoukset, joissa vaalisijoille asettamisia yms. asioita päätetään.
- Ylimääräinen vaalisija välittömässä vaalissa on saattanut tähän asti aiheuttaa sen, että eniten ääniä vaalissa saanut ehdokas on jääänyt valitsematta, kun kymmenen prosentin äänikynnys ei ole täyttynyt. Uudistuksessa poistettiin kokonaan ylimääräiset vaalisijat, joten vain kolme hakijaa voi olla vaalissa mukana. Tämä saattaa ole epäkohta, jos virkaa hakee useita suunnilleen yhtä päteviä hakijoita, joten nyt jo ennakoidaan, että tulevaisuudessa saatetaan vaalisijojen määrää lisätä.
- Välitön ja välillinen vaali ovat väistämättä jonkin verran erilaisia. Välittömässä vaalissa säilyi hakukielto eli kirkkoherran virkaa hakenut ei voi samaan aikaan hakea toista virkaa. Välillisessä vaalissa tällaista kieltoa ei ole. Vaalisijoille asettamisen sijasta välillisessä vaalissa tuomiokapituli antaa lausunnon hakijoista eikä valinnassa mukana olevien määrää ole rajoitettu kolmeen.

Niin kuin huomaatte, seurakunnallisiin virkoihin liittyy enemmän kiemuroita kuin muihin. Tämä johtuu papinviran kahtalaisesta luonteesta hengellisenä virkana ja erityisesti kirkkoherran tehtävistä hallinnossa ja seurakunnan johdossa. Kirkkoherran esimies on piispa eikä esimerkiksi kirkkovaltuusto, ja vaikka jatkossa osa kirkkoherroista valittaneen välillisellä vaalilla, ei valitseva toimielin siis käytä päätösvaltaa kirkkoherraan nähden. Toisaalta kirkkovaltuusto johtaa seurakunnan toimintaa. Voisi luulla, ettei tällainen systeemi toimisi olleenkaan, mutta useimmissa seurakunnissa se näyttää kuitenkin toimivan. Toki ongelmiakin on,  mutta niistä ei nyt tässä sen enempää. Toivottavasti nyt päätetty lakimuutos parantaa tilannetta niissä, erityisesti suurissa seurakunnissa, joissa äänestysprosentti on ollut alhainen ja välittömät vaalit on koettu hankalaksi ja myös kalliiksi systeemiksi niillä saavutettavaan hyötyyn nähden.