Paras harrastus

Paras harrastus on tietysti itse kullekin se oma rakas ajantäyte, mutta muuten olen sitä mieltä, että laulaminen on ihan parhaasta päästä. Kovasti ovat televisiossa kuulemma lauluohjelmat lisänneet suosiotaan, mutta en voi asiaan enempää ottaa kantaa, kun en ole vuosiin juurikaan televisiota katsellut. Hyvä juttu vaan, jos kuorolaulu ja muukin laulu kiinnostaa. Arvelelen kuitenkin, että ennen vanhaan laulettiin enemmän, kun ei ollut valmista musiikkia, jota olisi voitu kuunnella nappi korvassa. Ei myöskäään ehkä ollut sitä kynnystä, että laulun olisi pitänyt kuulostaa valtavan hienolta, vaan kukin raakkui tyylillään. Minusta on muuten väärin, kun tekniikkaa käytetään hämäämään ihmisparkoja, jotka luulevat, että julkkislaulajat ja muut kilpailijat osaavat laulaa ylettömän hienosti, vaikka itse asiassa ääni on paranneltu tietokoneohjelmalla. Laulun korjailu on nykyisin kuulemma pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Minusta olisi hyvä, jos ihmiset uskaltautuisivat laulamaan. Laulajat ovat terveempiä, onnellisempia ja pitkäikäisempiä kuin laulamattomat, ja erityisesti tämä koskee kuoroalaulua. Miksi?

Ensinnäkin laulaminen on fyysisesti terveellistä. Laulaessa on pakko hengittää perusteellisesti ja seisoa suorana ja käyttää suunnilleen kaikkia lihaksia, joita ihmisellä on. Paitsi kurkunpäätä. Ihan totta. Laulaminen on parhaimmillaan tai vaativimmillaan todellista työtä! Kotona voi hyreksiä ilman suuria teknisiä virityksiä, mutta jos haluaa täyttää paikkansa kuorossa tai solistina, homma on otettava tosissaan. Siitä tulee sitten myös palkkio: kaunis ja voimakas ääni ja laulamisen helppous. Pitää kyllä tunnustaa, että itse en ole tuohon tavoitteeseen kovin hyvin päässyt, mutta pidän sitä haasteena.

Toiseksi kuorolaulu on yhteistä tekemistä eli sosiaalista puuhaa. On kuunneltava johtajaa ja toisia laulajia, on sovitettava oma ääni yhteen muiden kanssa, on pysyttävä rytmissä. Lisäksi monet kuorot muodostavat tiiviin porukan, jossa muukin yhdessäolo kuin vain laulaminen on tärkeää. Saatetaan kahvitella ja retkeillä, ja joka tapauksessa kuulumiset vaihdetaan. Monien kokemus on, että kuorosta lähtee virkistyneenä, vaikka olisi sinne väsyneenä mennyt. Iloa tuottaa myös se, että voi huomata kehittyneensä laulajana tai vaikka oppineensa jonkin hankalan stemman.

Sosiaalisuus merkitsee sitäkin, että kuoroon täytyy sitoutua, sillä vaikka osaisi oman osuutensa, ei harjoituksista ja esityksistä voi noin vain jäädä pois, koska kokonaisuus syntyy jokaisen laulajan yhteisestä panoksesta. Onnistunut esitys on myös suuri ilo. Voin kertoa, että laulaja seuraa aika tarkkaan kuoronjohtajan ilmettä ja eleitä laulun päätyttyä, sillä oman johtajan palaute on ensimmäinen ja tärkein. Mahdolliset aplodit ja muut kiitokset tulevat vasta sen jälkeen.

Itselleni ainakin on tärkeää myös laulaa klassista ja hengellistä musiikkia, jossa sekä sanat että sävelkieli puhuttelevat sielua. Joskus olisi tosin hauska kokeilla jotain kevyempää, mutta kun on klassiseen tyyliin tottunut, ei välttämättä osaa laulaa muulla tyylillä. Esimerkiksi oopperalaulajien (harha)retket viihdemusiikin puolelle eivät aina tuota onnistuneita tuloksia, koska laulutapa on tyylilajiin sopimaton. Yhtä lailla kamalaa tai ehkä jopa tuskallisempaa on kuunnella viihdelaulajien versioita klassisesta hengellisestä musiikista. Toki onnistuneitakin rajanylityksiä on.

Suosittelen siis kaikille lauluharrastusta. Kuoroja ja lauluryhmiä on monenlaisia, ja niistä jokainen varmasti löytää omalle tasolleen sopivan. Aloittelijan ei kannata mennä siihen kuoroon, jossa tarvitaan nuotinlukutaitoa ja uudet laulut tempaistaan suoraan neliäänisinä, vaan siihen, jossa harjoitellaan ensin kukin stemma ja sitten yhdistetään. Monilla paikkakunnilla on "Kaikki (o)saavat laulaa" -tyyppisiä ryhmiä, joista voi sitten ponnahtaa eteenpäin, kun huomaa osaavansa. Kuoronjohtajat varmasti ohjaavat ja opastavat oikeaan suuntaan.

Totuuden nimissä on sanottava, että harratus voi tuottaa kirveleviä pettymyksen hetkiäkin. Itselleni sellainen oli vuosia sitten, kun silloisella asuinpaikkakunnallani perustettiin uutta kuoroa, johon laulajat valittiin kutsumenetelmällä. Minä en sitä kutsua saanut, vaikka tunsin kuoronjohtajan ja mielestäni osasin laulaa. Se oli varmastikin terveellinen jalkojen maahanpalautus ja antoi kimmokkeen opetella laulamaan paremmin. Sen verran koukuttunut olin jo laulamiseen siinä vaiheessa, että en heittänyt hanskoja tiskiin kumminkaan, vaikka sekin ajatus saattoi käydä mielessä.

Hus hus siitä laulamaan!

Virpi
valealtto