Lupasin taannoin kirjoittaa jotakin esittelyä ja kenties analyysiäkin japanilaisen sarjakuvan eli mangan ja animaatioiden eli animen harrastamisesta. Tekstini perustuu harrastajien seuraamiseen ja Katja Valaskiven tutkimukseen ”Pokemonin perilliset. Japanilainen populaarikulttuuri Suomessa”, joka on ilmestynyt Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen julkaisuna A110/2009.
Ilmiön alkuperä on siis tietysti Japanissa, jossa sarjakuvat ja animaatiot ovat jo pitkään olleet valtavan suosittuja. Sieltä se sitten on levinnyt ensin Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan; Suomeen toden teolla 2000-luvulla. Japanissa suosituin mangan levitystapa on ollut paperille painetut kirjaset, mutta muualla televisio ja yhä enemmän Internet ovat olleet levikin takaajana. Kuulemma Japanissakin alkaa mobiilimanga eli Internetistä kännykkään ladattava manga saada yhä enemmän sijaa.
Suomessa harrastamiseen kuuluu tietysti sarjakuvien lukeminen ja elokuvien katselu, mutta se on vain pieni osa kokonaisuutta. Sarjakuvia julkaistaan suomeksi n. 170 nimekettä vuodessa, ja lisäksi kielitaitoiset fanit hankkivat suosikkisarjojaan muilla kielillä. Hankkiminen tarkoittaa joko ostamista uutena tai käytettynä tai lukemista / katselemista Internetin välityksellä. Suomessa julkaistaan myös alan aikakauslehtiä. Meillä harrastajat ovat suurelta osin nuoria tyttöjä, mutta Japanissa kaikenikäisiä. Siellä sarjakuvat ovat usein sisällöltään selvästi ”aikuisviihdettä” seksi- ja väkivaltakuvauksineen, mutta Suomessa on tarjolla lähinnä nuorisosarjoja.
Lisäksi harrastus voi kattaa laajan kirjon erilaista tekemistä. Kuten:
- Omien manga-aiheisten kuvien ja sarjakuvien piirtäminen, niiden lataaminen Internetiin ja toisten kuvien katselu ja kommentointi. Osa kuvista on puhtaasti jäljennöksiä, mutta osa on kuva-aiheiden ja henkilöhahmojen kierrätystä. Myös valokuvia ja videoita laitetaan toisten katsottaviksi ja kommentoitaviksi.
- Fic-kirjoittaminen, joka tarkoittaa omien tarinoiden kirjoittamista jonkin sarjan hahmoista. Nämäkin ladataan nettiin. Kielitaitoiset harrastajat tekevät epävirallisia mutta suosittuja fanikäännöksiä sarjakuvista.
- Cossaus eli cosplay eli costume play = pukeutuminen mangahahmoiksi. Tähän liittyy vaatteiden, päähineiden, aseiden ja monenlaisen muun rekvisiitan ostaminen tai itse valmistaminen. Ryhmäcossissa joukko harrastajia valitsee hahmot samasta sarjakuvasta. Harrastajien tapahtumissa esitetään myös sketsejä, jotka ryhmä suunnittelee ja toteuttaa. Pukujen ja rekvisiitan valmistamiseen liittyy tutoriaalien tekeminen, jossa siis kaavat, ohjeet ja kuvat tekemisen eri vaiheista dokumentoidaan ja ladataan nettiin toisten käytettäviksi.
- ”Erno-pukeutuminen” = arkena pukeudutaan vaatteisiin, jotka eivät ole varsinaisia cosseja, mutta joista harrastajat tuntevat toisensa. Musta, punainen, valkoinen tai violetti väri, lyhyet hameet, paksut sukkahousut ja raidalliset polvisukat ovat tavallisia. Jotain yhtymäkohtia goottityyliin on, mutta kesympänä, tyttömäisenä versiona. Poikia on muuten harrastajissa paljon vähemmän kuin tyttöjä, mutta jonkin verran kuitenkin.
- Toisten harrastajien tapaaminen joko Internetin yhteisöissä, miiteissä, larpeissa tai coneissa. Miitti on harrastajaporukan epävirallinen kokoontuminen, jonne saatetaan matkustaa pitkienkin matkojen takaa. Larppi on liveroolipeli, joka on ehkä tunnetumpi fantasiakirjallisuuden harrastuksen puolelta. Con on ohjelmallinen tapahtuma, jossa luentojen, kilpailujen (esim. paras puku) yms. aktiviteettien lisäksi hengaillaan ympäriinsä, tavataan tuttuja, otetaan valokuvia ja kiljutaan. (Viimeksi mainittu on omaa kokemusta…) Esim. vuosittainen Animecon kokoaa yhteen lähemmäs 10 000 harrastajaa.
- Japanilaisen musiikin (Japan pop tai J-rock) kuunteleminen joko Internetistä, levyiltä tai keikoilla. Yhtyeet tulevat siis jopa Suomeen. Myös tanssi kuuluu asiaan: netissä olevien videoiden avulla opetellaan tanssien liikesarjat.
- Rekvisiitan hankkiminen. Cossiasujen ja niihin kuuluvien tavaroiden (peruukit, laukut, kellot, lasit, kengät, korut ym.) lisäksi on tarjolla figuureja (hahmojen pienoismallinukkeja), pehmoleluja, julisteita ja monenmoista pikkutavaraa. Tosin Suomessa oheistuotekauppa on pienempää kuin monissa muissa maissa, mutta se on varmasti kasvavaa liiketoimintaa. Suomessa toimii yrityksiä, jotka tuovat ko. tavaraa maahan, mutta nettikaupan helppouden vuoksi sitä ostetaan myös suoraan ulkomailta.
- Toimiminen yhdistyksissä. Valtaosa kymmenistä tuhansista harrastajista ei kuitenkaan kuulu yhdistyksiin. Osa manga- ja animetapahtumista ja Internet-sivuista on yhdistysten järjestämiä, mutta Internet on mahdollistanut epävirallisten harrastajaryhmien oman toiminnan. Toki mukana on myös kaupallisia yrityksiä.
Olikohan tässä tarpeeksi? Voi tietysti olla, että jotain jäi mainitsematta, mutta luettelo antanee kuvan harrastuksen monipuolisuudesta. Katja Valaskivi toteaa tutkimuksessaan, että siinä olisi paljon aihetta perusteelliseen tieteelliseen tutkimukseen, mutta uskallan kuitenkin esittää pari epätieteellistä näkemystä.
Harrastuksessa on paljon hyvää. Se kokoaa nuoria verkostoksi ja ystäväpiiriksi ympäri Suomen ja ympäri maailman. Internetin vuoksi ei ole niin suurta väliä, missä asuu, harrastukseen voi osallistua syrjäseuduillakin ja vaikka paikkakunnalla ei olisi muita harrastajia. Se edistää monia taitoja: ompeleminen, askartelu, piirtäminen, kirjoittaminen, englannin (ja joillakin jopa japanin) kielen taito ja sosiaaliset taidot. Se voi tukea eri kouluaineiden, kuten historian ja maantieteen opiskelua. Jotkut saavat ehkä joskus harrastuksestaan ammatin joko piirtäjänä, kääntäjänä, rekvisiitan valmistajana tai muuna alan yrittäjänä.
Toisaalta asialla on varjopuolensa. Harrastuksesta voi tulla erittäin koukuttava, koska se houkuttelee roikkumaan tietokoneen ääressä. Se voi erottaa paikallisesta kaveripiiristä, joka ei jaa harrastusta, koska yhteiset puheenaiheet ja kiinnostuksen kohteet puuttuvat. Kovin harvinaista ei ole kiusatuksi tuleminenkaan. Cossaus, rekvisiitta ja matkat tapahtumiin maksavat myös paljon. Vaikka puvut tekisi itse, pelkkien kankaiden hinnaksi tulee helposti useita kymmeniä euroja, puhumattakaan muista kuluista. Harrastajat eivät myöskään yleensä piittaa tuon taivaallista tekijänoikeuksista.
Nuori voi myös törmätä Internetissä ikäkaudelleen sopimattomiin aiheisiin, vaikka ei haluaisikaan – ja varsinkin jos haluaa olla utelias. Japanilaisten sarjakuvien ja piirrosfilmien maailmankuva on hyvin toisenlainen kuin mihin länsimaissa on totuttu; shintolainen tausta näkyy mm. siinä, että tämänpuoleisen ja henkien maailman raja on hyvin häilyvä, samoin ihmisen ja eläimen. Sukupuoli-identiteetti ja seksuaalisuuteen suhtautuminen poikkeaa myös meikäläisestä, samoin ihmisten välisten suhteiden luonne ja kuvaus. Shintolainen ja kungfutselainen etiikka ovat ratkaisevasti erilaisia kuin kristillinen. En voi olla mielessäni aprikoimatta, onko omassa perheessä annettu kasvatuspohja niin vahva, että se kestää ja että nuori osaa erottaa, mikä on leikkiä ja harrastusta ja mikä todellisuutta.
Parhaillaan on menossa cossiviikko, joten jos olette nähneet merkillisiin asuihin pukeutunutta nuorisoa kaduilla, tiedätte nyt, mistä on kysymys. Ihmetyttää vain, kuinka kauan harrastus kestää – nähdäänkö meillä tulevaisuudessa nelikymppisiä ja kuusikymppisiä cossaajia tai divarin mangahyllyn penkojia?
Terveisin
mangamutsi Virpi
perjantai 11. syyskuuta 2009
tiistai 21. heinäkuuta 2009
Ruusupensaassa satoa korjaamassa
Lupasin teille, hyvät Lukijat, lisää ruokajuttuja, ja nyt täytyy kirjoittaa ainakin yksi ennen kuin ruusujen kukinta menee ohi. Pihassani - joka EI siis ole mikään hieno puutarha - kasvaa jokunen pensas valamonruusuja. Olen jo muutamana kesänä tehnyt niiden terälehdistä ruusuhyytelöä, ja viime kesänä tein Vivi-Ann Sjögrenin ohjeella ruusuhilloa. Tänä kesänä olen sitten tehnyt sitä jo kolme annosta, mutta nyt taitaa sesonki olla ohi. Vaikka yhdestä annoksesta tulee vain 3 - 4 vauvanruokapurkillista hilloa, täytyy terälehtiä kerätä aika paljon. Jos siis pihassasi on vain yksi pensas, mene etsimään muualta lisää, mutta ei tietenkään teiden varsilta. Harmi sinänsä, sillä sieltähän satoisia kurtturuusuja löytäisi vaikka kuinka paljon... Tämä hillo on mielestäni oiva tuliainen hyvän ruoan ja erikoisuuksien ystäville. Ruusukimppu purkissa!
Ruusuhillo
1 litra kevyesti sullottuja ruusun terälehtiä, huom. tuoksuvaa lajiketta!
1 rkl sitruunankuorisuikaleita (keltaista osaa)
3 dl vettä
5 dl hillosokeria
sitruunamehua maun mukaan
Nypi pois terälehtien tyvessä oleva valkoinen piikki. Keitä lehtiä ja sitruunankuorta vedessä 5 - 10 minuuttia. Tässä vaiheessa keitos saattaa näyttää surkean hailakalta, mutta sokerin lisääminen muuttaa värin suorastaan jalokivimaiseksi. Kaada siis sekaan hillosokeri ja keitä vielä 5 - 10 minuuttia. Mausta vastapuristetulla sitruunamehulla. Anna hillon jäähtyä jonkin verran ja sekoita muutaman kerran, jotta terälehdet asettuvat tasaisesti hilloon. Purkita pieniin purkkeihin. Tarjoa vastapaahdetulla leivällä, rapeilla letuilla, jäätelön tai miedon vuohenjuuston kera. Mikäli haluat maustaa hillon, lisää keittämisen alkuvaiheessa jotakin seuraavista: kanelitanko, vaniljatanko, tähtianis, rusennettu kardemummankota, pala lakritsijuurta tai tuoretta inkivääriä suikaleina.
Omat kommentit: Kerään terälehtiä suoraan pensaasta, kun näen, että jokin kukka on täysin auennut tai jo osittain varissut. Maasta kerään virheettömiä lehtiä puhtaalta nurmikolta. Tuulisen poutapäivän ilta on paras aika keräämiseen; sade pilaa lehdet nopeasti. En ole varma, onko valkoisten osien nyppiminen välttämätöntä, mutta olen kuitenkin tehnyt sen. Taustalla voi kuunnella jazzia, ja perataanhan muutkin hilloainekset. Samalla voi hätistellä pikkuötökät pois lehdistä. Hillon makuun ja koostumukseen vaikuttavat ruusulajike, terälehtien määrä, sitruunan määrä ja keittoaika. Itse en ole kokeillut muita makuaineita kuin sitruunaa, mutta sitä ainakin kannattaa lisätä, sillä muuten hillosta tulee liian äitelää. 1 rkl sitruunankuoren suikaleita on aika vaikeasti mitattava määrä, joten olen vedellyt pestyn sitruunan pinnasta kuorimaveitsellä muutamia reiluja suikaleita keitoksen joukkoon. Tämä toimii sikäli hyvin, että suikaleet on helppo onkia pois hillosta purkitusvaiheessa, ne kun eivät kuitenkaan pehmene syömäkelpoisiksi. Kuumennan purkkeja 115-asteisessa uunissa jonkin aikaa ja keitän kannet kattilassa vesitilkassa. Veden voi sitten kaataaa pois tai onkia kannet keittiöpihdeillä hetkeksi kuivahtamaan ennen purkkien sulkemista. Hillo on hyvin makeaa, mutta vahvasti ruusun makuista, joten itse ainakin käytän sitä aika vähän kerrallaan. Tämänkesäinen keksintöni on syödä hilloa riisipuuron päällä!
Vivi-Annin keittokirjassa on muitakin ruusuohjeita, joten piipahtakaapa kirjastoon tai kirjakauppaan. Olen kerännyt netistä ja kirjoista myös muita ruusuhillo-ohjeita sekä ruususiirapin ja ruusujuoman ohjeet, mutta en rupea kaikkia tähän kirjoittamaan, etsikää itse tai ottakaa yhteyttä, jos haluatte niitä itsellenne. Jälkiruokahyytelön voin kuitenkin vielä naputella. Se on käsin kirjoitettuna kansiossani, joten alkuperä on tuntematon.
Ruusuhyytelö
Mittaa kattilaan 5 dl vettä ja yksi täyteen painettu litran mitta punaisia ruusun terälehtiä. Keitä 10 minuuttia, sekoittele ja jätä kannen alle hautumaan 10 minuutiksi. Siivilöi lehdet pois ja puserra joukkoon ½ sitruunan mehu. Kuumenna liemi kiehuvaksi ja lisää joukkoon hyytelösokeria pakkauksen ohjeen mukaan. Sekoita niin kauan, että liemi on sileää ja kuulasta. Kerää vaahto pois pinnalta ja kaada liemi pieniin, kerralla käytettäviin tölkkeihin hyytymään. Paina haarukan avulla muutama tuore ruusunlehti hyytelön joukkoon koristeeksi tai peitä sen pinta terälehdillä. Hyytelö näyttää kauniilta sileässä lasitölkissä. Tarjoa jälkiruokavanukkaan lisänä tai paahtoleivällä.
Omat huomiot: Tässä ohjeessa ei puhuta terälehtien nyppimisestä mitään, mutta ihan hyvää tulee. Kuvittelen, että tästä saisi kauniin kerrosjälkiruoan jonkin maitopohjaisen hyytelön tai vanukkaan kanssa. Jos jättää ruusunlehdet pois tai käyttää kokonaista ruusua koristeena, voi hyvin arvuutella vierailla, mistä eksoottinen jälkiruoka on tehty! Huomaa, että tämä hyytelö ei säily jääkaapissakaan paria päivää kauempaa.
Jokunen kesä sitten söin Tertin kartanossa Mikkelin lähellä ruususorbettia, joka oli tehty heidän omasta nimikkoruusustaan. Se oli valkoista ja ymmärtääkseni kanelilla maustettua, mutta resepti oli tietenkin salainen. Ehkä ensi kesänä kerkiän kehittelemään oman sorbettireseptin! Tertissä kannattaa muuten hyvän ruoan ja puutarhan ystävien piipahtaa, sillä kartanon ruoka on kuuluisaa muutenkin kuin jälkiruoastaan. http://www.tertinkartano.fi/ Lähellä on myös toinen käymisen arvoinen paikka, Kenkäveronniemi, josta myös saa hyvää ruokaa ja puutarhailoa. http://www.kenkavero.fi/index.php?pg=1 Ehkä toinen paikka, kun tulette meille kylään ja toinen kotiinpäin mennessä?
Virpi, jonka motto taitaa olla: jos johonkin rupeaa, kuten ruusuihin, kannattaa tehdä se perusteellisesti ;)
J.K. meinasin unohtaa mainita, että jos ruusunlehtiä ei ole tarpeeksi hilloon tai hyytelöön, ne voi kuivattaa ja käyttää talvella teen mausteena. Ja vielä viimeiseksi Jamie Oliverin Ruusuliemi:
Keitä yhtä paljon vettä ja sokeria 10 minuutin ajan. Jäähdytä hiukan ja lisää kunnon kourallinen ruusun terälehtiä. Tarjoa esim. mansikkasoseeseen sekoitettuna mansikoiden ja hunajakerman kera.
maanantai 20. heinäkuuta 2009
Matka-aatoksia
Tervehdys. Tulinpahan tehneeksi sen havainnon, että kannattaisi matkustella heti alkukesästä. Sain nimittäin tänä kesänä stressiunet eli painajaisenpoikaset katkeamaan vasta heinäkuun puolivälissä. No, se siitä. Matkustelu ei ollut tällä kertaa suurisuuntaista, sillä kävin paikoissa, joissa olen ennenkin käynyt, mutta ainahan jokainen matka on uusi elämys. Tukholmassa satoi, Helsingin Kaapelitehtaalla oli jopa alle miljoona kummallisesti pukeutunutta otusta ja Schleswig-Holsteinissa oli hienot säät.
Teimme siis pikaristeilyn Tukholmaan, joka on tietenkin hieno kaupunki, mutta en nyt rupea sen nähtävyyksiä rupea kehumaan, katsokaa itse matkailusivuilta. Parhaat tuliaiset ostin keskiaikamuseon kaupasta, vaikka museo onkin remontissa ja sen näyttelystä oli vain pieni osa nähtävissä Sergeltorgetilla. Hyvä syy siis mennä uudestaan, kunhan remontti on valmis.
Kaapelitehtaan kummajaiset olivat tietenkin mangan ja animen eli japanilaisen sarjakuvan ja animaatioiden harrastajia. Useimmat mukana olleet harrastavat myös cosplayta eli pukeutuvat jonkin sarjakuvahamon näköiseksi. Monet puvut vaativat vaatteiden lisäksi monenlaista rekvisiittaa, kuten aseita tai päähineitä. Niitä sitten ostetaan netin kautta tai tehdään itse. Meidänkin perheessä on näitä asuja värkätty... Kirjoitan aiheesta lisää, kunhan luen siitä tehdyn tutkimuksen, joka odottaa yöpöydälläni noin 20 muun kirjan joukossa.
Jos googlaatte kuvahaun sanalla cosplay, niin kuviahan riittää, mutta kannattaa muistaa, että ne tulevat kaikkialta maailmasta; suomalaisessa tapahtumassa oli (onneksi) aika vähän paljasta pintaa. Koko ilmiö on aika mielenkiintoinen ja oli sivistävää nähdä kyseinen suurtapahtuma. Cossaajien joukossa kuljeskelivat jotenkin orvon näköisinä scifi- ja fantasiakirjallisuuden harrastajat, sillä Animecon- ja Finncon-taphtumat järjestettiin yhtä aikaa. Oikeasti Finncon on emotapahtuma, jota on järjestetty jo 15 kertaa. http://2009.finncon.org/ Lyhyen osallistumiseni tapahtumaan kruunasi kolmen scifi-kirjailijan haastattelun seuraaminen. Tosin olin itse lukenut vain Alastair Reynoldsin kirjoja; George R. R. Martiniin ja Adam Robertsiin pitää vielä tutustua. Kiitos muuten mahtavasta iltapäivästä, Tuuli ja Juha!
Schleswig-Holstein on Saksan pohjoisin osavaltio, heti Tanskasta etelään. Jos etsitte lomakohdetta, jossa on sekä maaseutua, kaupunkeja että merenrantaa, niin tässäpä teille sellainen! Itämeren ja Pohjanmeren välinen kaistale on maisemaltaan lempeä, peltojen välissä on metsäkaistaleita ja pian tulee vastaan jokin viehättävä kylä tai isompi kaupunki. Myös merien läheisyys, merenkulku ja kalastus antavat seudulle oman leimansa. Neljä isoa kaupunkia, Flensburg, Schleswig, Lyypekki ja Kiel tarjoavat turistille riittävästi ostosmahdollisuuksia ja museoita, ja sitten voikin mennä pieniin kaupunkeihin ihailemaan, miten siistiä ja nättiä kaikkialla on ja miten ruusut kukkivat pihoilla ja puutarhoissa. Historian havinaa voi kuunnella esimerkiksi linnoissa tai yöpymällä 1500-luvulla rakennetussa majatalossa tai käymällä ihmettelemässä dolmeneita ja viikinkikuninkaiden hautakumpuja. Jos taas kaipaa suurkaupungin ihmeitä, on hansakaupunki Hampuri ihan lähellä etelässä. Suomenkielisessä Wikipediassa on alueesta vain lyhyt selvitys, mutta kun vaihtaa kielen saksaksi, löytyy perusteellisempaa tietoa. http://de.wikipedia.org/wiki/Schleswig-Holstein Kiitos sukulaisille vieraanvaraisuudesta!
Aihetta olisi enempäänkin, mutta yö yllättää ja uni kutsuu. Palataan astialle, kuten eräs ystävä takavuosina sanontaa väänteli.
Virpi
Teimme siis pikaristeilyn Tukholmaan, joka on tietenkin hieno kaupunki, mutta en nyt rupea sen nähtävyyksiä rupea kehumaan, katsokaa itse matkailusivuilta. Parhaat tuliaiset ostin keskiaikamuseon kaupasta, vaikka museo onkin remontissa ja sen näyttelystä oli vain pieni osa nähtävissä Sergeltorgetilla. Hyvä syy siis mennä uudestaan, kunhan remontti on valmis.
Kaapelitehtaan kummajaiset olivat tietenkin mangan ja animen eli japanilaisen sarjakuvan ja animaatioiden harrastajia. Useimmat mukana olleet harrastavat myös cosplayta eli pukeutuvat jonkin sarjakuvahamon näköiseksi. Monet puvut vaativat vaatteiden lisäksi monenlaista rekvisiittaa, kuten aseita tai päähineitä. Niitä sitten ostetaan netin kautta tai tehdään itse. Meidänkin perheessä on näitä asuja värkätty... Kirjoitan aiheesta lisää, kunhan luen siitä tehdyn tutkimuksen, joka odottaa yöpöydälläni noin 20 muun kirjan joukossa.
Jos googlaatte kuvahaun sanalla cosplay, niin kuviahan riittää, mutta kannattaa muistaa, että ne tulevat kaikkialta maailmasta; suomalaisessa tapahtumassa oli (onneksi) aika vähän paljasta pintaa. Koko ilmiö on aika mielenkiintoinen ja oli sivistävää nähdä kyseinen suurtapahtuma. Cossaajien joukossa kuljeskelivat jotenkin orvon näköisinä scifi- ja fantasiakirjallisuuden harrastajat, sillä Animecon- ja Finncon-taphtumat järjestettiin yhtä aikaa. Oikeasti Finncon on emotapahtuma, jota on järjestetty jo 15 kertaa. http://2009.finncon.org/ Lyhyen osallistumiseni tapahtumaan kruunasi kolmen scifi-kirjailijan haastattelun seuraaminen. Tosin olin itse lukenut vain Alastair Reynoldsin kirjoja; George R. R. Martiniin ja Adam Robertsiin pitää vielä tutustua. Kiitos muuten mahtavasta iltapäivästä, Tuuli ja Juha!
Schleswig-Holstein on Saksan pohjoisin osavaltio, heti Tanskasta etelään. Jos etsitte lomakohdetta, jossa on sekä maaseutua, kaupunkeja että merenrantaa, niin tässäpä teille sellainen! Itämeren ja Pohjanmeren välinen kaistale on maisemaltaan lempeä, peltojen välissä on metsäkaistaleita ja pian tulee vastaan jokin viehättävä kylä tai isompi kaupunki. Myös merien läheisyys, merenkulku ja kalastus antavat seudulle oman leimansa. Neljä isoa kaupunkia, Flensburg, Schleswig, Lyypekki ja Kiel tarjoavat turistille riittävästi ostosmahdollisuuksia ja museoita, ja sitten voikin mennä pieniin kaupunkeihin ihailemaan, miten siistiä ja nättiä kaikkialla on ja miten ruusut kukkivat pihoilla ja puutarhoissa. Historian havinaa voi kuunnella esimerkiksi linnoissa tai yöpymällä 1500-luvulla rakennetussa majatalossa tai käymällä ihmettelemässä dolmeneita ja viikinkikuninkaiden hautakumpuja. Jos taas kaipaa suurkaupungin ihmeitä, on hansakaupunki Hampuri ihan lähellä etelässä. Suomenkielisessä Wikipediassa on alueesta vain lyhyt selvitys, mutta kun vaihtaa kielen saksaksi, löytyy perusteellisempaa tietoa. http://de.wikipedia.org/wiki/Schleswig-Holstein Kiitos sukulaisille vieraanvaraisuudesta!
Aihetta olisi enempäänkin, mutta yö yllättää ja uni kutsuu. Palataan astialle, kuten eräs ystävä takavuosina sanontaa väänteli.
Virpi
torstai 2. heinäkuuta 2009
Taidan olla lomalla
En nyt nimittäin saa juttua irti taaskaan muusta kuin ruoasta. Tai musiikista voisi kai kirjoittaa, mutta jotenkin tuntuu hassulta aloittaa, että "kävin konsertissa, oli muuten hieno", kun ei niitä taltioimattomia konsertteja voi kuitenkaan jakaa, vaikka kuinka hehkuttaisi. Sen verran voin toki mainostaa, että jos pääsette jossain kuulemaan basso Petri Lindroosia, niin se kannattaa. Ehkä ensi kesänäkin Kerimäellä.
Mutta ruoasta siis. Taannoin joku valitteli lehdessä uusien perunoiden olematonta makua ja kallista hintaa - kun multaakin piti vielä ostaa perunoiden mukana! Eikä edes makueroa ollut ruotsalaisten ja kotimaisten perunoiden välillä! Jos kyseinen henkilö lukee tätä, niin nyt tulee pari vihjettä.
Olen järven rannalla kasvanut perunanviljelijän tytär ja kokemuksesta tiedän, että kahta ei pidä ostaa päivää vanhempina: kalaa ja uusia perunoita (OK, mansikat kolmantena). Lapsuudesta muistan, miten hyviltä ensimmäiset perunat maistuivat, kun isä kävi ne ”varastamassa”, eli ei nostanut varsia pois, vaan mullan sisältä tunnustelemalla etsi ensimmäiset syöntikokoiset mukulat. Sitten ne pantiin suoraan TUOREINA kattilaan. Äidillä on tapana heittää joukkoon muutama kevätsipulin varsi, ja niin minäkin tietysti teen. Lajikkeella ja maaperällä sekä lannoituksella on toki myös vaikutusta perunan makuun, mutta siitä teidän täytyy kysellä tarkemmin isältäni. Niin, ja kannattaa tietysti valikoida tasakokoisia perunoita, jotta ne kypsyvät yhtä aikaa, ja muistaa laittaa hiukan suolaa keitinveteen.
Uudet perunat kannattaa siis ostaa suoraan tuottajalta ja tottakai multineen. Viime vuosina yleistynyt tapa ostaa ja myydä pestyä perunaa on ihan karmea. Alastomat, suojattomat perunat köllöttävät kaupan neonvaloissa muovipussissa viikkotolkulla ja uudetkin perunat päivätolkulla. Ei siinä auta jaottelu erivärisiin pusseihin ja laatuihin, surkeaa mikä surkeaa. Pesemisen huono puoli on myös se, että kun oikean perunan ystävä menee ostamaan multaperunaa, hän saa huonompaa laatua, sillä viljelijä, jolta pestyt perunat tilataan, joutuu tietysti laittamaan ykköslaadun muovipussiin ja kakkoslaadun laariin.
Jos siis jostain saatte tuoretta perunaa, niin siitä kannattaa nauttia suorastaan sinällään. Jos joudutte tyytymään siihen, mitä kaupassa sattuu olemaan, voitte tehdä vaikkapa sitruunaperunoita seuraavan ohjeen mukaan. Resepti on BBC Good Food –lehdestä 9/08, jonka nappasin talvella kirpparilta mukaani, ja olen ruoan siis kokeillut ja kelvolliseksi havainnut.
Sitruunaperunat
450 g uusia perunoita
ripaus suolaa
yhden sitruunan raastettu kuori
1 rkl oliiviöljyä
merisuolahiutaleita
Keitä perunoita miedosti suolatussa vedessä viisi minuuttia. Kaada vesi pois, lohko perunoita, jos tuntuu tarpeelliselta ja laita uunivuokaan. Sekoittele perunoiden joukkoon sitruunankuori ja öljy. Öljyn määrä on makuasia, mutta itse pysyisin kohtuudessa eli laittaisin öljyä vain sen verran, että se kostuttaa perunat, mutta ei jää astian pohjalle. Ripottele suolahiutaleita pinnalle. Paista 200 asteessa 20 minuuttia tai kunnes perunat ruskistuvat hiukan ja ovat kypsiä. Tarjoa heti vaikkapa kalaruoan lisukkeena. Pippurin ystävä (kuten minä) saattaa haluta pyöräyttää pinnalle hiukan mustapippuria.
Toinen ruokalaji, johon uusia perunoita voi tunkea, on kanarialaiset suolaperunat, joita varmaan lähes jokainen suomalainen on etelänmatkalla maistellut. Tässä myöskin kokeiltu ohje, ja lisukkeeksi tulee tietysti kuuluisa mojo. Ohjeet ovat peräisin pienestä Könemannin kustantamasta espanjalaisen ruoan keittokirjasta (Anne Wilson: Herkkuja Espanjasta).
Patatas arrugadas - Kurttuiset perunat ja mojokastike
18 pientä uutta perunaa
1 rkl oliiviöljyä
2 tl suolaa
Kastike:
2 valkosipulinkynttä
1 tl kuminaa
1 tl paprikajauhetta
1 dl oliiviöljyä
2 rkl valkoviinietikkaa
1 rkl kuumaa vettä
Laita pestyt perunat uunivuokaan, valuta öljyä päälle ja ravista vuokaa niin, että öljy leviää. Ripota suola tasaisesti perunoille. Paista uunissa 200 asteessa 20-25 minuuttia, kunnes perunat ovat kullanruskeita ja hiukan kurttuisia. Ravista vuokaa pari kertaa kypsennyksen aikana.
Laita kastiketta varten valkosipuli, kuminat ja paprika monitoimikoneeseen. Sekoita yksi minuutti. Lisää öljy hitaasti ohuena nauhana koneen käydessä, kunnes kaikki on lisätty ja kastike saonnut. Lisää viinietikka ja kuuma vesi ja sekoita edelleen minuutti. Tarjoa perunat kuumina kastikkeen kera.
Kastikkeen toinen muunnelma saadaan, kun paprika korvataan korianterilla. Perunat maistuvat myös valkosipulimajoneesin kanssa, varsinkin, jos lautasella on myös kalaa.
Minulla on vielä mielessä lisää ruokajuttuja, mutta palataan niihin toiste, pitää lähteä podengon kanssa lenkille. Sillä on muuten aika hyvä kuulo. Kun kirjoitan jotakin keittiössä, se kuulee sen olohuoneeseen ja ryntää katsomaan, kirjoitanko ostoslappua - silloin on ehkä koirallekin kävelyretki tiedossa. Sama efekti toistuu, jos vedän auki keittiön alimman laatikon, jossa ostoskassia säilytetään. Nyt se täytyy herättää, sillä koneen naputus ei tiedä koiraparalle mitään kivaa - yllätänpä sen kerrankin!
Leppoisaa ja lepoisaa kesää teillekin!
tuurikokkinne
Virpi
Mutta ruoasta siis. Taannoin joku valitteli lehdessä uusien perunoiden olematonta makua ja kallista hintaa - kun multaakin piti vielä ostaa perunoiden mukana! Eikä edes makueroa ollut ruotsalaisten ja kotimaisten perunoiden välillä! Jos kyseinen henkilö lukee tätä, niin nyt tulee pari vihjettä.
Olen järven rannalla kasvanut perunanviljelijän tytär ja kokemuksesta tiedän, että kahta ei pidä ostaa päivää vanhempina: kalaa ja uusia perunoita (OK, mansikat kolmantena). Lapsuudesta muistan, miten hyviltä ensimmäiset perunat maistuivat, kun isä kävi ne ”varastamassa”, eli ei nostanut varsia pois, vaan mullan sisältä tunnustelemalla etsi ensimmäiset syöntikokoiset mukulat. Sitten ne pantiin suoraan TUOREINA kattilaan. Äidillä on tapana heittää joukkoon muutama kevätsipulin varsi, ja niin minäkin tietysti teen. Lajikkeella ja maaperällä sekä lannoituksella on toki myös vaikutusta perunan makuun, mutta siitä teidän täytyy kysellä tarkemmin isältäni. Niin, ja kannattaa tietysti valikoida tasakokoisia perunoita, jotta ne kypsyvät yhtä aikaa, ja muistaa laittaa hiukan suolaa keitinveteen.
Uudet perunat kannattaa siis ostaa suoraan tuottajalta ja tottakai multineen. Viime vuosina yleistynyt tapa ostaa ja myydä pestyä perunaa on ihan karmea. Alastomat, suojattomat perunat köllöttävät kaupan neonvaloissa muovipussissa viikkotolkulla ja uudetkin perunat päivätolkulla. Ei siinä auta jaottelu erivärisiin pusseihin ja laatuihin, surkeaa mikä surkeaa. Pesemisen huono puoli on myös se, että kun oikean perunan ystävä menee ostamaan multaperunaa, hän saa huonompaa laatua, sillä viljelijä, jolta pestyt perunat tilataan, joutuu tietysti laittamaan ykköslaadun muovipussiin ja kakkoslaadun laariin.
Jos siis jostain saatte tuoretta perunaa, niin siitä kannattaa nauttia suorastaan sinällään. Jos joudutte tyytymään siihen, mitä kaupassa sattuu olemaan, voitte tehdä vaikkapa sitruunaperunoita seuraavan ohjeen mukaan. Resepti on BBC Good Food –lehdestä 9/08, jonka nappasin talvella kirpparilta mukaani, ja olen ruoan siis kokeillut ja kelvolliseksi havainnut.
Sitruunaperunat
450 g uusia perunoita
ripaus suolaa
yhden sitruunan raastettu kuori
1 rkl oliiviöljyä
merisuolahiutaleita
Keitä perunoita miedosti suolatussa vedessä viisi minuuttia. Kaada vesi pois, lohko perunoita, jos tuntuu tarpeelliselta ja laita uunivuokaan. Sekoittele perunoiden joukkoon sitruunankuori ja öljy. Öljyn määrä on makuasia, mutta itse pysyisin kohtuudessa eli laittaisin öljyä vain sen verran, että se kostuttaa perunat, mutta ei jää astian pohjalle. Ripottele suolahiutaleita pinnalle. Paista 200 asteessa 20 minuuttia tai kunnes perunat ruskistuvat hiukan ja ovat kypsiä. Tarjoa heti vaikkapa kalaruoan lisukkeena. Pippurin ystävä (kuten minä) saattaa haluta pyöräyttää pinnalle hiukan mustapippuria.
Toinen ruokalaji, johon uusia perunoita voi tunkea, on kanarialaiset suolaperunat, joita varmaan lähes jokainen suomalainen on etelänmatkalla maistellut. Tässä myöskin kokeiltu ohje, ja lisukkeeksi tulee tietysti kuuluisa mojo. Ohjeet ovat peräisin pienestä Könemannin kustantamasta espanjalaisen ruoan keittokirjasta (Anne Wilson: Herkkuja Espanjasta).
Patatas arrugadas - Kurttuiset perunat ja mojokastike
18 pientä uutta perunaa
1 rkl oliiviöljyä
2 tl suolaa
Kastike:
2 valkosipulinkynttä
1 tl kuminaa
1 tl paprikajauhetta
1 dl oliiviöljyä
2 rkl valkoviinietikkaa
1 rkl kuumaa vettä
Laita pestyt perunat uunivuokaan, valuta öljyä päälle ja ravista vuokaa niin, että öljy leviää. Ripota suola tasaisesti perunoille. Paista uunissa 200 asteessa 20-25 minuuttia, kunnes perunat ovat kullanruskeita ja hiukan kurttuisia. Ravista vuokaa pari kertaa kypsennyksen aikana.
Laita kastiketta varten valkosipuli, kuminat ja paprika monitoimikoneeseen. Sekoita yksi minuutti. Lisää öljy hitaasti ohuena nauhana koneen käydessä, kunnes kaikki on lisätty ja kastike saonnut. Lisää viinietikka ja kuuma vesi ja sekoita edelleen minuutti. Tarjoa perunat kuumina kastikkeen kera.
Kastikkeen toinen muunnelma saadaan, kun paprika korvataan korianterilla. Perunat maistuvat myös valkosipulimajoneesin kanssa, varsinkin, jos lautasella on myös kalaa.
Minulla on vielä mielessä lisää ruokajuttuja, mutta palataan niihin toiste, pitää lähteä podengon kanssa lenkille. Sillä on muuten aika hyvä kuulo. Kun kirjoitan jotakin keittiössä, se kuulee sen olohuoneeseen ja ryntää katsomaan, kirjoitanko ostoslappua - silloin on ehkä koirallekin kävelyretki tiedossa. Sama efekti toistuu, jos vedän auki keittiön alimman laatikon, jossa ostoskassia säilytetään. Nyt se täytyy herättää, sillä koneen naputus ei tiedä koiraparalle mitään kivaa - yllätänpä sen kerrankin!
Leppoisaa ja lepoisaa kesää teillekin!
tuurikokkinne
Virpi
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Lisää raparperijuttuja
Raparperiohjeita on näin alkukesästä joka paikka täynnä, joten hypätkää nämä yli, jos kyllästyttää. Jos ei kyllästytä tai joka paikka pursuaa raparperia, niin simantyyppistä juomaa voi tehdä vaikka seuraavan ohjeen mukaan. (Jos jollakulla on vielä marjoja pakasteessa; meillä ei ole kuin karpaloita ja saattaa olla, että niistä tulisi raparperin kanssa aika tuikea juoma!)
Raparperi-marjasima
1 kg raparperia paloiteltua
2 l pakastemansikoita tai 2 l mustikoita (pakastemustikoita 400-500 g)
300 g hienoa sokeria
400-500 g fariinisokeria
½ tl hiivaa
6-7 l vettä
Sekoita sokeri, marjat ja raparperi. Kaada kiehuva vesi päälle (tai osa vedestä, koska annos on iso). Anna jäähtyä ja siivilöi. (Lisää loput vedestä.) Liuota hiiva kädenlämpöiseen mehuun ja anna siman käydä huoneenlämmössä noin 12 tuntia. Pullota ja säilytä kylmässä, juoma valmistunee muutamassa päivässä.
Seuraava ohje kannattaa ehkä kuitenkin panna merkille, sillä se on suomalaisittain poikkeuksellinen tapa tarjota raparperia, Hollannista peräisin. Hollantilainen pullakulttuuri, tai sen puute, on ihan oma lukunsa. Perinteisesti kuulemma vieraille on kahvin kera tarjottu keksi peltirasiasta, josta osansa piti ottaa nopeasti, ettei kansi napsahtanut sormille... Totta tai ei, hollantilaiset eivät ole mitään torttukansaa, siellä ei harrasteta syntisiä leivoskahviloita. Liekö tuolla juurensa reformoidun kristillisyyden perinteessä. Kotona ei leivota ja kaupan tortut ovat useimmiten ylimakeita keinokermavirityksiä. No, ehkä pikkuisen liioittelen, sillä yksi positiivinen poikkeus on, nimittäin Limburgista kotoisin oleva Vlaai, joka muistuttaa hiukan meikäläistä marjapiirakkaa. Pohja on ohut ja päällä on maltillinen kerros jotain hyvää, yleensä marjaa tai hedelmää, mutta eri vaihtoehtoja on paljon. Mutta siitä toiste ehkä lisää. Siispä raparperipiirakkaan en ole siellä törmännyt, mutta raparperi tuotiin ravintolassa pöytään kompottina liharuoan yhteydessä. Perinteinen ruokatarjoomus sisältää monta kippoa, jossa erilaiset perunat ja kasvislisäkkeet ovat asiakkaan itsensä annosteltavissa. Tässä kaikille kiinnostuneille kompotin ohje Barbara Bloemin kirjasta The Dutch Cookbook (kustantanut Van Dishoeck 1988).
Raparperikompotti
1 kg rapareria
3 dl vettä
4 rkl sitruunamehua
175 g sokeria
1 rkl suurustavaa maissijauhoa (jos ei sitä ole, niin laita perunajauhoa, rakenne tosin tulee hiukan erilaiseksi, mutta maku lienee sama)
2 rkl valkoviiniä
ripaus kanelia
Putsaa raparperi ja leikkaa kolmisenttisiksi paloiksi. Laita palat kattilaan veden ja sitruunamehun kanssa ja kuumenna hitaasti kiehuvaksi. Lisää sokeri ja peitä kattila kannella, anna kiehua lempeällä lämmöllä 7-8 minuuttia tai kunnes raparperi on pehmeää. Nosta raparperipalat vadille, sekoita suurustusjauhot viiniin ja tämä kattilassa olevaan mehuun. Kiehauta. Kaada liemi raparperien päälle ja ripottele pinnalle kanelia.
Jos raparperit menevät möyhyksi, ei haittaa. Valmista kuten meikäläinen kiisseli, mutta tarjoa siis pääruokien lisukkeena. Jos joltakulta hollannin kieli taipuu niin lisää reseptejä löytyy, kun googlaa sanalla "rabarbercompote". Yhdessä ohjeessa näytti olevan mukana myös inkivääriä. Voisi olla hyvää!
Raparperi-marjasima
1 kg raparperia paloiteltua
2 l pakastemansikoita tai 2 l mustikoita (pakastemustikoita 400-500 g)
300 g hienoa sokeria
400-500 g fariinisokeria
½ tl hiivaa
6-7 l vettä
Sekoita sokeri, marjat ja raparperi. Kaada kiehuva vesi päälle (tai osa vedestä, koska annos on iso). Anna jäähtyä ja siivilöi. (Lisää loput vedestä.) Liuota hiiva kädenlämpöiseen mehuun ja anna siman käydä huoneenlämmössä noin 12 tuntia. Pullota ja säilytä kylmässä, juoma valmistunee muutamassa päivässä.
Seuraava ohje kannattaa ehkä kuitenkin panna merkille, sillä se on suomalaisittain poikkeuksellinen tapa tarjota raparperia, Hollannista peräisin. Hollantilainen pullakulttuuri, tai sen puute, on ihan oma lukunsa. Perinteisesti kuulemma vieraille on kahvin kera tarjottu keksi peltirasiasta, josta osansa piti ottaa nopeasti, ettei kansi napsahtanut sormille... Totta tai ei, hollantilaiset eivät ole mitään torttukansaa, siellä ei harrasteta syntisiä leivoskahviloita. Liekö tuolla juurensa reformoidun kristillisyyden perinteessä. Kotona ei leivota ja kaupan tortut ovat useimmiten ylimakeita keinokermavirityksiä. No, ehkä pikkuisen liioittelen, sillä yksi positiivinen poikkeus on, nimittäin Limburgista kotoisin oleva Vlaai, joka muistuttaa hiukan meikäläistä marjapiirakkaa. Pohja on ohut ja päällä on maltillinen kerros jotain hyvää, yleensä marjaa tai hedelmää, mutta eri vaihtoehtoja on paljon. Mutta siitä toiste ehkä lisää. Siispä raparperipiirakkaan en ole siellä törmännyt, mutta raparperi tuotiin ravintolassa pöytään kompottina liharuoan yhteydessä. Perinteinen ruokatarjoomus sisältää monta kippoa, jossa erilaiset perunat ja kasvislisäkkeet ovat asiakkaan itsensä annosteltavissa. Tässä kaikille kiinnostuneille kompotin ohje Barbara Bloemin kirjasta The Dutch Cookbook (kustantanut Van Dishoeck 1988).
Raparperikompotti
1 kg rapareria
3 dl vettä
4 rkl sitruunamehua
175 g sokeria
1 rkl suurustavaa maissijauhoa (jos ei sitä ole, niin laita perunajauhoa, rakenne tosin tulee hiukan erilaiseksi, mutta maku lienee sama)
2 rkl valkoviiniä
ripaus kanelia
Putsaa raparperi ja leikkaa kolmisenttisiksi paloiksi. Laita palat kattilaan veden ja sitruunamehun kanssa ja kuumenna hitaasti kiehuvaksi. Lisää sokeri ja peitä kattila kannella, anna kiehua lempeällä lämmöllä 7-8 minuuttia tai kunnes raparperi on pehmeää. Nosta raparperipalat vadille, sekoita suurustusjauhot viiniin ja tämä kattilassa olevaan mehuun. Kiehauta. Kaada liemi raparperien päälle ja ripottele pinnalle kanelia.
Jos raparperit menevät möyhyksi, ei haittaa. Valmista kuten meikäläinen kiisseli, mutta tarjoa siis pääruokien lisukkeena. Jos joltakulta hollannin kieli taipuu niin lisää reseptejä löytyy, kun googlaa sanalla "rabarbercompote". Yhdessä ohjeessa näytti olevan mukana myös inkivääriä. Voisi olla hyvää!
lauantai 6. kesäkuuta 2009
Kylmänä päivänä
ehtii kirjoittaa vaikka pari ruokaohjetta. Facebookissa on jaettu raparperipiirakan ohjeita, mutta joku kaipaili myös mehureseptiä. Lupasin laittaa sen tänne, niin että se on tallessa kauemmin kuin Facebookin postaukset, mutta nyt ylitänkin lupaukseni ja laitan useamman ohjeen, kun noita näyttää olevan kokoelmissani. Ensimmäinen ohje on saatu otsikossa mainitulta henkilöltä, ja mehu on ihanan väristä ja makuista. Jos joku suunnittelee boolikutsuja kesäksi, niin tässäpä mainio ainesosa:
Sannan äidin rarperimehu
Laita astiaan vajaa kilo pieniä raparperinpaloja ja kaada päälle litra vettä sekä 2 tl sitruunahappoa vesitilkkaan liuotettuna. Peitä ja anna mehustua kylmässä pari vuorokautta. Siivilöi, sokeroi ja pullota. Sokeria voi käyttää vaikkapa 4 dl per mehulitra. Kummentamaton mehu ei säily kovin kauan, joten jos et aio juoda sitä kohtsillään, pakasta se. Laimenna tarjolle tuodessasi tarpeen mukaan.
Arkistostani löytyi myös jostakin käsin kopsattu höyrymehuohje ja siitä viritelty booli. Tämä ohje on niille, joilla on isommat raparperipuskat kuin minulla.
Raparperihöyrymehu
Huuhtele ja paloittele 5 kg raparperia. Kaada ne kerroksittain sokerin (1½ kg sokeria ja 2 dl fariinisokeria tai siirappia) kanssa mehustimeen siten, että ylin ja alin kerros ovat raparperia. Keitä noin 20 min, kunnes mehua alkaa muodostua, mutta kaada ensimmäinen mehuerä takaisin kattilaan, jotta sokeri liukenee tasaisesti. Keittele tunnin ajan ja valuta mehu vähitellen kattilaan, kiehauta ja pullota.
Henk. koht. en tosin ymmärrä tuota kiehauttamista, sillä mehuhan tulee maijasta jo muutenkin kiehuvana. Laskisin siis mehun suoraan kuumiin pulloihin. Kätevin pullojen desinfiointitapa on kuumentaa pestyt pullot sähköuunissa himpun yli sadassa asteessa. Saattaapi myös olla, että tekisin mehun tässä vaiheessa ilman sokeria ja lisäisin makeutuksen vasta tarjoiluvaiheessa. Steriileissä pulloissa, jotka on suljettu keittämällä steriloiduilla korkeilla, mehu säilynee sokerittakin.
Booli
5 dl raparperihöyrymehua
5 dl vettä
1 l ananas- tai omena- tai mansikkamehua
1 l sitruunakivennäisvettä
mansikoita, jäitä
Seuraavan ohjeen mukaista mehua tarjosin viime kesänä perhejuhlissa hyvällä menestyksellä.
Raparperijuoma ja variaatio
2 kg raparperia paloiteltuna
12 dl vettä
1 kanelitanko
5-6 dl sokeria
Tarjoiluun: sitruunalla maustettua kivennäisvettä
Keitä raparpereja kanelivedessä hiljalleen puolisen tuntia. Siivilöi, lisää sokeri ja keitä vielä 10 minuuttia. Laimenna tarjoiluvaiheessa vedellä tai sitruunakivennäisvedellä.
Samalla menetelmällä voit tehdä mansikkamehua: jätä kaneli pois ja laita raparperin joukkoon yhden sitruunan mehu ja litra perattuja mansikoita.
Simantyyppisiä ohjeitakin näyttää olevan, mutta niihin palaan myöhemmin, sillä nyt täytyy lähteä ilahduttamaan perheen kesätyöläistä lämpimäisillä. Ehkä poimin samalla raparperja ja innostun mehuntekoon!
Keittiöhengettärenne
Virpi
Sannan äidin rarperimehu
Laita astiaan vajaa kilo pieniä raparperinpaloja ja kaada päälle litra vettä sekä 2 tl sitruunahappoa vesitilkkaan liuotettuna. Peitä ja anna mehustua kylmässä pari vuorokautta. Siivilöi, sokeroi ja pullota. Sokeria voi käyttää vaikkapa 4 dl per mehulitra. Kummentamaton mehu ei säily kovin kauan, joten jos et aio juoda sitä kohtsillään, pakasta se. Laimenna tarjolle tuodessasi tarpeen mukaan.
Arkistostani löytyi myös jostakin käsin kopsattu höyrymehuohje ja siitä viritelty booli. Tämä ohje on niille, joilla on isommat raparperipuskat kuin minulla.
Raparperihöyrymehu
Huuhtele ja paloittele 5 kg raparperia. Kaada ne kerroksittain sokerin (1½ kg sokeria ja 2 dl fariinisokeria tai siirappia) kanssa mehustimeen siten, että ylin ja alin kerros ovat raparperia. Keitä noin 20 min, kunnes mehua alkaa muodostua, mutta kaada ensimmäinen mehuerä takaisin kattilaan, jotta sokeri liukenee tasaisesti. Keittele tunnin ajan ja valuta mehu vähitellen kattilaan, kiehauta ja pullota.
Henk. koht. en tosin ymmärrä tuota kiehauttamista, sillä mehuhan tulee maijasta jo muutenkin kiehuvana. Laskisin siis mehun suoraan kuumiin pulloihin. Kätevin pullojen desinfiointitapa on kuumentaa pestyt pullot sähköuunissa himpun yli sadassa asteessa. Saattaapi myös olla, että tekisin mehun tässä vaiheessa ilman sokeria ja lisäisin makeutuksen vasta tarjoiluvaiheessa. Steriileissä pulloissa, jotka on suljettu keittämällä steriloiduilla korkeilla, mehu säilynee sokerittakin.
Booli
5 dl raparperihöyrymehua
5 dl vettä
1 l ananas- tai omena- tai mansikkamehua
1 l sitruunakivennäisvettä
mansikoita, jäitä
Seuraavan ohjeen mukaista mehua tarjosin viime kesänä perhejuhlissa hyvällä menestyksellä.
Raparperijuoma ja variaatio
2 kg raparperia paloiteltuna
12 dl vettä
1 kanelitanko
5-6 dl sokeria
Tarjoiluun: sitruunalla maustettua kivennäisvettä
Keitä raparpereja kanelivedessä hiljalleen puolisen tuntia. Siivilöi, lisää sokeri ja keitä vielä 10 minuuttia. Laimenna tarjoiluvaiheessa vedellä tai sitruunakivennäisvedellä.
Samalla menetelmällä voit tehdä mansikkamehua: jätä kaneli pois ja laita raparperin joukkoon yhden sitruunan mehu ja litra perattuja mansikoita.
Simantyyppisiä ohjeitakin näyttää olevan, mutta niihin palaan myöhemmin, sillä nyt täytyy lähteä ilahduttamaan perheen kesätyöläistä lämpimäisillä. Ehkä poimin samalla raparperja ja innostun mehuntekoon!
Keittiöhengettärenne
Virpi
perjantai 22. toukokuuta 2009
Kulttuurinnälkä kasvaa syödessä
Tuli taas käytyä Helsingissä, tällä kertaa työn puolesta. Tutustuimme ensinnäkin Ateneumin Kalevala-näyttelyyn, joka oli oikein mielenkiintoinen ja herätti ihmettelemään sitä, miten erilaisia tulkintoja samasta teoksesta voidaan tehdä. Oli tietenkin hienoa nähdä klassikkoteoksia, kuten Gallen-Kallelan Sammon taonta - sen sijaan Ekmanin romanttiset tulkinnat taivaalla leijuvine hahmoineen ja utupilvineen eivät meikäläistä puhuttele. Modernien, sinänsä hienojen, tilaustöiden yhteyttä Kalevalaan jäin vähän ihmettelemään. Tästä linkistä pääset Ateneumin Kalevala-sivulle: http://www.ateneum.fi/default.asp?docId=15942 Näyttely on avoinna 9.8. asti.
Toinen näyttely oli Tennispalatsin taidemuseon Disney-näyttely, jossa siis valotettiin Disney-studioiden elokuvien taidehistoriallisia taustoja. En ole mikään suuri Disneyn ystävä, koska mielestäni elokuvissa ja sarjoissa usein vesitetään alkuperäiset tarinat jotenkin pliisuiksi muoviversioiksi, mutta näyttelyn jälkeen arvostukseni kyllä himpun verran kasvoi, kun osoitettiin, miten paljon taustatyötä elokuviin on tehty ja miten vahvat yhteydet niillä on (eurooppalaiseen) kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, elokuvataiteeseen, arkkitehtuuriin ja musiikkiin. Suurimman vaikutuksen kuitenkin teki kuuden minuutin pituinen surrealistinen lyhytelokuva, joka on tehty valmiiksi 2000-luvulla Walt Disneyn ja Salvador Dalin yhteistyönä syntyneen materiaalin pohjalta. Materiaalit olivat lojuneet arkistossa vuosikymmeniä, mutta hyvää kannatti kai odottaa!http://www.taidemuseo.fi/suomi/tennispalatsi/lisat/Disney1.html Tämä näyttely päättyy 31.5.
Entä ruokanälkä?
Lipstikka rehottaa taas puutarhassa, mutta nyt ei ole siihen liittyvää reseptiä tarjolla, vaan uunikasvisten ohje. Tämä on alunperin Ghillie Basanin keittokirjasta Marokkolainen keittiö (Gummerus 2006), mutta mukailen sitä vapaasti. Alkuperäisen ohjeen idea on käyttää seitsemää eri kasvista, runsaasti valkosipulia ja oliiviöljyä sekä tuoretta rosmariinia. Meidän keittiön versio on suraavanlainen:
Kaivele esille kasviksia, useaa lajia ja eri värisiä, jos mahdollista, esim. seuraavia: bataattia ja/tai porkkanaa, munakoisoa, sipuleita ja/tai purjoa, kesäkurpitsaa, tomaatteja, parsakaalia, palsternakkaa, paprikaa. Pilko ne reiluiksi paloiksi, hitaasti kypsyvät pienemmiksi kuin nopeasti kypsyvät. Laita uunipellille, mutta leivinpaperia ei kannata laittaa. Kasviksia tulee olla pelti täynnä, jos meinaat, että ruokaa riittää edes muutamalle hengelle, koska kypsyessään kasvikset pienenevät, ja ainakin meidän perheessä menekki on huomattava. Kuori ja viipaloi valkosipulia; alkuperäisessä ohjeessa taisi olla 6 kynttä, mutta laita oman maun mukaan. Kuori ja viipaloi myös palanen tuoretta inkivääriä. Jos sitä ei ole, niin jätä pois... Ripottele nämä kasvisten joukkoon. Ripottele mukaan myös vastajauhettua mustapippuria ja hiuman suolaa ja - tämä on tärkeää - jonkin verran juoksevaa hunajaa tai ruskeaa sokeria. Ja sitten vielä sitä rosmariinia, joko muutama tuore oksa tai kuivattua purkista, ja lopuksi anteliaasti oliiviöljyä, neitsytsellaista, jos sattuu olemaan. Puristi tietysti etsisi kaikki Suomen herkkukaupat läpi löytääkseen marokkolaista, mutta meidän keittiö on "otetaan, mitä on" -keittiö. Kääntele öljy kasvisten joukkoon. Paista uunissa; jos on kiire, niin kuumemmassa, jos ei ole kiire, niin miedossa lämmössä kaikessa rauhassa niin kauan, että kasvikset ovat pehmeitä ja hiukan karamellisoituneita. Jos osa kasviksista on pakasteesta eli esikypsytettyjä, niin lisää ne joukkoon, kun muut kasvikset ovat puolikovia. Sekoita välillä, jos tuntuu siltä. Tarjoa kuskusin kera, jonka voit maustaa voilla, sitruunalla ja persilja- tai minttusilpulla tai olla maustamatta.
Toinen näyttely oli Tennispalatsin taidemuseon Disney-näyttely, jossa siis valotettiin Disney-studioiden elokuvien taidehistoriallisia taustoja. En ole mikään suuri Disneyn ystävä, koska mielestäni elokuvissa ja sarjoissa usein vesitetään alkuperäiset tarinat jotenkin pliisuiksi muoviversioiksi, mutta näyttelyn jälkeen arvostukseni kyllä himpun verran kasvoi, kun osoitettiin, miten paljon taustatyötä elokuviin on tehty ja miten vahvat yhteydet niillä on (eurooppalaiseen) kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, elokuvataiteeseen, arkkitehtuuriin ja musiikkiin. Suurimman vaikutuksen kuitenkin teki kuuden minuutin pituinen surrealistinen lyhytelokuva, joka on tehty valmiiksi 2000-luvulla Walt Disneyn ja Salvador Dalin yhteistyönä syntyneen materiaalin pohjalta. Materiaalit olivat lojuneet arkistossa vuosikymmeniä, mutta hyvää kannatti kai odottaa!http://www.taidemuseo.fi/suomi/tennispalatsi/lisat/Disney1.html Tämä näyttely päättyy 31.5.
Entä ruokanälkä?
Lipstikka rehottaa taas puutarhassa, mutta nyt ei ole siihen liittyvää reseptiä tarjolla, vaan uunikasvisten ohje. Tämä on alunperin Ghillie Basanin keittokirjasta Marokkolainen keittiö (Gummerus 2006), mutta mukailen sitä vapaasti. Alkuperäisen ohjeen idea on käyttää seitsemää eri kasvista, runsaasti valkosipulia ja oliiviöljyä sekä tuoretta rosmariinia. Meidän keittiön versio on suraavanlainen:
Kaivele esille kasviksia, useaa lajia ja eri värisiä, jos mahdollista, esim. seuraavia: bataattia ja/tai porkkanaa, munakoisoa, sipuleita ja/tai purjoa, kesäkurpitsaa, tomaatteja, parsakaalia, palsternakkaa, paprikaa. Pilko ne reiluiksi paloiksi, hitaasti kypsyvät pienemmiksi kuin nopeasti kypsyvät. Laita uunipellille, mutta leivinpaperia ei kannata laittaa. Kasviksia tulee olla pelti täynnä, jos meinaat, että ruokaa riittää edes muutamalle hengelle, koska kypsyessään kasvikset pienenevät, ja ainakin meidän perheessä menekki on huomattava. Kuori ja viipaloi valkosipulia; alkuperäisessä ohjeessa taisi olla 6 kynttä, mutta laita oman maun mukaan. Kuori ja viipaloi myös palanen tuoretta inkivääriä. Jos sitä ei ole, niin jätä pois... Ripottele nämä kasvisten joukkoon. Ripottele mukaan myös vastajauhettua mustapippuria ja hiuman suolaa ja - tämä on tärkeää - jonkin verran juoksevaa hunajaa tai ruskeaa sokeria. Ja sitten vielä sitä rosmariinia, joko muutama tuore oksa tai kuivattua purkista, ja lopuksi anteliaasti oliiviöljyä, neitsytsellaista, jos sattuu olemaan. Puristi tietysti etsisi kaikki Suomen herkkukaupat läpi löytääkseen marokkolaista, mutta meidän keittiö on "otetaan, mitä on" -keittiö. Kääntele öljy kasvisten joukkoon. Paista uunissa; jos on kiire, niin kuumemmassa, jos ei ole kiire, niin miedossa lämmössä kaikessa rauhassa niin kauan, että kasvikset ovat pehmeitä ja hiukan karamellisoituneita. Jos osa kasviksista on pakasteesta eli esikypsytettyjä, niin lisää ne joukkoon, kun muut kasvikset ovat puolikovia. Sekoita välillä, jos tuntuu siltä. Tarjoa kuskusin kera, jonka voit maustaa voilla, sitruunalla ja persilja- tai minttusilpulla tai olla maustamatta.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
Tekstit
