Megasti mangaa

Lupasin taannoin kirjoittaa jotakin esittelyä ja kenties analyysiäkin japanilaisen sarjakuvan eli mangan ja animaatioiden eli animen harrastamisesta. Tekstini perustuu harrastajien seuraamiseen ja Katja Valaskiven tutkimukseen ”Pokemonin perilliset. Japanilainen populaarikulttuuri Suomessa”, joka on ilmestynyt Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen julkaisuna A110/2009.

Ilmiön alkuperä on siis tietysti Japanissa, jossa sarjakuvat ja animaatiot ovat jo pitkään olleet valtavan suosittuja. Sieltä se sitten on levinnyt ensin Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan; Suomeen toden teolla 2000-luvulla. Japanissa suosituin mangan levitystapa on ollut paperille painetut kirjaset, mutta muualla televisio ja yhä enemmän Internet ovat olleet levikin takaajana. Kuulemma Japanissakin alkaa mobiilimanga eli Internetistä kännykkään ladattava manga saada yhä enemmän sijaa.

Suomessa harrastamiseen kuuluu tietysti sarjakuvien lukeminen ja elokuvien katselu, mutta se on vain pieni osa kokonaisuutta. Sarjakuvia julkaistaan suomeksi n. 170 nimekettä vuodessa, ja lisäksi kielitaitoiset fanit hankkivat suosikkisarjojaan muilla kielillä. Hankkiminen tarkoittaa joko ostamista uutena tai käytettynä tai lukemista / katselemista Internetin välityksellä. Suomessa julkaistaan myös alan aikakauslehtiä. Meillä harrastajat ovat suurelta osin nuoria tyttöjä, mutta Japanissa kaikenikäisiä. Siellä sarjakuvat ovat usein sisällöltään selvästi ”aikuisviihdettä” seksi- ja väkivaltakuvauksineen, mutta Suomessa on tarjolla lähinnä nuorisosarjoja.

Lisäksi harrastus voi kattaa laajan kirjon erilaista tekemistä. Kuten:
- Omien manga-aiheisten kuvien ja sarjakuvien piirtäminen, niiden lataaminen Internetiin ja toisten kuvien katselu ja kommentointi. Osa kuvista on puhtaasti jäljennöksiä, mutta osa on kuva-aiheiden ja henkilöhahmojen kierrätystä. Myös valokuvia ja videoita laitetaan toisten katsottaviksi ja kommentoitaviksi.
- Fic-kirjoittaminen, joka tarkoittaa omien tarinoiden kirjoittamista jonkin sarjan hahmoista. Nämäkin ladataan nettiin. Kielitaitoiset harrastajat tekevät epävirallisia mutta suosittuja fanikäännöksiä sarjakuvista.
- Cossaus eli cosplay eli costume play = pukeutuminen mangahahmoiksi. Tähän liittyy vaatteiden, päähineiden, aseiden ja monenlaisen muun rekvisiitan ostaminen tai itse valmistaminen. Ryhmäcossissa joukko harrastajia valitsee hahmot samasta sarjakuvasta. Harrastajien tapahtumissa esitetään myös sketsejä, jotka ryhmä suunnittelee ja toteuttaa. Pukujen ja rekvisiitan valmistamiseen liittyy tutoriaalien tekeminen, jossa siis kaavat, ohjeet ja kuvat tekemisen eri vaiheista dokumentoidaan ja ladataan nettiin toisten käytettäviksi.
- ”Erno-pukeutuminen” = arkena pukeudutaan vaatteisiin, jotka eivät ole varsinaisia cosseja, mutta joista harrastajat tuntevat toisensa. Musta, punainen, valkoinen tai violetti väri, lyhyet hameet, paksut sukkahousut ja raidalliset polvisukat ovat tavallisia. Jotain yhtymäkohtia goottityyliin on, mutta kesympänä, tyttömäisenä versiona. Poikia on muuten harrastajissa paljon vähemmän kuin tyttöjä, mutta jonkin verran kuitenkin.
- Toisten harrastajien tapaaminen joko Internetin yhteisöissä, miiteissä, larpeissa tai coneissa. Miitti on harrastajaporukan epävirallinen kokoontuminen, jonne saatetaan matkustaa pitkienkin matkojen takaa. Larppi on liveroolipeli, joka on ehkä tunnetumpi fantasiakirjallisuuden harrastuksen puolelta. Con on ohjelmallinen tapahtuma, jossa luentojen, kilpailujen (esim. paras puku) yms. aktiviteettien lisäksi hengaillaan ympäriinsä, tavataan tuttuja, otetaan valokuvia ja kiljutaan. (Viimeksi mainittu on omaa kokemusta…) Esim. vuosittainen Animecon kokoaa yhteen lähemmäs 10 000 harrastajaa.
- Japanilaisen musiikin (Japan pop tai J-rock) kuunteleminen joko Internetistä, levyiltä tai keikoilla. Yhtyeet tulevat siis jopa Suomeen. Myös tanssi kuuluu asiaan: netissä olevien videoiden avulla opetellaan tanssien liikesarjat.
- Rekvisiitan hankkiminen. Cossiasujen ja niihin kuuluvien tavaroiden (peruukit, laukut, kellot, lasit, kengät, korut ym.) lisäksi on tarjolla figuureja (hahmojen pienoismallinukkeja), pehmoleluja, julisteita ja monenmoista pikkutavaraa. Tosin Suomessa oheistuotekauppa on pienempää kuin monissa muissa maissa, mutta se on varmasti kasvavaa liiketoimintaa. Suomessa toimii yrityksiä, jotka tuovat ko. tavaraa maahan, mutta nettikaupan helppouden vuoksi sitä ostetaan myös suoraan ulkomailta.
- Toimiminen yhdistyksissä. Valtaosa kymmenistä tuhansista harrastajista ei kuitenkaan kuulu yhdistyksiin. Osa manga- ja animetapahtumista ja Internet-sivuista on yhdistysten järjestämiä, mutta Internet on mahdollistanut epävirallisten harrastajaryhmien oman toiminnan. Toki mukana on myös kaupallisia yrityksiä.

Olikohan tässä tarpeeksi? Voi tietysti olla, että jotain jäi mainitsematta, mutta luettelo antanee kuvan harrastuksen monipuolisuudesta. Katja Valaskivi toteaa tutkimuksessaan, että siinä olisi paljon aihetta perusteelliseen tieteelliseen tutkimukseen, mutta uskallan kuitenkin esittää pari epätieteellistä näkemystä.

Harrastuksessa on paljon hyvää. Se kokoaa nuoria verkostoksi ja ystäväpiiriksi ympäri Suomen ja ympäri maailman. Internetin vuoksi ei ole niin suurta väliä, missä asuu, harrastukseen voi osallistua syrjäseuduillakin ja vaikka paikkakunnalla ei olisi muita harrastajia. Se edistää monia taitoja: ompeleminen, askartelu, piirtäminen, kirjoittaminen, englannin (ja joillakin jopa japanin) kielen taito ja sosiaaliset taidot. Se voi tukea eri kouluaineiden, kuten historian ja maantieteen opiskelua. Jotkut saavat ehkä joskus harrastuksestaan ammatin joko piirtäjänä, kääntäjänä, rekvisiitan valmistajana tai muuna alan yrittäjänä.

Toisaalta asialla on varjopuolensa. Harrastuksesta voi tulla erittäin koukuttava, koska se houkuttelee roikkumaan tietokoneen ääressä. Se voi erottaa paikallisesta kaveripiiristä, joka ei jaa harrastusta, koska yhteiset puheenaiheet ja kiinnostuksen kohteet puuttuvat. Kovin harvinaista ei ole kiusatuksi tuleminenkaan. Cossaus, rekvisiitta ja matkat tapahtumiin maksavat myös paljon. Vaikka puvut tekisi itse, pelkkien kankaiden hinnaksi tulee helposti useita kymmeniä euroja, puhumattakaan muista kuluista. Harrastajat eivät myöskään yleensä piittaa tuon taivaallista tekijänoikeuksista.

Nuori voi myös törmätä Internetissä ikäkaudelleen sopimattomiin aiheisiin, vaikka ei haluaisikaan – ja varsinkin jos haluaa olla utelias. Japanilaisten sarjakuvien ja piirrosfilmien maailmankuva on hyvin toisenlainen kuin mihin länsimaissa on totuttu; shintolainen tausta näkyy mm. siinä, että tämänpuoleisen ja henkien maailman raja on hyvin häilyvä, samoin ihmisen ja eläimen. Sukupuoli-identiteetti ja seksuaalisuuteen suhtautuminen poikkeaa myös meikäläisestä, samoin ihmisten välisten suhteiden luonne ja kuvaus. Shintolainen ja kungfutselainen etiikka ovat ratkaisevasti erilaisia kuin kristillinen. En voi olla mielessäni aprikoimatta, onko omassa perheessä annettu kasvatuspohja niin vahva, että se kestää ja että nuori osaa erottaa, mikä on leikkiä ja harrastusta ja mikä todellisuutta.

Parhaillaan on menossa cossiviikko, joten jos olette nähneet merkillisiin asuihin pukeutunutta nuorisoa kaduilla, tiedätte nyt, mistä on kysymys. Ihmetyttää vain, kuinka kauan harrastus kestää – nähdäänkö meillä tulevaisuudessa nelikymppisiä ja kuusikymppisiä cossaajia tai divarin mangahyllyn penkojia?

Terveisin
mangamutsi Virpi