Mitä kokkasin tänään?

Jääkaappia piti tyhjentää ja seuraaviin ruokiin upposi aika mukavasti käyttövuorossa olleita aineksia. Päivän hyvä työ tehty! Lisäksi tuli täytettyä se lupaus, että jokaisella kokkauskerralla pitää käyttää jotain kuiva-ainekaapista, jotta sekin vähän tyhjenee.

Keitto Hesarin ohjeella: Bataattia ja porkkanaa

Alkuperäinen ohje on julkastu Hesarissa tämän kuun 13. päivä. Otetaan mitä on -keittiön olosuhteisiin nähden tein melko uskollisesti reseptin mukaan. Siinä sanotaan, että kuori ja pilko kaksisataagrammainen bataatti ja puoli kiloa porkkanoita ja raasta tuoretta inkivääriä kaksi ruokalusikallista. Pistin arviolta. Sitten käskettiin kuumentaa kattilassa 8 dl vettä, mikä on huono neuvo, koska vesi kannattaa ajan ja sähkön säästämiseksi kuumentaa vedenkeittimellä. Joka tapauksessa mainittuja aineksia ja kahta kasvisliemikuutiota piti keitettämän 15-20 minuuttia eli kunnes kasvikset olivat kypsiä. Kellon katsominen on sinänsä turhaa tuossa, kun on kuitenkin maistamalla varmistettava kypsyysaste. Sitten keittoon käskettiin lisätä 250 g mascarpone-juustoa ja 3-4 ruokalusikallista minttu- tai persiljasilppua, minkä jälkeen se piti soseuttaa tehosekoittimella, kaataa takaisin kattilaan, kuumentaa ja maustaa suolalla tarvittaessa. Minä vedin kasvikset soseeksi sauvasekoittimella ja lisäsin vasta sitten mascarponea ja yrttisilpun, joka oli ruohosipulin ja timjamin sekoitusta, kun pakastimesta sattui sellaista löytymään. Keitosta tuli vähän vihreäpilkullista, mutta epäilen, että tuo yrttiyhdistelmä oli jopa parempi kuin alkuperäinen ehdotus. Niin tai näin, lopputulos oli oikein hyvä.

Tarjollepanoon Hesari suositti seuraavaa: Kuumenna 2 tl rypsiöljyä paistinpannulla ja lisää 1 tl garam masala -maustesekoitusta. Lisää 4 rkl salaattisiemensekoitusta. Paista pari minuuttia ja mausta ripauksella suolaa. Annostele keittoa lautaselle ja lisää pinnalle siemensekoitusta. Minulla ei ollut valmista sekoitusta, joten kaivelin kaapista pellavansiemenrouhetta, kurpitsansiemeniä, seesaminsiemeniä ja kourallisen maapähkinöitä, jotka rouhin. Toimi hyvin!

Suolaa

Kaikki tietävät, että sitä pitää välttää ja että makuaisti tottuu tiettyyn suolatasoon. Jotkut ruoat minusta vaativat tiettyä suolaisuutta (kuten riisipuuro!), mutta silloin, kun sitä voi vähentää, kannattaa tehdä niin. Esimerkiksi tässä keitossa kaksi liemikuutiota sisältävät niin paljon suolaa, että maistaessani keskentekoista ruokaa vallan säikähdin. Onneksi mascarponen lisäys pelasti tilanteen. Lisäsuolaa ei minusta kannata enää laittaa. Maustetusta siemensekoituksesta jätin suolan kokonaan pois.

Erilaiset suolathan ovat olleet viime vuosina kokkaajien muotijuttu, ja erikoissuoloja voidaan tilata kalliilla ja kaukaa tai tuoda ulkomaanreissuilta. Näyttää niitä olevan marketissakin. Mikäs siinä, on minullakin pari purkkia jotain suoloja, mutta en ole päässyt oikein vauhtiin niiden käytössä. Ei taida makuaistini olla niin herkkä, että se erottaisi suolavivahteita...

Paistos munakoisosta

Jääkaapin tyhjennyksessä tuli vastaan myös yksi munakoiso ja tomaatteja, joista päättelin syntyvän uuniruoan. Italialaisen keittokirjan ohjeen mukaan olisi tarvittu kaksi munakoisoa, joten päätin jatkaa aineksia perunoilla. Koisokasvejahan nuo kaikki kolme ovat, joten sopinevat yhteen! Itketin ensin munakoisot, kun ohjeessa niin sanottiin, vaikka yleensä en vaivaudu. Se tapahtuu niin, että viipaloidaan munakoiso noin puolen sentin viipaleiksi, levitetään ne laudalle tai vadille tai paperille, ripotellaan suolaa päälle ja odotetaan puoli tuntia. Sitten kuivataan talouspaperilla suolainen neste pois viipaleiden pinnalta. Ohjeessa käskettiin uppopaistaa viipaleet, mikä kauhistutti minua, sillä munakoiso imee öljyä enemmän kuin sieni, joten paistoin viipaleet vain maltillisessa määrässä oliiviöljyä.

Munakoison itkiessä laitoin kastikkeen tulemaan. En halunnut ruveta kalttaamaan tomaatteja, koska kuoren mukana menetetään iso osa mausta, joten pilkoin tomaatit kuutioiksi. Jos joku haluaa kaltata, niin se käy näin: tee tomaatin pohjaan ristiviilto ja laita se hetkeksi kiehuvaan veteen. Sen jälkeen kuori lähtee helposti vetämällä pois. Mutta siis kastikkeeseen. Kuumensin hiukan oliiviöljyä pannussa, lisäsin paistumaan yhden hienonnetun valkosipulinkynnen ja hetken päästä 5 tomaattia. Koska ne eivät olleet kypsiä ja mehukkaita, kuten olisi pitänyt, lisäsin erittäin vääräoppisesti hiukan ketsuppia. Älkää kertoko italialaisille. Sitten mausteet: suolaa, mustapippuria, sokeria ja tuoreiden yrttien puutteessa kuivattua basilikaa ja oreganoa. Kastikkeeseen ei tule mitään suurusta, vaan sen annetaan kiehua sopivan sakeaksi ja makeaksi. Jos se on liian hapokasta, sokeri ja pippuri saattavat auttaa.

Seuraavaksi keitin perunat melkein kypsiksi ja viipaloin ne. Olivat muuten historian kumimaisimpia perunoita! Lajike muistiin ja kierrettäköön vastedes kaukaa! Sipaisin pullasudilla öljyä uunivuoan pohjalle, mikä helpottaa aikanaan tiskausta. Ladoin kerroksen perunoita, kerroksen munakoisoa ja levittelin tomaattikastikkeen päälle. Sen päälle tuli vielä mozzarellajuustonokareita ja parmesaaniraastetta. Paistoaika puoli tuntia 180 asteessa. Hyvää!

Jälkiruoka

Koska mascarponea oli vielä jäljellä, niin pitihän siitä kehitellä jälkiruokakin. Ajattelin ensin piirakkaa: pohja murskatuista Digestive-kekseistä ja sulatetusta rasvasta, päälle makeutettua ja jollain maitotuotteella notkistettua mascarponea, päärynäviipaleita ja raidoitus sulatetusta suklaasta. Olisi saattanut olla aika hyvää, mutta en viitsinyt ruveta tekemään pohjaa, joten päädyin yksinkertaiseen marjajälkkäriin. Fuusioin Venäjän Italiaan ja notkistin juuston viisitoistaprosenttisella smetanalla (ja tilkalla jogurttia, kun seos oli vielä aika paksua). Mauksi laitoin vain tomusokeria ja vaniljasokeria. Arkeologiset kaivaukset pakastimessa toivat päivänvaloon mustikoita, vadelmia ja mansikoita, jotka sekoitin ja maustoin tomusokerilla ja lirauksella Calvadosia. Ehkä turha juttu, mutta tulipahan laitettua. Lopuksi keitin desistä sokeria, desistä vettä ja raastetusta sitruunankuoresta makusiirapin. Jälkiruoka on vielä maistamatta, mutta näistä tarpeista sitten kootaan annokset. Jos ei ole hyvää, niin joutunen syömään vaikka hatun.

Ruokamuistoja Italiasta

Olin viime vuonna kahteen otteeseen Roomassa. Matkojen ensisijainen tarkoitus ei ollut kulinaarinen, mutta ptihän siellä syödä... Ikimuistoisin ateria oli perinteinen monen ruokalajin lounas, joka kesti kolme tuntia. Paikka oli vanha perheomistuksessa oleva ravintola pikkukaupungissa jonkin matkaa Roomasta. Kun katsotte ruokalistaa, voitte uskoa, että jatkoimme matkaa ruoasta ja juomasta suorastaan pökertyneinä! Yleishavainto ruoan suhteen oli, että se oli kaikkialla hyvää. Siinä mielessä on helppo olla turistina Italiassa.

En rupea tässä esiintymään asiantuntijana, jollainen en ole, enkä hehkuttamaan italialaisen ruoan paikallisuudesta ja ensiluokkaisista raaka-aineista ja muusta sellaisesta, jota ovat kirjat ja kokkiohjelmat täynnä. Se kaikki pitää varmaan paikkansa. Pikkuisen pitää kyllä hehkuttaa, että kun oli käynyt ruokakaupassa Trasteveressä ja kiivennyt helteessä ylös Gianicolo-kukkulalle, niin aika yksinkertainen ruoka, kuten salaatti, hedelmät, juusto ja kuiva Prosecco, maistuivat erinomaisilta fiksussa seurassa. Lisätään siihen vielä laskevan auringon punerrus Rooman keskustan yllä... Tässä kaivattaisiin nyt runoilijaa!

Pari ruokalajia pitää toki esitellä. Toinen oli äyriäisrisotto. Jos Suomessa tuotaisiin sellainen annos pöytään ravintolassa, niin menisipä ihmetyksen sormi hämmästyksen suuhun. Matalalla lautasella oli lätäkkö oranssia riisivelliä. Ei muuta. Ei siis mitään koristeluja eikä sattumia eikä söpöstelyjä. Mutta kyllä se oli hyvää! Toinen mielenkiintoinen tuttavuus oli perunapizza. Monien ravintoloiden pizzat oli jaoteltu valkoisiin (bianco) ja punaisiin (rosso), jotka eroavat toisistaan siten, että ensimmäisissä ei ole tomaattia, jälkimmäisissä on. Perunapizzassa oli päällä lähinnä perunaraastetta ja rosmariinia, ja sekin oli todella hyvää. Jonain päivänä kokeilen sitä kotona.

Jonkinlainen panzanella

Tämä salaatti on niin sanotusti omasta päästä, mutta ei erityisen omaperäinen. Italialaistyylinen se kyllä on. Jos hakee netistä, niin löytää paljon erilaisia panzanella- eli leipäsalaattiohjeita, mutta vaikka itse sanonkin, niin tämä on kyllä hyvä.

Tarvitaan rasiallinen rucolaa, rasiallinen tai pari kirsikka- tai muita pieniä tomaatteja, suolaa ja pippuria, pakkaus pieniä mozzarellapalloja, pari palaa vaaleaa leipää ja öljyä (mieluiten aurinkokuivattujen tomaattien tölkistä) sekä balsamicopohjaista kastiketta.

Aloita tomaateista. Sipaise uunivuokaan pullasudilla tai puhtain käsin hiukan tomaatinmakuista öljyä tai jos sitä ei ole, niin oliiviöljyä. Halkaise tomaatit kahtia ja asettele ne leikkuupinta ylöspäin vuokaan. Jauha päälle myllystä hiukan merisuolaa ja mustapippuria. Jos ei ole näitä myllyssä, niin sitten muusta purkista. Pirskottele päälle tomaattista öljyä ehkä pari ruokalusikallista. Mausteita pitäisi riittää kaikille tomaateille, mutta ei ole tarkoitus, että ne lilluvat öljyssä. Paista tomaatteja uunissa sadassa asteessa muutaman tunnin ajan, jos haluat niistä kuivahkoja, mutta jos aikaa ei ole niin paljon, niin riittää, että tomaatit kypsyvät jonkin verran. Jos aikaa on vielä vähemmän, nosta uunin lämpötilaa. Jos sitä on todella vähän, paista tomaatit paistinpannulla. Jos ei ole pikkutomaatteja, niin viipaloi tai lohko iso tomaatti.

Katso, että rucola on tuoretta eli tummanvihreää, ei kellastunutta tai möyhyksi pehmennyttä. Huuhdo siitä hiekat kylmällä vedellä siivilässä. Valuta lehdet kunnolla ja/tai kuivaa pyyhkeellä. Ne eivät saa olla märkiä, kun kokoat salaatin. Levitä rucolat vadille tai esim. piirakkavuokaan. Asettele jäähtyneet tomaatit tasaisesti rucolan päälle ja kaada vuokaan mahdollisesti valunut liemi perään. Asettele seuraavaksi tomaattien lomaan mozzarellapallot. Jos et saa lähikaupasta pikkuisia, osta iso pallo ja paloittele se. K-kaupan Pirkan parhaat -sarjassa on aivan upea puhvelimozzarella, joka on jopa parempaa kuin mitä söin Roomassa. Itse tein sen virheen, että ostin 17-prosenttista kevytversiota, kun kaupassa ei ollut muuta, mutta ei se kyllä ollut mistään kotoisin. (Sivuhuomautus: Jos kevyttyotteilla laihtuisi, niin miksi suomalaiset ovat ylipainoisia? Mieluummin on sitten syömättä.) Ota vielä pari viipaletta vaaleaa leipää ja revi se suupaloiksi. Käytä jotain hyvää maalaisleivän tai ciabattan tapaista leipää, ei mitään pehmeää mössöä. Asettele leipäpalat vadille muiden salaattiainesten joukkoon. Ei haittaa, vaikka leipä olisi kuivahtanuttakin.

Sitten kastike. Jos ei ole muuta, niin käytä hyvää öljypohjaista valmiskastiketta. Esimerkiksi Felixin Special yrtti-balsamicokastike käy hyvin. Itse otin taas aurinkokuivattujen tomaattien öljyä ja valutin sitä salaattivadille niin, että jokaiselle leipäpalalle tuli hiukan öljyä. Taaskaan ei ole tarkoitus uittaa koko salaattia öljyssä! Sitten kukin syömämies sai lisätä omalle lautaselleen balsamicokastiketta, jota olen tuonut tulisisina Roomasta. Vastaavaa saa kyllä Suomestakin. Jos sitä ei ole, niin pelkkä balsamico suoraan pullosta käy sekin. Tai sitten voi keittää itse balsamicosiirappia, joka tehdään niin, että keitetään sokeria ja balsamicoetikkaa kattilassa kokoon. Ohjeita löytää netistä.

Pari bonusohjetta

Hyviä salaatteja samantapaisista aineksista ovat myös seuraavat: Viipaloi tomaatteja ja mozzarellaa ja irrottele tuoreesta basilikasta lehtiä. Asettele ne vadille puna-valko-vihreiksi raidoiksi. Tämän kanssa minä en viitsi käyttää kastiketta, mutta se on kovastikin makuasia. Toinen annos on oikeastaan enemmänkin alkupala: Asettele lautaselle mozzarellaa, rucolaa, tomaattia ja ilmakuivattua prosciutto-kinkkua, syö leivän, oliiviöljyn ja etikan kera. Kruunaa jollain hyvällä juomalla!

Mitä tekee oppilaskunnan ohjaava opettaja?

Hei, lukijat!

Yllätän teidät jälleen työhöni liittyvällä aiheella. Tulin maininneeksi Twitterissä lukion ohjaavan opettajan tehtävistä, ja yleisö pyysi lisätietoja. Oikeastaan yksi ihminen pyysi, mutta sehän riittääkin!

Olen hoitanut mainittua tehtävää nyt muutaman vuoden. Siihen on koulutuksia tarjolla, mutta olen voinut osallistua vain yhteen, joten olen iloinen, jos saan esim. tämän tekstin kommentteihin hyviä ajatuksia ja kertomuksia siitä, miten asioita tehdään muualla. Eri kouluissa on varmasti monia erilaisia ja hyviä tapoja järjestää oppilaskunnan toimintaa.

Olen tiivistänyt opiskelijoille tehtävänkuvani sellaiseksi, että autan, missä vain pystyn, mutta en tee päätöksiä heidän puolestaan. Yhteistyön sujumisen edellytyksenä tietysti on, että minun pitää olla aika hyvin selvillä, mitä oppilaskunnan hallitus puuhaa. Siksi olen yrittänyt olla mukana kokouksissa mahdollisimman usein. En tiedä, koetaanko joissakin oppilaskunnissa opettajan läsnäolo ongelmaksi, mutta meillä se ei ainakaan ole ollut. Tähän voi opettaja itsekin vaikuttaa: kannattaa olla rento, mutta asiallinen. Opiskelijoiden kaveri ope ei ole, mutta jäykistellä ei tarvitse.

Oppilaskuntatoiminnan ominaispiirre on toimijoiden vaihtuminen vuosittain. Vuosikerroissa on eroa. Joskus työskennellään tosi nohevasti, joskus vähemmän reippaasti. Ohjaava opettaja joutuu aloittamaan aina alusta siinä mielessä, että tiettyjen perusasioiden perään pitää alussa ainakin katsoa, koska uusilla puheenjohtajilla, sihteereillä, rahastonhoitajilla jne. ei välttämättä ole kokemusta kokousten vetämisestä, pöytäkirjojen tekemisestä, tilien hoitamisesta ja muista yhdistystoiminnan perusasioista. Tässä vaaditaan kärsivällisyyttä tehdä ja sanoa samat asiat taas uudestaan. On myös hyvä kiinnittää huomiota siihen, että kaikki vastuut on selvästi sovittu, aikataulut suunniteltu ja tiedotus hoidettu. Opettajalta vaaditaan pelisilmää nähdä, milloin asioihin kannattaa puuttua ja milloin voi odottaa, että ne lutviutuvat itsestään vähitellen.

Oppilaskunnan ohjaajalla on usein välittäjän rooli, koska hänen pitää ymmärtää toisaalta opiskelijoita ja heidän motiivejaan ja toisaalta opettajien ja rehtorin näkökulmaa. Hallitukselle saattaa olla tarpeen muistuttaa, että oppitunneilla on ehkä asioita, joiden vuoksi täytyy jättää kokous väliin. Toisaalta joutuu joskus puolustamaan opiskelijoiden poissaoloja, koska hyvin ja aktiivisesti toimiva oppilaskunta merkitsee väistämättä, että hallituksen tai sen työryhmien kokouksia on varsin usein. Opiskelijat kyllä pää
sääntöisesti ymmärtävät, että poissaolot oppitunneilta eivät ole hyvä juttu. Mitenkähän tämä on järjestetty muissa kouluissa? Kiinnostaisi tietää, onko esimerkiksi joissakin kouluissa linjattu, että kokouksia ei saa pitää oppituntien päällä. 

Välittäjän rooliin saattaa joutua myös silloin, kun oppilaskunnan hallituksen sisällä syntyy joko henkilö- tai asiaristiriitoja - ja useinhan nuo kietoutuvat ikävästi yhteen. Ohjaavan opettajan taitoihin kuuluu osata olla diplomaattinen mutta rehellinen sekä opiskelijoiden että koulun aikuisten suuntaan.

Koska ohjaava opettaja on todennäköisesti pestissään ainakin muutamia vuosia, tulee hänen hoidettavakseen luontevasti joitakin yhdyshenkilön tehtäviä. Meidän koulussa esimerkiksi oppilaskunnan edustajat vievät tervehdyksiä veteraanien juhliin, mutta veteraanien edustaja ottaa yksinkertaisuuden vuoksi yhteyttä opettajaan. Ohjusopella saattaa olla tärkeä rooli myös toisten koulujen tai muiden yhteistyötahojen suuntaan, mutta tässä varmasti on paljon koulukohtaista vaihtelua. Joka tapauksessa yhteistyö erityisesti koulusta ulospäin on suositeltavaa.

Edunvalvonta on yksi osa oppilaskuntien toimintaa. Ohjaavan opettajan on hyvä pysytellä selvillä Lukiolaisten liiton toiminnasta ja kannanotoista. Liitto on aktiivinen oppilaskuntien suuntaan, järjestää vierailuja ja koulutuksia ja lähettää postia. Sillä on myös opettajille suunnattua materiaalia, joka on saatavilla liiton kotisivujen kautta. http://www.lukio.fi/ Vaikka opettajainhuoneessa saattaa joskus tuntua, että Lukiolaisten liitto ottaa turhan ärhäkästi kantaa tai on aina etsimässä epäkohtia koulun toiminnasta, niin mielestäni opiskelijoita kannattaa rohkaista osallistumaan sen koulutuksiin ja toimintaan. Kouluaikana saadusta järjestökokemuksesta voi olla myöhemmin hyvinkin hyötyä. Oppilaskuntaa, mikä käytännössä tarkoittaa usein sen hallitusta, pitää kuulla koulun asioissa ja ottaa se mukaan päätöksent ekoon. Jos näin ei tapahdu, voi ohjaava opettaja muistutella esimerkiksi siitä, että hallituksen edustajat voi ottaa mukaan opettajainkokouksiin niiltä osin, kun käsitellään koulun yleiseen toimintaan liittyviä asioita.

Ohjaavan opettajan kuuluu saada työstään korvaus. Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät, että en suinkaan hinnoittele yhteiseksi hyväksi tekemääni työtä minuutin enkä tunnin enkä varmaan edes päivän päälle. Kokemus (oma ja sivusta nähty) kuitenkin kertoo, että jokin korvaus työstä pitää saada, vaikka tuntipalkka jäisikin pieneksi. Edes jonkinlainen rahallinen korvaus on tunnustus tehdystä työstä ja käytetystä ajasta. Jos sen päälle tulee muuta kiitosta, niin sitten voi ajatella tehneensä työnsä hyvin!

Toki vanha sanonta "työ tekijäänsä kiittää" pätee myös tässä. Ohjaavalla opettajalla on tilaisuus tutustua opiskelijoihin paremmin kuin oppitunnilla. Sekä ope että opiskelijat ovat hiukan erilaisessa roolissa, ja opiskelijoilla on mahdollisuus tuoda esille vahvuuksia, jotka eivät ehkä muuten koulussa pääse esiin. Oppilaskunnan ohjaaminen voi olla todella hauskaa puuhaa! Oppilaskunnalla voi olla tärkeä merkitys koulun yhteishengen luojana ja koulun kehittäjänä, ja parhaimmillaan opettaja saa olla siinä opiskelijoiden mukana. Erilaiset juhlat ja tempaukset ovat oppilaskuntien ominta toimintaa, ja täytyy sanoa, että nuoret ovat aika hyviä niiden järjestämisessä. Apua kaivataan lähinnä silloin, kun kyseessä on jokin muodollinen tilaisuus, jonka tulee edetä jonkinlaisen kaavan mukaan.

Pakko kyllä on myöntää, että välillä joutuu repimään hiuksiaankin (niin kuin se mitään auttaisi...). Vuosien varrelta muistuvat mieleen esim. seuraavat tilanteet, joissa tarvittiin ohjaavaa kättä ja ahkeraa puhelimen käyttöä: Syntyi ankara riita siitä, kun jotkut olivat saaneet vääränkokoiset abihupparit. Iltabileet olivat suunnilleen muutaman tunnin päästä alkamassa, mutta järjestyksenvalvojat olivat hommaamatta. Hallituksen jäseniä erosi, koska hallitus ei tehnyt myönteistä päätöstä eräästä heidän esityksestään, ja eronneet jättivät tekemättä lupaamansa työt. Tietokoneen piuha oli kateissa. Iso lasku oli pitkään maksamatta. Niin, ja pitääkin kysellä Facebookin kautta joko koulun omaisuutta olevan kadonneen jatkojohdon tilalle on ostettu uusi.

Tällaista tänään!
Oikein mukavaa syksyä kaikille!
Ohjaaja-Virpi

Kuva ei erityisemmin liity aiheeseen, kokeilenpahan vain, saanko vihdoin kuvien liittämisen onnistumaan käyttämälläni iPad-sovelluksella.

Kuulumiset Roomasta

Buongiorno!

Kuten moni tietääkin, osallistuin kesäkuussa Suomen Rooman-instituutissa Villa Lantessa pidetylle uskonnonopettajien kurssille. Kahden viikon matkasta olisi todella paljon kerrottavaa, mutta tiivistän tähän parhaita paloja. Parasta olisi tietysti ollut kirjoittaa suoraan paikan päältä, mutta en vain malttanut!

Pala numero 1: Villa Lante

Villa Lante on Suomen valtion omistama renessanssihuvila, joka sijaitsee upella paikalla Gianicolo-kukkulalla. Siinä toimii instituutti, jonka alana on tieteellinen tutkimus, erityisesti antiikin-tutkimus. Siellä järjestetään myös kursseja, ja joka vuosi on yksi opettajillekin. Instituutin kotisivulla on tietoa sen toiminnasta ja huvilasta, joka on siis rakennettu 1500-luvun alkupuolella. Laitan tähän pari kuvaa rakennuksesta ja sen kattoterassilta aukeavasta huikeasta näköalasta Rooman keskustan yli. http://www.irfrome.org/sf/

Pala 2: Kurssin ohjelma

Saattaa kuulostaa kummalta, mutta oli aivan ihanaa viettää osa kesälomasta opiskelemalla Roomassa. Kaupungista ja sen nähtävyyksistä ja historiasta sai ihan eri tavalla asioita irti, kun asiantuntevat oppaat, siis kurssin opettajat, kertoivat paitsi siitä, mitä näimme, myös siitä, mitä ei enää ole näkyvissä. Opettajakurssien sisältö muokkautuu aina jonkin verran sen mukaan, keitä on käytettävissä ohjaajiksi ja minkä oppiaineen opettajista on kyse. Saimme mielenkiintoista tietoa mm. antiikin uskonnoista ja kristinuskon vaiheista Roomassa aina renessanssiajalle asti. Kaikkea kurssin antia ei tietenkään voi suoraan käyttää opetuksessa, mutta opettajan täytyy tietenkin tietää ja ymmärtää paljon yli sen, mitä oppitunnilla voidaan käsitellä. Mitä enemmän, sen parempi! Kiitos Katariina Mustakalliolle, Simo Örmälle, Riia Bergille ja Teemu Immoselle luennoista ja opastuksista. Kiitos myös muille Lantessa tavatuille tutkijoille, joiden tutkimuksista oli tosi mielenkiintoista kuulla tarinoita!

Yksi ohjelman kohokohdista oli paavin audienssi. Se tarkoittaa vastaanottoa, jolle kymmenettuhannet (luullakseni) ihmiset kokoontuvat Pietarinkirkon aukiolle kuuntelemaan paavin tervehdystä ja jos mahdollista, myös näkemään hänet. Yli miljardi katolilaista voi nyt kadehtia meitä, kun saimme hyvät paikat ylimmältä tasanteelta kirkon läheltä ja riittävän sitkeästi odoteltuamme näimme paavin noin viiden metrin etäisyydeltä. Sitkeyttä kyllä vaadittiinkin, kun aukiolla oli lämmintä varmasti 40 astetta ja aikaa meni viitisen tuntia. Mutta audienssi oli tilaisuus, joka kannatti kokea, jos ei muuten, niin sen takia, että ymmärtää paremmin katolilaista sielunmaisemaa. Paavilla oli miellyttävä ääni ja lempeä olemus eikä hänellä ollut paahtavasta helteestä huolimatta kiirettä minnekään.

Pala 3: Ihmiset

Haku kurssille oli Suomen uskonnonopettajien liiton kautta ja mukaan pääsi kahdeksan henkilöä eri puolilta Suomea. Oli hienoa olla mukana niin loistavassa porukassa! Olimme muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta toisillemme tuntemattomia. Toki joidenkin nimet olivat tuttuja oppikirjojen kansista tai Internetin palstoilta, ja hämmästyin aika lailla, kun moni tunsi meikäläisenkin nimen - nettisivuni on tunnetumpi kuin luulinkaan. Enkä ole edes tehnyt sitä siinä mielessä, että hankkisin julkisuutta, vaan omaksi hyödykseni, mutta toki julkiseksi. 

Vastineeksi piti luvata tuottaa oppimateriaalia kurssin pohjalta liiton oppimateriaalipankkiin. Sinne on pääsy opettajilla, jotka antavat yhden tuottamansa materiaalin jakoon pankin kautta, vaikka eivät olisi liiton jäseniäkään. Osa kurssilaisista julkaissee materiaalinsa muuallakin. Lisäksi Synsygus-lehden syksyn ensimmäisessä numerossa tulee olemaan juttu kurssista. http://www.suol.fi

Kiitos Annika, Jarno, Katri, Liisa, Maarit, Mikko ja Saara,oli paljon myös teidän ansiotanne, että kurssi oli niin antoisa ja hauska. Talsiminen hiki päässä alas ja ylös Gianicolo-kukkulaa, parhaiden uskonnollisten tavaroiden kauppojen metsästys, yhteiset iltahetket ja moni muu asia jäivät ikimuistoisina mieleen teidän ansiostanne.

Pala 4: Rooma

Roomasta on varmasti jo kaikki sanottu, mitä voidaan sanoa, joten totean vain, että se on äärettömän mielenkiintoinen ja kaunis kaupunki. Kirkkoja ja museoita, ravintoloita ja kahviloita on riitävästi. Kadunkulmien vesiposteista tulee ilmaista hyvää juomavettä. Se on myös hyvä ostoskaupunki, mutta täytyy joko olla aikaa tai täytyy vähän tietää, minne kannattaa mennä, koska suuria tavarataloja ei juurikaan ole, vaan löydöt tehdään pikkukaupoista.

Tätä matkaa ja kurssia tullaan muistelemaan vielä pitkään, erityisesti silloin, kun kollegojen hienot oppimateriaalit pääsevät käyttöön opetuksessa. Oma pyhimysten kunnioittamista valaiseva materiaalini ei suoraan kerro Roomasta, mutta siinä käytetyistä kuvista suurin osa on kertynyt matkalta, ja olen kokenut, että tällaiselle materiaalille on tarvetta. Latasin sen Slideshareen, josta se on kenen tahansa katsottavissa. http://www.slideshare.net/virpiloi/pyhimysten-kunnioittaminen

Kummitädin muistolle

 

Olin hiihtolomalla saattamassa kummitätiäni hautaan ja haluan kertoa hänestä teillekin, hyvät Lukijat, koska hän oli minulle tärkeä ihminen. Teen näköjään jälleen poikkeuksen omaan sääntööni olla kirjoittamatta henkilökohtaisista asioista.

Tätini oli syntynyt 1930-luvun puolivälissä, mikä merkitsi, että hän koki lapsena sota-ajan. Kodista jouduttiin lähtemään evakkoon kaksi kertaa, eikä lopulta päästy enää takaisin. Tätini ei niinkään ole kertonut näistä matkoista, mutta isäni muistoista tiedän niistä jotain. Talvisodan evakkoon jouduttiin lähtemään kovalla pakkasella ja mukaan sai ottaa vain sen, mitä hevosen rekeen mahtui. Kuorman päällä oli isän tekemä sänky ja siellä kaksi pikkulasta, joiden jalkojen lämmikkeinä oli vanhasta turkista revittyjä palasia. Eläimet paleltuivat, lehmät ja koirat jouduttiin tappamaan joko jo kotona tai jättämään tienposkeen.Tätini isä, minun isoisäni, oli viisi vuotta armeijassa ja enimmäkseen siis poissa. Äiti joutui kantamaan huolen perheestä ja koko elannosta.

Sodan jälkeen elämä rakennettiin uudelleen kovalla työllä ja sisulla, vaikka kaikesta oli puutetta. Ostettiin tila, rakennettiin rakennukset, hankittiin karjaa, viljeltiin peltoja. Maaseudun tyttö pääsi sitten kuitenkin oppiin ja opiskelemaan, koska kotona kannustettiin ja ymmärrettiin koulutuksen arvo. Tädistäni tuli sosiaalialan työntekijä ja virkanainen. Muistan yhä hänen kauniin kotinsa, jonne tein 7-vuotiaana 1960-luvuun lopussa ensimmäisen itsenäisen linja-automatkani.

Aika pian sen jälkeen tätini teki melkoisen elämänmuutoksen: hän jätti työpaikkansa ja muutti Saksaan opiskelemaan kieltä ja työskentelemään. Varsin pian ehkä kokeiluksikin tarkoitettu elämänvaihe muuttui pysyväksi, kun elämänkumppaniksi löytyi saksalainen puoliso. Sitten perhe kasvoi kahdella kasvattilapsella. Oma, itse rakennettu talo pohjoissaksalaisessa maalaiskylässä oli lopulta tätini elämän pitkäaikaisin koti. Kuitenkin vuosikymmentenkin Saksassa asumisen ja monien ulkomaanmatkojen jälkeen Suomi ja Karjala ja kesämökki olivat hänelle aina tärkeitä. Luulen, että loppuun asti hän syvällä sisimmässään oli se sama Karjalan tyttö.

En tiedä, onko tätini elämäntarina mitenkään poikkeuksellinen, ja saattaa olla, että joidenkin mielestä "Hausfraun" ura ei ole kovin merkittävä, mutta minusta hän oli merkittävä ihminen. Varmasti jo lapsuudenkodista asti häneen oli tarttunut kovan työn ja ahkeruuden esimerkki. Hän oli myös hyvin peräänantamaton esimerkiksi perustaessaan puutarhaa silkkaan hiekkamaahan tai kasvattaessaan lapsia, jotka tulivat rikkinäisestä kotitaustasta. Tätini oli taitava käsistään ja rakasti kauneutta, mikä näkyy hänen kodissaan, käsitöissään ja vaatekaapissaan. Minä ja toinen tätini teimme raskaan päivätyön selvitellessämme kummitätini askartelu- ja ompelutarvikevarastoja ja vaatteita. Onneksi voimme olla avuksi ja säästää tätini puolison isolta urakalta.

Tätini ei kuitenkaan ollut pelkkä käsillä tekijä, vaan hän oli hyvin älykäs ja tarkkanäköinen ihminen. Hän havainnoi maailmanmenoa sekä yhteiskunnallisella puolella että kirkon piirissä joskus aika kriittiselläkin otteella. Muistan hänen esimerkiksi joskus kirjoittaneen, että ennen vanhaan, hänen nuoruudessaan, kysyttiin, mitä minä voin tehdä yhteiskunnan hyväksi, mutta nykyään kysytään, mitä yhteiskunta tekee minun hyväkseni. Täti luki ilmeisesti aina lehtiä sakset kädessä, koska hänen kirjeissään ja matkalaukkutuomisissaan oli aina ainakin minulle varattuna kiinnostavia leikkeitä. Hän luki todella paljon ja oli myös itse loistava kirjoittaja. Hän kävi jatkuvaa kirjeenvaihtoa sukulaisten ja ystävien kanssa, tosin usein niin, että osan kirjeestä muodosti kalkkeripaperin avulla kopioitu matkakertomus tai muita kaikille jaettavia kuulumisia. Pakinat, joita hän kirjoitti Saksan ja Hollannin suomalaisten lehtiin, ovat todella nautittavaa luettavaa.

Toivoisin, että vanha sanonta "koko laps kummiisa" pitäisi omalla kohdallani edes vähän paikkaansa. En ole varmastikaan yhtä ahkera kuin kummitäti oli enkä jaksa sisustaa ja askarrella, mutta mm. lukijana, kirjoittajana ja garderoobin sommittelijana haluan ottaa hänestä oppia.

Lepää rauhassa, kummitäti, me muistamme sinua rakkaudella ja kaipauksella.

Kummityttösi Virpi

 

 

Paras harrastus

Paras harrastus on tietysti itse kullekin se oma rakas ajantäyte, mutta muuten olen sitä mieltä, että laulaminen on ihan parhaasta päästä. Kovasti ovat televisiossa kuulemma lauluohjelmat lisänneet suosiotaan, mutta en voi asiaan enempää ottaa kantaa, kun en ole vuosiin juurikaan televisiota katsellut. Hyvä juttu vaan, jos kuorolaulu ja muukin laulu kiinnostaa. Arvelelen kuitenkin, että ennen vanhaan laulettiin enemmän, kun ei ollut valmista musiikkia, jota olisi voitu kuunnella nappi korvassa. Ei myöskäään ehkä ollut sitä kynnystä, että laulun olisi pitänyt kuulostaa valtavan hienolta, vaan kukin raakkui tyylillään. Minusta on muuten väärin, kun tekniikkaa käytetään hämäämään ihmisparkoja, jotka luulevat, että julkkislaulajat ja muut kilpailijat osaavat laulaa ylettömän hienosti, vaikka itse asiassa ääni on paranneltu tietokoneohjelmalla. Laulun korjailu on nykyisin kuulemma pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Minusta olisi hyvä, jos ihmiset uskaltautuisivat laulamaan. Laulajat ovat terveempiä, onnellisempia ja pitkäikäisempiä kuin laulamattomat, ja erityisesti tämä koskee kuoroalaulua. Miksi?

Ensinnäkin laulaminen on fyysisesti terveellistä. Laulaessa on pakko hengittää perusteellisesti ja seisoa suorana ja käyttää suunnilleen kaikkia lihaksia, joita ihmisellä on. Paitsi kurkunpäätä. Ihan totta. Laulaminen on parhaimmillaan tai vaativimmillaan todellista työtä! Kotona voi hyreksiä ilman suuria teknisiä virityksiä, mutta jos haluaa täyttää paikkansa kuorossa tai solistina, homma on otettava tosissaan. Siitä tulee sitten myös palkkio: kaunis ja voimakas ääni ja laulamisen helppous. Pitää kyllä tunnustaa, että itse en ole tuohon tavoitteeseen kovin hyvin päässyt, mutta pidän sitä haasteena.

Toiseksi kuorolaulu on yhteistä tekemistä eli sosiaalista puuhaa. On kuunneltava johtajaa ja toisia laulajia, on sovitettava oma ääni yhteen muiden kanssa, on pysyttävä rytmissä. Lisäksi monet kuorot muodostavat tiiviin porukan, jossa muukin yhdessäolo kuin vain laulaminen on tärkeää. Saatetaan kahvitella ja retkeillä, ja joka tapauksessa kuulumiset vaihdetaan. Monien kokemus on, että kuorosta lähtee virkistyneenä, vaikka olisi sinne väsyneenä mennyt. Iloa tuottaa myös se, että voi huomata kehittyneensä laulajana tai vaikka oppineensa jonkin hankalan stemman.

Sosiaalisuus merkitsee sitäkin, että kuoroon täytyy sitoutua, sillä vaikka osaisi oman osuutensa, ei harjoituksista ja esityksistä voi noin vain jäädä pois, koska kokonaisuus syntyy jokaisen laulajan yhteisestä panoksesta. Onnistunut esitys on myös suuri ilo. Voin kertoa, että laulaja seuraa aika tarkkaan kuoronjohtajan ilmettä ja eleitä laulun päätyttyä, sillä oman johtajan palaute on ensimmäinen ja tärkein. Mahdolliset aplodit ja muut kiitokset tulevat vasta sen jälkeen.

Itselleni ainakin on tärkeää myös laulaa klassista ja hengellistä musiikkia, jossa sekä sanat että sävelkieli puhuttelevat sielua. Joskus olisi tosin hauska kokeilla jotain kevyempää, mutta kun on klassiseen tyyliin tottunut, ei välttämättä osaa laulaa muulla tyylillä. Esimerkiksi oopperalaulajien (harha)retket viihdemusiikin puolelle eivät aina tuota onnistuneita tuloksia, koska laulutapa on tyylilajiin sopimaton. Yhtä lailla kamalaa tai ehkä jopa tuskallisempaa on kuunnella viihdelaulajien versioita klassisesta hengellisestä musiikista. Toki onnistuneitakin rajanylityksiä on.

Suosittelen siis kaikille lauluharrastusta. Kuoroja ja lauluryhmiä on monenlaisia, ja niistä jokainen varmasti löytää omalle tasolleen sopivan. Aloittelijan ei kannata mennä siihen kuoroon, jossa tarvitaan nuotinlukutaitoa ja uudet laulut tempaistaan suoraan neliäänisinä, vaan siihen, jossa harjoitellaan ensin kukin stemma ja sitten yhdistetään. Monilla paikkakunnilla on "Kaikki (o)saavat laulaa" -tyyppisiä ryhmiä, joista voi sitten ponnahtaa eteenpäin, kun huomaa osaavansa. Kuoronjohtajat varmasti ohjaavat ja opastavat oikeaan suuntaan.

Totuuden nimissä on sanottava, että harratus voi tuottaa kirveleviä pettymyksen hetkiäkin. Itselleni sellainen oli vuosia sitten, kun silloisella asuinpaikkakunnallani perustettiin uutta kuoroa, johon laulajat valittiin kutsumenetelmällä. Minä en sitä kutsua saanut, vaikka tunsin kuoronjohtajan ja mielestäni osasin laulaa. Se oli varmastikin terveellinen jalkojen maahanpalautus ja antoi kimmokkeen opetella laulamaan paremmin. Sen verran koukuttunut olin jo laulamiseen siinä vaiheessa, että en heittänyt hanskoja tiskiin kumminkaan, vaikka sekin ajatus saattoi käydä mielessä.

Hus hus siitä laulamaan!

Virpi
valealtto

Hyvä päivällinen

Tervehdys!

Pahoittelen harvahkoa kirjoitustahtiani! Ainakin yhtä Lukijaa tuntuvat kirjoitelmani kiinnostavan, niin että täytyypä hänen toiveensa täyttää.

Palaan ajatuksissani talveen, jolloin sattuneesta syystä tarjosin vähän isommalle porukalle päivällistä. Kiitos sen onnistumisesta kuuluu Vivi-Ann Sjögrenille, jonka keittokirjasta useimmat ohjeet ovat, ja ruokavieraille, jotka osallistuivat päivällisen valmistamiseen: H:lle ja A:lle, jotka kaivoivat pakastimestaan hienoa pihvikarjan lihaa, A:lle pilkkomisesta, M:lle jälkiruoan valmistamisesta, Ä:lle perunoiden keittämisestä, toiselle M:lle kermavaahdon vatkaamisesta ja kaikille syömisestä! Onneksi käskettäviä oli monta, koska päivällisen valmistamisen haaste ei ole itse kokkaaminen, vaan se, että sapuskat valmistuvat sopivaan aikaan! Toinen haaste oli se, että yksi syömämiehistä on erittäin allerginen maidolle, joten keittokirjojen selaamiseen meni hiukan aikaa, ennen kuin sopiva menu löytyi. Lisäksi kasvissyöjä sai pääruoaksi linssimureketta, jonka olin valmistanut etukäteen.

Alkuruoaksi valmistin Crème Ninon eli hernesosekeittoa kuohuviinin kera. Samppanjaahan siinä olisi pitänyt olla, mutta kyllä cava ajoi asian aivan erinomaisesti.

½ purjoa suikaleina, voita, 2 dl tuoreita tai liotettuja ja keitettyjä herneitä, ½ litraa vaaleaa vasikanlientä, suolaa, valkopippuria, sitruunamehua, kuivaa sherryä, 1 dl hiukan vatkattua kermaa, 2 dl kuivaa samppanjaa

Kuullota purjo voissa. Lisää herneet ja liemi. Minä käytin pakasteherneitä ja kasvislientä ihan vaan kuutiosta ja jätin suolan pois. Keitä 5 min ja soseuta. Vivi-Ann siivilöi, minä en. Mausta (suolalla), pippurilla, sitruunalla ja sherryllä. Annostele lautasille ja lisää joukkoon kuohuviiniä ja kermavaahtoa kevyesti sekoittaen, niin että keittoon jää raitoja. Maitoallerginen jättää kermavaahdon pois tai korvaa sen jollain sopivalla tuotteella. Tämän ruoan kanssa sopii juoda samaa viiniä, jota kaadetaan lautasille. Huomaa: ohjeen annos on aika pieni!

Pääruokana oli Flaamilaista olutpihviä padassa. Kuten alkuruokakin, tämä on yksinkertainen valmistettava. Yksinkertaistin sitä vielä sillä tavalla, että panin padan uuniin hautumaan, koska siellä sitä ei tarvinnut vahtia ja hämmennellä. Pitää vain varata riittävästi aikaa. Ruoka valmistettiin M:n ja C:n keittiössä, jossa leivinuuni oli jo joka tapauksessa lämpimänä.

6 sipulia viipaleina, voita, 1 kg naudan ulkofileetä patapaloina, 2 rkl jauhoja, suolaa, pippuria, nippu persiljaa,  3 laakerinlehteä, timjamia, 2 rkl viinietikkaa, 1 tl sokeria, pullo olutta

Ruskista sipulit voissa. Nosta ne syrjään ja ruskista liha. Ripottele päälle jauhoja, sekoita ja lorauta sekaan  2 dl vettä. Kiehauta ja lisää sipulit ja kaikki mausteet. Kaada olut pataan ja keittele hiljaa miedolla lämmöllä kannen alla, kunnes liha on kunnolla mureaa. Silppua päälle persiljaa. Oluena tässä olisi otsikon mukaan oltava flaamilaista, mutta minulla oli tummahkoa tsekkiläistä. Jälleen juomaksi sopii se, mitä on lautasellakin!

Lihapadan lisukkeena tarjottiin keitettyjä perunoita, vihreitä papuja ja salaattia. Perunat olivat puikuloita, kun niitä oli joulun tienoilla tarjolla kaupoissa, mutta mitkä tahansa hyvänmakuiset perunat käyvät. Salaatti tehtiin vihreistä aineksista, muistaakseni salaattisekoituksesta, kurkusta ja litteistä herneenpaloista. Papuja varten Vivi-Ann antaa seuraavan ohjeen: Käristä öljyssä pilkottuja tomaatteja, sienoksi silputtua sipulia ja pari silputtua valkosipulinkynttä niin että syntyy kastikkeensakea höystö. Kääntele joukkoon ryöpätyt vihreät pavut (minun tapauksessani pakastepavut), mausta suolalla ja pippurilla ja ripottele päälle persiljasilppua.

Jälkiruoan ohje onkin sitten ihan muualta, sivu on näköjään repäisty irti vanhasta Gloria-lehdestä. Kookos-mangobrylee (6 hengelle):

1 tlk (400g) kookosmaitoa, 1 dl siideriä tai omenatuoremehua, 1 sitruuna, 4 keltuaista,  2 rkl maissitärkkelysjauhoja, 3/4 dl sokeria, 1 rkl vanilliinisokeria, vuoan pohjalle: 1 mangon hedelmäliha paloiteltuna, tilkka Cointreauta tai muuta sitruslikööriä, pinnalle: n. 2 rkl sokeria, ripaus kanelia

Pese sitruuna ja raasta sen kuori. Vaahdota keltuaiset kevyesti. Mittaa (teflon)kattilaan kookosmaito, siideri tai mehu, kuoriraaste, keltuaisvaahto, maissijauhot ja sokeri. Kuumenna seosta koko ajan sekoittaen, kunnes se sakenee, mutta älä päästä kiehumaan! Jos käytät vanilliinisokeria, lisää se valmiiseen seokseen. Aidon vaniljan voi laittaa mukaan kuumenemaan. Voitele uuninkestävät annosvuoat. Ohjeessa ei sanota, millä, mutta maitoallergisen takia voitelin rypsiöljyllä ja hyvin onnistui. Jaa mangohedelmäpalat vuokiin. Keskitalvella ei ollut tuoretta mangoa, joten käytin pakastettuja kuutioita. Sitä paitsi tuoreen mangon paloittelu on ikävää puuhaa. Lisää halutessasi tilkka likööriä kuhunkin vuokaan. Täytä vuoat kookoskiisselillä ja ripottele pinnalle sokeria ja kanelia. Kuumenna uunin grillivastus ja pane vuoat ritilälle, mahdollisimman lähelle vastusta, kunnes ne ovat saaneet pintaansa herkullisen värin (3-4 minuuttia). Kääri tulikuumat vuoat lautasliinoihin ja vie tarjolle. Minä tein sen verran eri tavalla, että kiisseli sai jäähtyä vuoissa ruokailun ajan ja se kuorrutettiin juuri ennen tarjoilua. Toinen vaihtoehto olisi ollut antaa jälkiruoan jäähtyä kuorruttamisen jälkeen. Lämpimänä kiisseli oli nimittäin varsin juoksevaa. Mutta hyvänmakuista!

Kokkailemisiin!
kerrankin suunnilleen keittokirjan mukaan kokkaillut
Virpi