Taiteellisia muisteluksia

ovat seuraavat rivit, sillä ne on kirjoitettu huhtikuisella kokousmatkalla Helsingissä, mutta jäivät ostain syystä silloin sinkauttamatta eetteriin.

Hei taas.
Taannoin mainitsin Kiasmassa olleesta Marita Liulian näyttelystä ”Choosing my Religion” ja onnistuinkin silloin hyvin pian käymään sen katsomassa. Nyt näyttely on jo päättynyt, mutta toivottavasti siihen liittyvät nettisivut ovat vielä avoinna. Eräs ystäväni mainitsi Facebookissa saaneensa huonoja kokemuksia nykytaiteesta, mutta toivon hänen käyneen katsomassa tätä näyttelyä, sillä se edusti nykytaiteen positiivista puolta.

Liulia on vuosien ajan kerännyt materiaalia ja perehtynyt uskontoihin suorastaan tutkijan otteella, mutta lopputulos oli taiteilijan työtä. Esineistä, valokuvista, maalauksista ja videoista koostuva näyttely oli hyvin kaunis ja sai katsojan pohtimaan mm. uskontojen perimmäistä sanomaa, niiden mahdollisia yhtäläisyyksiä ja sukupuolen merkitystä uskonnossa. Liulia oli nimittäin kuvannut itseään eri uskontojen asuihin pukeutuneena, myös oppineiden asuihin – se roolihan on perinteisesti varattu miehille. Toki näyttely herätti kysymyksiäkin, kuten miksi kristinuskoa edustamaan oli valittu juuri katolilaisuus. Ehkä vastaus löytyy, kunhan ehdin lukea näyttelyyn liittyvän kirjan, mutta arvailen, että ehkä rikkaan visuaalisuutensa vuoksi ja ehkä siksi, että se meille suomalaisille ei ole se kaikkein tutuin kristillisyyden haara. Tästä nousee jatkokysymys, että miten sitten on muista uskonnoista valikoitunut juuri se materiaali, joka näyttelyssä on esillä. Kolmanneksi kristitty ihminen joutuu ehkä nieleskelemään näyttelyn edessä sitä, että kristinusko on esitetty yhtenä samanarvoisena vaihtoehtona muiden joukossa. Toisaalta pitää ilahtua siitä, että uskontoa käsitellään yhteiskunnassamme muullakin tavalla kuin potkupallona tai yleisenä syntipukkina (tunnistitteko muuten taas raamatullisen ilmauksen?). Toki näyttelyä saattoi varmaan katsella pelkkänä visuaalisenakin elämyksenä – ja vaikuttavana sellaisena – mutta luulen, että Marita Liulia itse on sisällyttänyt siihen enemmän. Tiesittehän muuten, että Liulian ryhtymiseen taiteilijaksi oli hyvin tärkeä merkitys hänen opinnoillaan Savonlinnan taidelukiossa ja että hän on yksi kansainvälisesti menestyneimmistä taiteilijoistamme. Kiitos Marita Liulia.

Toinen taide-elämys syntyi, kun pääsin kerrankin elokuviin ja kävin katsomassa Klaus Härön ohjaaman ”Postia pappi Jaakobille”. Elokuvaa on kehuttu sekä lehtien palstoilla että ystäväporukoissa, ja se olikin kehujen veroinen. Ulkonaisia tapahtumia oli vähän, samoin henkilöitä, mutta näyttelijät oli erinomaisesti valittu ja he tekivät roolinsa hyvin puhuttelevasti. Ränsistyneen pappilan maisema, tyhjä kirkko ja loppukesän säänvaihtelut toimivat myös kerronnan osana. Postia pappi Jaakobille on elokuva armosta, kutsumuksesta ja myös vanhuudesta. Kiitos Klaus Härö.

Kolmas elämys on myös taidenäyttelystä. Mielessäni oli parikin museoissa esillä olevaa näyttelyä, mutta koska museot ovat maanantaisin kiinni, ohjauduin kokouksen jälkeen Helsingin kaupungintalon ala-aulassa olevaan Virka-galleriaan (no, olin sen kyllä bongannut etukäteen netistä). Siellä oli näyttely huomattavan japanilaisen maisemamaalari Koii Higashiyaman (1908-1999) elämästä ja työstä. Higashiyama oli kotimaassaan suuresti arvostettu taiteilija, joka elvytti perinteisen luonnonväreihin pohjautuvan nihonga-maalaustavan. Hän maalasi suurikokoisia töitä keisarillisiin palatseihin ja temppeleihin. Näyttelyssä ne olivat mukana tietenkin vain elokuvassa, ja seinillä on pienempiä töitä, joista kyllä sai käsityksen Higashiyaman taiteesta. Vitriineissä oli myös taiteilijalle kuuluneita esineitä lippalakista väriputeleihin.

Taulut olivat hyvin kauniita ja useimmiten voimakkaan värisiä ja joissakin niistä oli jopa hiukan naivismia tai satukuvitusta muistuttava ote. En tiedä onko viimeksi mainittu sattumaa ja yritänkö ympätä taiteilijan työhön siihen kuulumattomia käsitteitä, mutta tämä oli mielleyhtymäni. Ehkä siihen osittain vaikutti se, että tauluissa ei ollut ihmisiä, ja eläimiäkin esiintyi hyvin harvoin. Toisaalta on toki mahdollista, että Higashiyama sai taiteeseensa vaikutteita eurooppalaisesta tyylistä, sillä hän opiskeli 30-luvulla Berliinissä ja matkusteli myöhemminkin paljon. 60-luvun alussa hän kävi puolisonsa Sumin kanssa Pohjoismaissa ja vaikuttui erityisesti suomalaisesta luonnosta, ihmisistä – ja musiikista. Jostakin syystä häneen teki erityisen vaikutuksen laulu Kesäpäivä Kangasalla, joten hän hankki levyn itselleen, ja kerrotaan hänen kuunnelleen sitä usein kotona Japanissa. Suomalainen (ainakin minä) tunnisti näyttelystä helposti meikäläisestä maisemasta tehdyt maalaukset ja itäsuomalaista herkisti erityisesti pieni kuva Olavinlinnasta! Näyttelyyn voi tutustua netissä osoitteessa http://www.virka.fi/higashiyama, ja se oli avoinna toukokuun kymmenenteen päivään asti. Kiitos Kaii Higashiyama.