Kuulumiset Roomasta

Buongiorno!

Kuten moni tietääkin, osallistuin kesäkuussa Suomen Rooman-instituutissa Villa Lantessa pidetylle uskonnonopettajien kurssille. Kahden viikon matkasta olisi todella paljon kerrottavaa, mutta tiivistän tähän parhaita paloja. Parasta olisi tietysti ollut kirjoittaa suoraan paikan päältä, mutta en vain malttanut!

Pala numero 1: Villa Lante

Villa Lante on Suomen valtion omistama renessanssihuvila, joka sijaitsee upella paikalla Gianicolo-kukkulalla. Siinä toimii instituutti, jonka alana on tieteellinen tutkimus, erityisesti antiikin-tutkimus. Siellä järjestetään myös kursseja, ja joka vuosi on yksi opettajillekin. Instituutin kotisivulla on tietoa sen toiminnasta ja huvilasta, joka on siis rakennettu 1500-luvun alkupuolella. Laitan tähän pari kuvaa rakennuksesta ja sen kattoterassilta aukeavasta huikeasta näköalasta Rooman keskustan yli. http://www.irfrome.org/sf/

Pala 2: Kurssin ohjelma

Saattaa kuulostaa kummalta, mutta oli aivan ihanaa viettää osa kesälomasta opiskelemalla Roomassa. Kaupungista ja sen nähtävyyksistä ja historiasta sai ihan eri tavalla asioita irti, kun asiantuntevat oppaat, siis kurssin opettajat, kertoivat paitsi siitä, mitä näimme, myös siitä, mitä ei enää ole näkyvissä. Opettajakurssien sisältö muokkautuu aina jonkin verran sen mukaan, keitä on käytettävissä ohjaajiksi ja minkä oppiaineen opettajista on kyse. Saimme mielenkiintoista tietoa mm. antiikin uskonnoista ja kristinuskon vaiheista Roomassa aina renessanssiajalle asti. Kaikkea kurssin antia ei tietenkään voi suoraan käyttää opetuksessa, mutta opettajan täytyy tietenkin tietää ja ymmärtää paljon yli sen, mitä oppitunnilla voidaan käsitellä. Mitä enemmän, sen parempi! Kiitos Katariina Mustakalliolle, Simo Örmälle, Riia Bergille ja Teemu Immoselle luennoista ja opastuksista. Kiitos myös muille Lantessa tavatuille tutkijoille, joiden tutkimuksista oli tosi mielenkiintoista kuulla tarinoita!

Yksi ohjelman kohokohdista oli paavin audienssi. Se tarkoittaa vastaanottoa, jolle kymmenettuhannet (luullakseni) ihmiset kokoontuvat Pietarinkirkon aukiolle kuuntelemaan paavin tervehdystä ja jos mahdollista, myös näkemään hänet. Yli miljardi katolilaista voi nyt kadehtia meitä, kun saimme hyvät paikat ylimmältä tasanteelta kirkon läheltä ja riittävän sitkeästi odoteltuamme näimme paavin noin viiden metrin etäisyydeltä. Sitkeyttä kyllä vaadittiinkin, kun aukiolla oli lämmintä varmasti 40 astetta ja aikaa meni viitisen tuntia. Mutta audienssi oli tilaisuus, joka kannatti kokea, jos ei muuten, niin sen takia, että ymmärtää paremmin katolilaista sielunmaisemaa. Paavilla oli miellyttävä ääni ja lempeä olemus eikä hänellä ollut paahtavasta helteestä huolimatta kiirettä minnekään.

Pala 3: Ihmiset

Haku kurssille oli Suomen uskonnonopettajien liiton kautta ja mukaan pääsi kahdeksan henkilöä eri puolilta Suomea. Oli hienoa olla mukana niin loistavassa porukassa! Olimme muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta toisillemme tuntemattomia. Toki joidenkin nimet olivat tuttuja oppikirjojen kansista tai Internetin palstoilta, ja hämmästyin aika lailla, kun moni tunsi meikäläisenkin nimen - nettisivuni on tunnetumpi kuin luulinkaan. Enkä ole edes tehnyt sitä siinä mielessä, että hankkisin julkisuutta, vaan omaksi hyödykseni, mutta toki julkiseksi. 

Vastineeksi piti luvata tuottaa oppimateriaalia kurssin pohjalta liiton oppimateriaalipankkiin. Sinne on pääsy opettajilla, jotka antavat yhden tuottamansa materiaalin jakoon pankin kautta, vaikka eivät olisi liiton jäseniäkään. Osa kurssilaisista julkaissee materiaalinsa muuallakin. Lisäksi Synsygus-lehden syksyn ensimmäisessä numerossa tulee olemaan juttu kurssista. http://www.suol.fi

Kiitos Annika, Jarno, Katri, Liisa, Maarit, Mikko ja Saara,oli paljon myös teidän ansiotanne, että kurssi oli niin antoisa ja hauska. Talsiminen hiki päässä alas ja ylös Gianicolo-kukkulaa, parhaiden uskonnollisten tavaroiden kauppojen metsästys, yhteiset iltahetket ja moni muu asia jäivät ikimuistoisina mieleen teidän ansiostanne.

Pala 4: Rooma

Roomasta on varmasti jo kaikki sanottu, mitä voidaan sanoa, joten totean vain, että se on äärettömän mielenkiintoinen ja kaunis kaupunki. Kirkkoja ja museoita, ravintoloita ja kahviloita on riitävästi. Kadunkulmien vesiposteista tulee ilmaista hyvää juomavettä. Se on myös hyvä ostoskaupunki, mutta täytyy joko olla aikaa tai täytyy vähän tietää, minne kannattaa mennä, koska suuria tavarataloja ei juurikaan ole, vaan löydöt tehdään pikkukaupoista.

Tätä matkaa ja kurssia tullaan muistelemaan vielä pitkään, erityisesti silloin, kun kollegojen hienot oppimateriaalit pääsevät käyttöön opetuksessa. Oma pyhimysten kunnioittamista valaiseva materiaalini ei suoraan kerro Roomasta, mutta siinä käytetyistä kuvista suurin osa on kertynyt matkalta, ja olen kokenut, että tällaiselle materiaalille on tarvetta. Latasin sen Slideshareen, josta se on kenen tahansa katsottavissa. http://www.slideshare.net/virpiloi/pyhimysten-kunnioittaminen

Kummitädin muistolle

 

Olin hiihtolomalla saattamassa kummitätiäni hautaan ja haluan kertoa hänestä teillekin, hyvät Lukijat, koska hän oli minulle tärkeä ihminen. Teen näköjään jälleen poikkeuksen omaan sääntööni olla kirjoittamatta henkilökohtaisista asioista.

Tätini oli syntynyt 1930-luvun puolivälissä, mikä merkitsi, että hän koki lapsena sota-ajan. Kodista jouduttiin lähtemään evakkoon kaksi kertaa, eikä lopulta päästy enää takaisin. Tätini ei niinkään ole kertonut näistä matkoista, mutta isäni muistoista tiedän niistä jotain. Talvisodan evakkoon jouduttiin lähtemään kovalla pakkasella ja mukaan sai ottaa vain sen, mitä hevosen rekeen mahtui. Kuorman päällä oli isän tekemä sänky ja siellä kaksi pikkulasta, joiden jalkojen lämmikkeinä oli vanhasta turkista revittyjä palasia. Eläimet paleltuivat, lehmät ja koirat jouduttiin tappamaan joko jo kotona tai jättämään tienposkeen.Tätini isä, minun isoisäni, oli viisi vuotta armeijassa ja enimmäkseen siis poissa. Äiti joutui kantamaan huolen perheestä ja koko elannosta.

Sodan jälkeen elämä rakennettiin uudelleen kovalla työllä ja sisulla, vaikka kaikesta oli puutetta. Ostettiin tila, rakennettiin rakennukset, hankittiin karjaa, viljeltiin peltoja. Maaseudun tyttö pääsi sitten kuitenkin oppiin ja opiskelemaan, koska kotona kannustettiin ja ymmärrettiin koulutuksen arvo. Tädistäni tuli sosiaalialan työntekijä ja virkanainen. Muistan yhä hänen kauniin kotinsa, jonne tein 7-vuotiaana 1960-luvuun lopussa ensimmäisen itsenäisen linja-automatkani.

Aika pian sen jälkeen tätini teki melkoisen elämänmuutoksen: hän jätti työpaikkansa ja muutti Saksaan opiskelemaan kieltä ja työskentelemään. Varsin pian ehkä kokeiluksikin tarkoitettu elämänvaihe muuttui pysyväksi, kun elämänkumppaniksi löytyi saksalainen puoliso. Sitten perhe kasvoi kahdella kasvattilapsella. Oma, itse rakennettu talo pohjoissaksalaisessa maalaiskylässä oli lopulta tätini elämän pitkäaikaisin koti. Kuitenkin vuosikymmentenkin Saksassa asumisen ja monien ulkomaanmatkojen jälkeen Suomi ja Karjala ja kesämökki olivat hänelle aina tärkeitä. Luulen, että loppuun asti hän syvällä sisimmässään oli se sama Karjalan tyttö.

En tiedä, onko tätini elämäntarina mitenkään poikkeuksellinen, ja saattaa olla, että joidenkin mielestä "Hausfraun" ura ei ole kovin merkittävä, mutta minusta hän oli merkittävä ihminen. Varmasti jo lapsuudenkodista asti häneen oli tarttunut kovan työn ja ahkeruuden esimerkki. Hän oli myös hyvin peräänantamaton esimerkiksi perustaessaan puutarhaa silkkaan hiekkamaahan tai kasvattaessaan lapsia, jotka tulivat rikkinäisestä kotitaustasta. Tätini oli taitava käsistään ja rakasti kauneutta, mikä näkyy hänen kodissaan, käsitöissään ja vaatekaapissaan. Minä ja toinen tätini teimme raskaan päivätyön selvitellessämme kummitätini askartelu- ja ompelutarvikevarastoja ja vaatteita. Onneksi voimme olla avuksi ja säästää tätini puolison isolta urakalta.

Tätini ei kuitenkaan ollut pelkkä käsillä tekijä, vaan hän oli hyvin älykäs ja tarkkanäköinen ihminen. Hän havainnoi maailmanmenoa sekä yhteiskunnallisella puolella että kirkon piirissä joskus aika kriittiselläkin otteella. Muistan hänen esimerkiksi joskus kirjoittaneen, että ennen vanhaan, hänen nuoruudessaan, kysyttiin, mitä minä voin tehdä yhteiskunnan hyväksi, mutta nykyään kysytään, mitä yhteiskunta tekee minun hyväkseni. Täti luki ilmeisesti aina lehtiä sakset kädessä, koska hänen kirjeissään ja matkalaukkutuomisissaan oli aina ainakin minulle varattuna kiinnostavia leikkeitä. Hän luki todella paljon ja oli myös itse loistava kirjoittaja. Hän kävi jatkuvaa kirjeenvaihtoa sukulaisten ja ystävien kanssa, tosin usein niin, että osan kirjeestä muodosti kalkkeripaperin avulla kopioitu matkakertomus tai muita kaikille jaettavia kuulumisia. Pakinat, joita hän kirjoitti Saksan ja Hollannin suomalaisten lehtiin, ovat todella nautittavaa luettavaa.

Toivoisin, että vanha sanonta "koko laps kummiisa" pitäisi omalla kohdallani edes vähän paikkaansa. En ole varmastikaan yhtä ahkera kuin kummitäti oli enkä jaksa sisustaa ja askarrella, mutta mm. lukijana, kirjoittajana ja garderoobin sommittelijana haluan ottaa hänestä oppia.

Lepää rauhassa, kummitäti, me muistamme sinua rakkaudella ja kaipauksella.

Kummityttösi Virpi

 

 

Paras harrastus

Paras harrastus on tietysti itse kullekin se oma rakas ajantäyte, mutta muuten olen sitä mieltä, että laulaminen on ihan parhaasta päästä. Kovasti ovat televisiossa kuulemma lauluohjelmat lisänneet suosiotaan, mutta en voi asiaan enempää ottaa kantaa, kun en ole vuosiin juurikaan televisiota katsellut. Hyvä juttu vaan, jos kuorolaulu ja muukin laulu kiinnostaa. Arvelelen kuitenkin, että ennen vanhaan laulettiin enemmän, kun ei ollut valmista musiikkia, jota olisi voitu kuunnella nappi korvassa. Ei myöskäään ehkä ollut sitä kynnystä, että laulun olisi pitänyt kuulostaa valtavan hienolta, vaan kukin raakkui tyylillään. Minusta on muuten väärin, kun tekniikkaa käytetään hämäämään ihmisparkoja, jotka luulevat, että julkkislaulajat ja muut kilpailijat osaavat laulaa ylettömän hienosti, vaikka itse asiassa ääni on paranneltu tietokoneohjelmalla. Laulun korjailu on nykyisin kuulemma pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Minusta olisi hyvä, jos ihmiset uskaltautuisivat laulamaan. Laulajat ovat terveempiä, onnellisempia ja pitkäikäisempiä kuin laulamattomat, ja erityisesti tämä koskee kuoroalaulua. Miksi?

Ensinnäkin laulaminen on fyysisesti terveellistä. Laulaessa on pakko hengittää perusteellisesti ja seisoa suorana ja käyttää suunnilleen kaikkia lihaksia, joita ihmisellä on. Paitsi kurkunpäätä. Ihan totta. Laulaminen on parhaimmillaan tai vaativimmillaan todellista työtä! Kotona voi hyreksiä ilman suuria teknisiä virityksiä, mutta jos haluaa täyttää paikkansa kuorossa tai solistina, homma on otettava tosissaan. Siitä tulee sitten myös palkkio: kaunis ja voimakas ääni ja laulamisen helppous. Pitää kyllä tunnustaa, että itse en ole tuohon tavoitteeseen kovin hyvin päässyt, mutta pidän sitä haasteena.

Toiseksi kuorolaulu on yhteistä tekemistä eli sosiaalista puuhaa. On kuunneltava johtajaa ja toisia laulajia, on sovitettava oma ääni yhteen muiden kanssa, on pysyttävä rytmissä. Lisäksi monet kuorot muodostavat tiiviin porukan, jossa muukin yhdessäolo kuin vain laulaminen on tärkeää. Saatetaan kahvitella ja retkeillä, ja joka tapauksessa kuulumiset vaihdetaan. Monien kokemus on, että kuorosta lähtee virkistyneenä, vaikka olisi sinne väsyneenä mennyt. Iloa tuottaa myös se, että voi huomata kehittyneensä laulajana tai vaikka oppineensa jonkin hankalan stemman.

Sosiaalisuus merkitsee sitäkin, että kuoroon täytyy sitoutua, sillä vaikka osaisi oman osuutensa, ei harjoituksista ja esityksistä voi noin vain jäädä pois, koska kokonaisuus syntyy jokaisen laulajan yhteisestä panoksesta. Onnistunut esitys on myös suuri ilo. Voin kertoa, että laulaja seuraa aika tarkkaan kuoronjohtajan ilmettä ja eleitä laulun päätyttyä, sillä oman johtajan palaute on ensimmäinen ja tärkein. Mahdolliset aplodit ja muut kiitokset tulevat vasta sen jälkeen.

Itselleni ainakin on tärkeää myös laulaa klassista ja hengellistä musiikkia, jossa sekä sanat että sävelkieli puhuttelevat sielua. Joskus olisi tosin hauska kokeilla jotain kevyempää, mutta kun on klassiseen tyyliin tottunut, ei välttämättä osaa laulaa muulla tyylillä. Esimerkiksi oopperalaulajien (harha)retket viihdemusiikin puolelle eivät aina tuota onnistuneita tuloksia, koska laulutapa on tyylilajiin sopimaton. Yhtä lailla kamalaa tai ehkä jopa tuskallisempaa on kuunnella viihdelaulajien versioita klassisesta hengellisestä musiikista. Toki onnistuneitakin rajanylityksiä on.

Suosittelen siis kaikille lauluharrastusta. Kuoroja ja lauluryhmiä on monenlaisia, ja niistä jokainen varmasti löytää omalle tasolleen sopivan. Aloittelijan ei kannata mennä siihen kuoroon, jossa tarvitaan nuotinlukutaitoa ja uudet laulut tempaistaan suoraan neliäänisinä, vaan siihen, jossa harjoitellaan ensin kukin stemma ja sitten yhdistetään. Monilla paikkakunnilla on "Kaikki (o)saavat laulaa" -tyyppisiä ryhmiä, joista voi sitten ponnahtaa eteenpäin, kun huomaa osaavansa. Kuoronjohtajat varmasti ohjaavat ja opastavat oikeaan suuntaan.

Totuuden nimissä on sanottava, että harratus voi tuottaa kirveleviä pettymyksen hetkiäkin. Itselleni sellainen oli vuosia sitten, kun silloisella asuinpaikkakunnallani perustettiin uutta kuoroa, johon laulajat valittiin kutsumenetelmällä. Minä en sitä kutsua saanut, vaikka tunsin kuoronjohtajan ja mielestäni osasin laulaa. Se oli varmastikin terveellinen jalkojen maahanpalautus ja antoi kimmokkeen opetella laulamaan paremmin. Sen verran koukuttunut olin jo laulamiseen siinä vaiheessa, että en heittänyt hanskoja tiskiin kumminkaan, vaikka sekin ajatus saattoi käydä mielessä.

Hus hus siitä laulamaan!

Virpi
valealtto

Hyvä päivällinen

Tervehdys!

Pahoittelen harvahkoa kirjoitustahtiani! Ainakin yhtä Lukijaa tuntuvat kirjoitelmani kiinnostavan, niin että täytyypä hänen toiveensa täyttää.

Palaan ajatuksissani talveen, jolloin sattuneesta syystä tarjosin vähän isommalle porukalle päivällistä. Kiitos sen onnistumisesta kuuluu Vivi-Ann Sjögrenille, jonka keittokirjasta useimmat ohjeet ovat, ja ruokavieraille, jotka osallistuivat päivällisen valmistamiseen: H:lle ja A:lle, jotka kaivoivat pakastimestaan hienoa pihvikarjan lihaa, A:lle pilkkomisesta, M:lle jälkiruoan valmistamisesta, Ä:lle perunoiden keittämisestä, toiselle M:lle kermavaahdon vatkaamisesta ja kaikille syömisestä! Onneksi käskettäviä oli monta, koska päivällisen valmistamisen haaste ei ole itse kokkaaminen, vaan se, että sapuskat valmistuvat sopivaan aikaan! Toinen haaste oli se, että yksi syömämiehistä on erittäin allerginen maidolle, joten keittokirjojen selaamiseen meni hiukan aikaa, ennen kuin sopiva menu löytyi. Lisäksi kasvissyöjä sai pääruoaksi linssimureketta, jonka olin valmistanut etukäteen.

Alkuruoaksi valmistin Crème Ninon eli hernesosekeittoa kuohuviinin kera. Samppanjaahan siinä olisi pitänyt olla, mutta kyllä cava ajoi asian aivan erinomaisesti.

½ purjoa suikaleina, voita, 2 dl tuoreita tai liotettuja ja keitettyjä herneitä, ½ litraa vaaleaa vasikanlientä, suolaa, valkopippuria, sitruunamehua, kuivaa sherryä, 1 dl hiukan vatkattua kermaa, 2 dl kuivaa samppanjaa

Kuullota purjo voissa. Lisää herneet ja liemi. Minä käytin pakasteherneitä ja kasvislientä ihan vaan kuutiosta ja jätin suolan pois. Keitä 5 min ja soseuta. Vivi-Ann siivilöi, minä en. Mausta (suolalla), pippurilla, sitruunalla ja sherryllä. Annostele lautasille ja lisää joukkoon kuohuviiniä ja kermavaahtoa kevyesti sekoittaen, niin että keittoon jää raitoja. Maitoallerginen jättää kermavaahdon pois tai korvaa sen jollain sopivalla tuotteella. Tämän ruoan kanssa sopii juoda samaa viiniä, jota kaadetaan lautasille. Huomaa: ohjeen annos on aika pieni!

Pääruokana oli Flaamilaista olutpihviä padassa. Kuten alkuruokakin, tämä on yksinkertainen valmistettava. Yksinkertaistin sitä vielä sillä tavalla, että panin padan uuniin hautumaan, koska siellä sitä ei tarvinnut vahtia ja hämmennellä. Pitää vain varata riittävästi aikaa. Ruoka valmistettiin M:n ja C:n keittiössä, jossa leivinuuni oli jo joka tapauksessa lämpimänä.

6 sipulia viipaleina, voita, 1 kg naudan ulkofileetä patapaloina, 2 rkl jauhoja, suolaa, pippuria, nippu persiljaa,  3 laakerinlehteä, timjamia, 2 rkl viinietikkaa, 1 tl sokeria, pullo olutta

Ruskista sipulit voissa. Nosta ne syrjään ja ruskista liha. Ripottele päälle jauhoja, sekoita ja lorauta sekaan  2 dl vettä. Kiehauta ja lisää sipulit ja kaikki mausteet. Kaada olut pataan ja keittele hiljaa miedolla lämmöllä kannen alla, kunnes liha on kunnolla mureaa. Silppua päälle persiljaa. Oluena tässä olisi otsikon mukaan oltava flaamilaista, mutta minulla oli tummahkoa tsekkiläistä. Jälleen juomaksi sopii se, mitä on lautasellakin!

Lihapadan lisukkeena tarjottiin keitettyjä perunoita, vihreitä papuja ja salaattia. Perunat olivat puikuloita, kun niitä oli joulun tienoilla tarjolla kaupoissa, mutta mitkä tahansa hyvänmakuiset perunat käyvät. Salaatti tehtiin vihreistä aineksista, muistaakseni salaattisekoituksesta, kurkusta ja litteistä herneenpaloista. Papuja varten Vivi-Ann antaa seuraavan ohjeen: Käristä öljyssä pilkottuja tomaatteja, sienoksi silputtua sipulia ja pari silputtua valkosipulinkynttä niin että syntyy kastikkeensakea höystö. Kääntele joukkoon ryöpätyt vihreät pavut (minun tapauksessani pakastepavut), mausta suolalla ja pippurilla ja ripottele päälle persiljasilppua.

Jälkiruoan ohje onkin sitten ihan muualta, sivu on näköjään repäisty irti vanhasta Gloria-lehdestä. Kookos-mangobrylee (6 hengelle):

1 tlk (400g) kookosmaitoa, 1 dl siideriä tai omenatuoremehua, 1 sitruuna, 4 keltuaista,  2 rkl maissitärkkelysjauhoja, 3/4 dl sokeria, 1 rkl vanilliinisokeria, vuoan pohjalle: 1 mangon hedelmäliha paloiteltuna, tilkka Cointreauta tai muuta sitruslikööriä, pinnalle: n. 2 rkl sokeria, ripaus kanelia

Pese sitruuna ja raasta sen kuori. Vaahdota keltuaiset kevyesti. Mittaa (teflon)kattilaan kookosmaito, siideri tai mehu, kuoriraaste, keltuaisvaahto, maissijauhot ja sokeri. Kuumenna seosta koko ajan sekoittaen, kunnes se sakenee, mutta älä päästä kiehumaan! Jos käytät vanilliinisokeria, lisää se valmiiseen seokseen. Aidon vaniljan voi laittaa mukaan kuumenemaan. Voitele uuninkestävät annosvuoat. Ohjeessa ei sanota, millä, mutta maitoallergisen takia voitelin rypsiöljyllä ja hyvin onnistui. Jaa mangohedelmäpalat vuokiin. Keskitalvella ei ollut tuoretta mangoa, joten käytin pakastettuja kuutioita. Sitä paitsi tuoreen mangon paloittelu on ikävää puuhaa. Lisää halutessasi tilkka likööriä kuhunkin vuokaan. Täytä vuoat kookoskiisselillä ja ripottele pinnalle sokeria ja kanelia. Kuumenna uunin grillivastus ja pane vuoat ritilälle, mahdollisimman lähelle vastusta, kunnes ne ovat saaneet pintaansa herkullisen värin (3-4 minuuttia). Kääri tulikuumat vuoat lautasliinoihin ja vie tarjolle. Minä tein sen verran eri tavalla, että kiisseli sai jäähtyä vuoissa ruokailun ajan ja se kuorrutettiin juuri ennen tarjoilua. Toinen vaihtoehto olisi ollut antaa jälkiruoan jäähtyä kuorruttamisen jälkeen. Lämpimänä kiisseli oli nimittäin varsin juoksevaa. Mutta hyvänmakuista!

Kokkailemisiin!
kerrankin suunnilleen keittokirjan mukaan kokkaillut
Virpi

Parempia opettajia?

Uusimman Opettaja-lehden pääkirjoituksen on kirjoittanut päätoimittaja Hannu Laaksola. Sen pääaihe on työpaikkakiusaaminen, ja kakkosaihe, josta kirjoitetaan lyhyesti, on otsikoitu "Opettaja on paras käyttöliittymä". Tässä linkki: http://www.opettaja.fi/pls/portal/docs/PAGE/OPETTAJALEHTI_EPAPER_PG/2012_12/168583.htm

Jos ette jaksa kurkata linkin taakse, niin kerron, että Laaksola aloittaa toteamalla, että valtion leikkuri tulee aiheuttamaan pienten lukioiden lakkauttamisia, koska valtionosuuksia leikataan alle 200 opiskelijan lukioilta. Hän jatkaa, että pikkulukiot houkuttelevat opiskelijoita mm. ilmaisilla kirjoilla ja tietokoneilla, mutta pitää tällaisia houkuttimia turhina ja esittää, että todellinen houkutin olisi opettajiin investoiminen. "Mitä parempia opettajia lukio tarjoaa oppilailleen, sen tasokkaampaa on myös opetus."

"Paremmat opettajat" sai ajatukseni liikkeelle. Mistähän niitä parempia opettajia saisi? Mikä tekee opettajasta paremman (kuin joku toinen opettaja)? Millä mitataan, kuka on parempi opettaja? En lähde arvailemaan, mitä Laaksola tarkoittaa, vaan annan seuraavassa ajatusteni kulkea ihan omia polkujaan.

Suomessa on yleissivistävän koulutuksen puolella varsin hyvä tilanne sen suhteen, että suurin osa opettajista on päteviä eli asianmukaisen koulutuksen saaneita. Ammatillisella puolella tilanne on heikompi, mutta ei siitä sen enempää. Aiheesta on olemassa tilastojakin, mutta en jaksa niitä nyt tähän hätään kaivaa esiin. Mutta siis päteviä opettajia on. Luultavasti eri yliopistojen välillä ei ole ratkaisevia eroja opettajankoulutuksessa, joten voinemme olettaa, että varsin tasalaatuisesti hyvin koulutettuja opettajia on kaikkialla Suomessa. Jos joku kunta haluaisi palkata parempia opettajia, niin kuinkahan se onnistuisi?

Mutta eiköhän jokainen koulutuksen järjestäjä halua palkata mahdollisimman hyviä opettajia? Huhu kyllä kertoo, että jossain päin pidetään säästösyistä töissä epäpäteviä ihmisiä, kun heille ei tarvitse maksaa niin paljon palkkaa, mutta tämä lienee vain ilkeää panettelua... No niin. Kunta on siis palkkaamassa opettajia ja valintaprosessi on käynnissä, ja yllätys yllätys, virkaan valitaan se, jolla on hyvät paperit ja joka vaikuttaa haastattelussa sopivimmalta. Siis tietysti valitaan paras!

Mistä eroja sitten eri koulujen välille tulee, miten joku koulu voisi kerätä parempia opettajia kuin joku toinen? Ehkä sillä tavalla, että toisilla paikkakunnilla virkoihin on enemmän hakijoita kuin toisilla. Mutta onko aina niin, että ne harvalukuiset hakijat ovatkin heikompia kuin monilukuinen joukko? Enpä usko. Jos olisi niin, niin silloin ruuhka-Suomessa olisi parempia opettajia kuin harva-Suomessa. Tämä ei kuitenkaan näy koulujen tuloksissa, vaan koko Suomessa oppimistulokset ovat varsin tasalaatuisia. Taaskaan en jaksa etsiä tilastoa, mutta uskokaa pois, näin on.

Tosiasiahan on, että kaikkiin kouluihin valikoituu monenlaisia opettajia, koska me ihmiset olemme erilaisia. Tosiasia on myös se, että oppimiseen vaikuttaa moni asia, ei pelkästään se, millainen opettaja on. Tutkimusten mukaan (arvaatte jo: en jaksa etsiä linkkiä) perheen sosiaalinen asema ja erityisesti äidin koulutustaso on suurin yksittäinen oppilaan koulumenestystä selittävä tekijä. Tämä siis tilastollisesti tarkasteltuna. Yksittäisen opiskelijan kohdalla voi olla toisinkin. Siis ratkaisevinta ei tilastollisesti ole se, onko oppilaalla parempi opettaja - vaikka tietenkin yksittäisen opiskelijan, luokan tai koulun kannalta se toki on merkityksellistä.

Mistä niitä parempia opettajia sitten saadaan? Tietty pitää panostaa opettajankoulutukseen ja rekrytointiin, mutta ennen kaikkea siihen, mitä tapahtuu, kun opettaja on työssään. Toivon, että päätoimittaja Laaksola tarkoitti tätä, kun hän kirjoitti opettajiin investoimisesta. Nimittäin siihen, onko opettaja hyvä tai vielä parempi, vaikuttaa kovin moni seikka. Henkilökohtaisten ominaisuuksien ja saadun koulutuksen lisäksi olennaista on koko koulun kulttuuri ja toimintatapa. Vaikka ope on usein ainoa aikuinen luokassa, hänellä on runsaasti isompia tai pienempiä työtovereita, nimittäin oppilaita. Lisäksi hänellä on työtovereita opehuoneessa ja esihenkilö rehtorin kansliassa. On vielä myös koulu -tai sivistysvirasto ja enemmän tai vähemmän ymmärtäväiset luottamushenkilöt koulutuslautakunnassa. Ja vanhemmat ja yritysmaailma ja jokainen kansalainen, joka on opetuksen asiantuntija, koska on itse käynyt koulua... Okei, rupesin vähän liioittelemaan, mutta tarkoitan sitä, että yhteisö, jossa opettaja toimii, vaikuttaa todella paljon siihen, millainen opettaja hän on. Edellä mainittujen asioiden lisäksi Internet ja sosiaalinen media tarjoavat loistavan verkoston, jossa opettaja voi - jos niin haluaa - rakentaa itselleen oman oppimis-ja tukiverkoston (PLN, Personal Learning Network).

Edellinen pohdinta nousee omasta kokemuksestani. Minulle nimittäin valkeni eilen epämiellyttävä totuus, että olen ollut osan elämästäni alisuoriutuja. Ettekö usko? Se on totta ja se johtuu siitä, että en ole kaikissa elämänvaiheissa päässyt osaksi innostavaa yhteisöä, joka olisi sparrannut ja saanut minut ja muut jäsenensä ottamaan itsestään kaikki irti. En käy tässä avautumaan elämänhistoriastani, mutta alisuoriutuminen alkoi jo koulussa, kun omaa osaamistaan piti piilottaa tai ainakin vähätellä, jotta sulautuisi paremmin porukkaan. Olin kyllä omalla tavallani erilainen nuori ja ihan reippaasti lukutoukka, mutta silti joku sosiaalinen paine oli olemassa, että joukosta ei saanut erottua liikaa. Tämän voi hyvin yleistää opettajan työhön ja toki muuhunkin työelämään ja opiskeluun: innostavassa seurassa, jossa kannustetaan toisia menemään eteenpäin, oppimaan uutta ja olemaan parempi opettaja, kuka tahansa voi olla parempi opettaja.

Tosiasiaoiden tunnustaminen on viisauden alku, joten tästä lähtien alisuoriutuminen olkoon minun kohdallani vain kaukainen muisto! Ja selvyyden vuoksi sanottakoon, että nykyisessä työpaikassani en kärsi alisuoriutumisesta. Terveisiä vaan kivaan työpaikkaani ja kaikkiin kouluihin, joihin toivon eteenpäin menemisen meininkiä ja keskinäistä tsemppausta.

Ja vielä hyvää marianpäivää kaikille Marioille ja muillekin!
toivoo tunnustuskirjailijanne
Virpi

Opin saunan tytär

Tervehdys, Lukijat!

Olen viime aikoina kirjoitellut toiseen blogiin, joka liittyy suoraan työhöni. Niin kuin olen täälläkin jo kertonut, koulumme, siis Savonlinnan lyseon lukio, sai opetushallitukselta rahaa tablettitietokoneiden hankintaan, jotta voidaan kokeilla opetusta ja oppimista mobiililaitteilla. Blogin osoite on http://mobileshanke.blogspot.com

Tiivistelmänä kerron tässä, että hankerahalla ostettiin vajaat 40 iPadia, joista muutama on opettajilla ja loput opiskelijoiden käytössä. Pohdimme valintaa eri valmistajien tuotteiden
välillä, ja Applen hyväksi ratkaisun kallistivat kehittyneimmät ohjelmistot ja kätevä tapa ladata ja synkronoida kaikkia laitteita kerralla.

Marraskuussa rehtori Ismo Falck aloitti maantieteen kurssin, joka käytännössä toteutettiin kokonaan iPadeilla. Paperia ja kynää tarvittiin vain loppukokeessa. Itse olen aloittanut nyt tammikuussa kaksi "täppärikurssia". Nimitys on sikäli osuva, että kurssin alussa menee aika paljon aikaa tekniikan eli lähinnä ohjelmien käytön opetteluun. Nyt olemme kuitenkin siinä vaiheessa, että perusasiat alkavat sujua. Mutta ei tästä käytännön puolesta nyt enempää, koska voitte halutessanne lukea mainittua hankeblogia.

Opin sauna -otsikon alla haluan pohtia oppimisen ja opettamisen peruskysymyksiä, kuten mitä oppiminen on ja miten se parhaiten tapahtuu. Kun aloitimme kurssit iPadeilla, osa opiskelijoista esitti aiheellisen miksi-kysymyksen, johon vastailen nyt tässä hiukan perusteellisemmin kuin oppitunnilla.

Ihan äskettäin kuljeskelin pitkin netin haarautuvia metsäpolkuja ja törmäsin artikkeliin, jossa kerrottiin, että tällä hetkellä 90%:ssa työpaikoista tarvitaan tietotekniikan käyttötaitoa. Luku tuntui ensin suurelta, mutta asiaa tarkemmin mietittyäni totesin, että eipä ole helppoa keksiä ammattia, jossa ei TVT:tä tarvittaisi. Nykyisinhän monissa paikoissa erilaiset varaukset, kalenterit ja tilaukset ovat yksinomaan sähköisessä muodossa. Monia laitteita hallitaan tietokoneelta käsin, ja jos ei muuta, niin sähköpostia lähes jokainen käyttää työssään. Artikkelissa arvioitiin myös, että tulevaisuudessa TVT:n eli tieto- ja viestintäteknologian käytön osuus työajasta tulee kasvamaan. Valitettavasti en osannut enää samalle polulle enkä pysty laittamaan tähän artikkelin linkkiä, mutta luottanette, että en keksinyt tätä juttua omasta päästäni. Mielestäni tässä on jo riittävästi perustelua sille, että koulussa käytetään ja opetellaan käyttämään tietotekniikkaa!

Vastaväitteenä saattaa kuulla, että lapset ja nuoret ovat jo muutenkin liikaa tietokoneen äärellä ja tulevat sen käytöstä levottomiksi ja lyhytjännitteisiksi. Heistä myös puhutaan diginatiiveina, joilla tietokoneen käyttö hallussa jo pikkulapsesta käsin. Levottomuuden ja lyhytjännitteisyyden lisääntyminen on luultavasti ilmiö, jonka kaikki vähänkin kauemmin opettajana olleet ovat havainneet. Se pitää ilman muuta ottaa huomioon varsinkin nuorimpien oppilaiden kanssa ja sisällyttää koulupäivään erilaisia asioita sopivassa suhteessa. Syyttävän sormen suuntaan tässä kuitenkin kohti koteja; se TVT:n käyttö, joka koulussa tapahtuu, ei riitä tekemään kenestäkään ymmyrkäissilmäistä zombia tai herkeämättä vilistävää sähköpupua.

Diginatiivi-käsitteen taakse voi tietysti yrittää piiloutua, mutta opettajien keskusteluissa ja myös tutkimuksessa on tehty kaksi tärkeää havaintoa: Ensinnäkin oppilaat osaavat näppärästi tehdä moniakin asioita tietokoneella, mutta koska he käyttävät TVT:tä vapaa-ajallaan lähinnä viihteeseen, hyötykäytön taidot saattavat olla yllättävän puutteellisia. Toinen havainto on, että erot oppilaiden välillä ovat suuret. Kansallinen tutkimus Lasten ja nuorten sosiaalisen median käytöstä vahvistaa nämä arjen havainnot. Anna Aarnion ja Jari Multisillan Helsingin yliopistossa tekemä tutkimus on luettavissa osoitteessa http://www.cicero.fi/sivut2/documents/Aarnio&Multisilta_Nuoret_ja_sosiaalinen%20media2011.pdf

TVT:n käytölle koulussa on myös olemassa oppimisteoreettisia perusteluja. Uusimmissa oppimiskäsityksissä korostuu sosiaalinen tiedon rakentaminen eli se, että opiskelija työstää opittavaa asiaa itse ja yhdessä muiden kanssa. Tietotekniikka ja erityisesti mukana kulkevat laitteet, kuten puhelimet ja tablettitietokoneet, mahdollistavat yhdessä työskentelyn riippumatta siitä, ollaanko fyysisesti samassa tilassa. Tästä aiheesta on olemassa runsaasti keskustelua netissä, esimerkiksi opettajien blogeissa, mutta epäilen, että käytännön toteutuksen tasolle ei olla vielä kovin hyvin päästy. Olen koonnut muutamien mielenkiintoisten blogien syötteitä tälle sivulle: http://www.netvibes.com/virpiloi#Opetus_ja_oppiminen


Lukioiden toimintaan vaikuttaa myös se, että opetushallitus haluaa kääntää lukio-opetusta modernimpaan suuntaan ja ohjaa mm. hankerahoituspäätöksillä ja tutkimuksilla lukioita käyttämään enemmän TVT:tä opetuksessa. Seuraavista linkeistä ensimmäinen on laaja tulevaisuusbarometri, toinen käsittelee tulevaisuuden oppimisympäristöjä ja kolmas on TVT:n käytön tilannekatsaus viime keväältä. Neljäs on Jyväskylän yliopiston julkaisema raportti hankkeesta Opetusteknologia koulun arjessa. Viimeinen on kansallinen TVT:n opetuskäytön suunnitelma, jonka on laatinut valtioneuvoston asettama arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunta. iPadissa muuten PDF-tiedostot saa kätevästi omaan "kirjahyllyyn", jolloin ei tarvitse ihmetellä, mistä joku tietty raportti tai muu hyödyllinen materiaali mahtaakaan löytyä.
http://www.oph.fi/download/137072_Lukion_tulevaisuus_2030.pdf
http://www.oph.fi/julkaisut/2010/merkkeja_tulevaisuuden_oppimisymparistoista
http://www.oph.fi/download/132877_Tieto-_ja_viestintatekniikka_opetuskaytossa.pdf
http://ktl.jyu.fi/img/portal/21724/Verkkoversio_102.pdf
http://www.arjentietoyhteiskunta.fi/files/313/TVT_opetuskayton_suunnitelma_011210_(2).pdf

Viimeisenä, mutta varmasti painavana perusteluna toimii kansainvälinen kilpailu. En jaksa enää kaivella (flunssa päällä, nääs) tähän linkkejä, mutta Suomi ei suinkaan ole enää välttämättä tietotekniikan käytön edelläkävijämaa sen enempää koulutuksessa kuin monilla muillakaan alueilla yhteiskunnassa. Kun seuraa kansainvälisiä lehtiartikkeleita ja blogeja, näkee, että muuallakin mennään vauhdilla eteenpäin opetusalalla. Suomella on monia vahvuuksia, kuten korkeasti koulutetut ja motivoituneet opettajat, mutta sen varjolla ei pidä jättäytyä jälkeen opetusteknologian käytössä.

Olen tässä kovasti puolustanut TVT:n opetuskäyttöä, mutta tietysti pitää muistaa pitää jalat maassa ja miettiä, missä kohdassa teknologia oikeasti tuo lisäarvoa oppimiseen ja missä ei. Aina sitä ei kuitenkaan tiedä ennen kuin kokeilee!

Hyvää adventtiaikaa!

Vaikka onkin kovin märkää ja harmaata, niin elämä jatkuu...

Tänään aiheeni on ajaton ja aina ajankohtainen, nimittäin kultainen sääntö. Kaikki muistanevat Jeesuksen sanat: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te samoin heille." (Matt. 7:12) Opettaessani etiikkaa lukiolaisille olen usein törmännyt siihen, että tämä Jeesuksen opetus tulkitaan kovin kapeasti.   Lukiolaisia en moiti, koska asia ei välttämättä avaudu aikuisillekaan eikä oppikirjoista ole juurikaan apua tässä kohdassa.

Kultainen sääntöhän ei ole kristinuskon yksityisomaisuutta. Tämä käy ilmi esimerkiksi seuraavilta nettisivuilta, joissa siteerataan kultaista sääntöä eri uskonnoissa. Ensimmäinen linkki vie sivulle, jossa kerrotan Suomessa toimivista uskontodialogia harjoittavista verkostoista ja Kultainen sääntö -palkinnosta.
http://kultainensaanto.wordpress.com/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kultainen_sääntö
http://www02.oph.fi/etalukio/uskonto/kurssi3/sivu_3_5_5.html

Turheneeko nyt sitten Jeesuksen opetus siitä, että muina aikoina muualla on opetettu samaan tapaan? Ei tietenkään. Jeesus ja Raamattu opettavat sitä, minkä ihmisen omatunto ja moraalitaju muutenkin ymmärtävät oikeaksi. Olisi silmien ummistamista tosiasioilta väittää, että kristillisen etiikan sisältö olisi jotenkin kokonaan muuta kuin mitä yleismaailmallisesti opetetaan. Luterilaisessa eettisessä pohdinnassa puhutaan kirjoitetusta laista eli Raamattuun kirjatusta etiikasta ja sydämeen kirjoitetusta laista eli omastatunnosta, jotka osoittavat samaan suuntaan.

Toisaalta kannattaa kiinnittää huomio siihen, miten Jeesuksen opetus poikkeaa useimmista muista kultaisen säännön sanamuodoista. Melkein kaikkialla muualla sääntö on passiivisessa muodossa eli se kehottaa välttämään pahan tekemistä muille ihmisille. Islamilaisessa sanamuodossa puhutaan hyvän tekemisestä, mutta kohteeksi on mainittu "veljet". Valitettavasti en osaa analysoida, ketkä kaikki islamilaisen tulkinnan mukaan kuuluvat veljiin, umman eli islamilaisen yhteisön jäsenetkö kenties? Jeesuksen opetus on kuitenkin kaikkia muita radikaalimpi ja vaativampi. Se kehottaa aktiiviseen hyvän tekemiseen eikä rajoita kohdetta millään tavalla. "Tehkää toisille sitä (siis sitä hyvää), mitä toivoisitte itsellenne tehtävän."

Kultainen sääntö sisältää jonkinlaisen vastavuoroisuuden ajatuksen. Joskus se tulkitaan niin, että meidän pitää tehdä hyvää niille, jotka tekevät meillekin hyvää, siis vastata hyvään hyvällä. Tähän ajatukseen jo Jeesus itse otti kantaa: "Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?" (Matt. 5:46-47)

Vastavuoroisuus tarkoittaa pikemminkin sitä, että me ihmiset olemme suunnilleen samanlaisia ja voimme ymmärtää toistemme tarpeita kuvittelemalla itsemme toisen ihmisen tilanteeseen. "Jos minä olisin tuossa tilanteessa, mitä tarvitsisin ja toivoisin?" Tämä tulee lähelle empatiakykyä, kykyä ymmärtää toisen ihmisen tunteita.

Tässä en malta olla heittämättä kriittistä kommenttia niille filosofian historian suurille ajattelijoille, jotka ovat pitäneet etiikkaa ja moraalia pelkästään järjen asiana - esimerkiksi ajatelleet, että jos ihminen tietää, mikä on oikein, hän myös tekee oikein, tai että moraaliset ongelmat on ratkaistava tunteista riippumatta. Toisaalta en halua kumartaa myöskään niiden eetikkojen suuntaan, jotka johtavat moraalisen käytöksen pelkästään mieltymyksen tai vastenmielisyyden tuntemuksista. Pää ja sydän yhdessä!

Immanuel Kant http://fi.wikipedia.org/wiki/Immanuel_Kant oli yksi suurista eetikoista, ja hänen kategorinen imperatiivinsa muistuttaa jonkin verran kultaista sääntöä. Vapaasti suomentaen: Toimi aina niin, että toimintatapasi voisi olla kaikkien ihmisten yleinen toimintatapa. Tätä täydentää ihmisarvon imperatiivi: kohtele aina sekä toisia ihmisiä että itseäsi päämäärinä, ei koskaan välineinä. Nämä ovat erinomaisia ohjeita, mutta uskon, että niiden toteuttamisessa tarvitaan yhtä lailla sydäntä kuin päätäkin.

Kultaiseen sääntöön palataksemme... Mielestäni sitä tulee tarkastella yhdessä Jeesuksen muiden opetusten kanssa. Jeesus ei opettanut olemaan hyvä vain niille, jotka ovat meille hyviä. Hän ei opettanut tekemään hyvää vain palkkion toivossa, vaan silloinkin, kun palkkiota ei ole luvassa tai odotettavissa on vihamielisyyttä. "Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?" "Ei seitsemän vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa", vastasi Jeesus." (Matt. 18:21-22) 
"Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta." (Matt 5:44)

Maailmanhistoriaan ei jäädä miedoilla kehotuksilla "olla nyt vähän ihmisiksi". Syvällä sisimmässämme tiedämme, että Jeesus on oikeassa vaatiessaan täydellisyyttä. (Matt 5:48)