Kevään korvalla vai kevät korvissa (ja silmissä)

Terve pitkästä aikaa, lukijat. Monia hyviä aiheita on käväissyt mielessä kuluneiden viikkojen aikana, mutta sopivaa hetkeä ei ole tuntunut löytyvän. Piti kirjoittamani ensimmäisistä joutsenista ja pääsiäisestä ja vaikka mistä. Yksi aihe kuitenkin on vanhentumaton: kirjaston ihanuus. Olen miettinyt, voisiko kirjastoon leiriytyä… Oma koti ei kelpaa, vaikka siellä olisikin ja onkin kirjoja, sillä sinne pitäisi itse syöttää uutuuksia. Julkisessa kirjastossa sedät ja tädit tuovat jatkuvasti uutta luettavaa. Missä muualla ovat läsnä kaikki ajat menneestä tulevaan ja kaikki eri elämänalueet? Nykyisin tietysti myös Internetissä, mutta vaikka kuinka surffaan siellä päivittäin, ei kiinnostavimmankaan nettisivun löytäminen vastaa sitä iloa, jota tuntee, kun saa ottaa käteensä lupaavan kirjan, joka on usein kaunis esineenäkin. Kirjat myös haisevat paremmalta kuin tietokoneet.;)

Rakkaus kirjoihin palautuu tietysti lapsuuteen. Hyvin selkeänä on mielessäni muisto ensimmäisestä kirjasta, jonka isä toi kirjastosta minulle. En ollut luullakseni vielä koulussa, mutta isä toi aikuisten puolelta (tai ehkä nuorten osastolta) Jules Vernen Salaperäisen saaren. Olin kerrasta koukussa! Tiedän, että tarina olisi nyt luettuna suuri pettymys, mutta silloin se avasi kerralla maailman eteeni. Ihminen voi mennä minne tahansa ja kokea mitä tahansa seikkailuja vain lukemalla kirjoja!

Otanpa esimerkin. Ihminen voi lainata kirjastosta yö- ynnä työpöydälleen samalla kertaa uusimpaan tieteelliseen tutkimukseen perustuvan kuvateoksen Palestiinan arkeologiasta, nyky-Japaniin sijoittuvan dekkarin, keittokirjan ja oppaan sosiaalisesta mediasta yritysmaailmassa. Tai keskiaikaan sijoittuvan romaanin, puutarhakirjan ja tieteenfilosofista pohdintaa. Tai science fictionia ja elämäntaito-oppaan… no, ymmärsitte. Sitten voi lukea niitä kaikkia kerralla tai vuorotellen mielialan mukaan.

En kerro, kuinka monta kirjaa minulla on tällä hetkellä lainassa, mutta luettavana on WSOY:n julkaisemasta ”Kristinuskon vaikuttajat” –sarjasta Timo Nisulan kirjoittama teos Augustinuksesta. Kyseessä ei ole elämäkerta, vaan kirkkoisän ajattelua ja teologiaa valottava teos, joka antaa uutta ymmärrystä tästä mielenkiintoisesta henkilöstä. Suosittelen! Ei ole edes paksu kirja. Jos joku ihmettelee, miten viitsin lukea jostakin puolitoista tuhatta vuotta sitten eläneestä ihmisestä ja vieläpä lapsellisen innostuneena, niin ehkä se onkin vähän outoa. Toki opettajana koen, että kaikki uusi tieto, olipa se melkein miltä elämänalueelta tahansa, hyödyttää minua työssäni. Vaikka en suoraan voisi jotakin asiaa siirtää oppitunnille, muuttuu se kuitenkin pääomaksi, joka antaa työssä tukevan alustan. Yritän myös opiskelijoille valaista sitä, että kirjoista on ihmiselle yhtä aikaa hupia ja hyötyä. Kaunokirjallisuuden kautta voi päästä sisälle vieraan kulttuurin tai aikakauden ”nahkoihin”.

Eräs kirja, jota odotan jo etukäteen, on kaksisataa vuotta sitten piispana toimineen Jacob Tengströmin elämäkerta. Sitä ei ole vielä kirjoitettu, mutta sitä suunnittelee syksyllä eläkkeelle jäävä Porvoon piispa Gustav Björkstrand. Nykyaikana on tapana fanittaa erilaisia asioita ja minä fanitan muutamia teologeja, en kovin monia, ja nyt olen liittänyt biskop Björkstrandin tuohon joukkoon. Hän on Suomen 200-vuotisjuhliin liittyen esitelmöinyt Tengströmin merkittävästä panoksesta siinä, että Suomi varsin vähällä väkivallalla siirtyi Ruotsin valtakunnasta Venäjän alle. Kuulin aiheesta radiohaastattelun pätkän, ja viikko sitten minulla oli ilo kuunnella piispan esitelmää Suomen ekumeenisen neuvoston kokouksessa. Idolikseni pääsee henkilö, josta näkyy rakkaus ja innostus aihettaan kohtaan ja joka löytää ja luo uutta ja osaa sitten vielä pukea sen selkeästi sanoiksi. Tämän lisäksi piispa Björkstrand on erinomainen puheenjohtaja kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnassa (jonka kokoukseen olen matkalla tätä kirjoittaessani); asioiden käsittelyssä ei ole kiireen tuntua, mutta ne etenevät napakasti. Olen joistakin valiokunnista kuullut toisenkinlaisia viestejä. Kolmanneksi piispa on positiivinen ja ajassa mukana oleva ihminen, ja olen harmissani, että hänen täytyy jäädä valiokunnan puheenjohtajuudesta pois. Varmaan saamme uuden hyvän puheenjohtajan, mutta emme yhtä sympaattista.

Huomasitteko muuten, miten hieno aasinsilta edellisen kappaleen alussa oli? Jatkan ilman uutta aasinsiltaa asiasta, johon piispa Björkstrand kiinnitti huomiota esitelmäänsä seuranneessa keskustelussa: Kun puhutaan menneistä ajoista, ei yleensä osata kylliksi kiinnittää huomiota siihen, miten keskeinen asia uskonnolla oli tuolloin ja miten uskonto ja kirkolliset henkilöt vaikuttivat asioiden kulkuun. Esimerkiksi suuren isännän vaihtuessa kaksisataa vuotta sitten nimenomaan kirkko vaikutti siihen, että suurelta verenvuodatukselta vältyttiin. Luterilainen usko oli myös keskeinen identiteettitekijä suhteessa ortodoksiseen Venäjään. Tämä piispan huomautus lienee ollut mielessäni, kun luin tyttären historian oppikirjaa kohdasta, jossa käsiteltiin 1800-luvun loppupuolta ja 1900-luvun alkua. Huomasin, että uskonnosta ei puhuttu sanaakaan! Mielestäni on virheellistä historiankirjoitusta sivuuttaa asia, joka oli todella tärkeä ihmisille heidän yksityiselämässään mutta myös koko yhteiskunnan ja politiikan kannalta. Buu, alas huonot historioitsijat!

Aasimaisen lapsellinen postaajanne
Virpi