Historian tulkintaa ja tulevaisuuden ennustamista

Kirjahyllyssäni oli jo joitakin vuosia odottanut lukemistaan Tapio Tammisen teos Pahan viehätys, Natsismin ja terrorin lähteillä (Otava 2004). Kirja olisi ansainnut tulla luetuksi jo ajat sitten, mutta ei sen anti ole vanhentunut reilussa kymmenessä vuodessa - valitettavasti, pitää sanoa. Kirja on silmiä avaava katsaus erityisesti natsismin syntyhistoriaan, mutta se laajenee esittämään teorian ääriliikkeiden synnystä yleisemminkin.

Tamminen marssittaa esiin kavalkadin tiedemiehiä, filosofeja, taiteilijoita ja monenlaisia omatekoisia profeettoja ja mystikkoja ja osoittaa, miten 1800-luvun alkupuolelta asti rakennettiin fantasiakertomusta ihmisroduista ja niiden välisistä eroista. Valistusajan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet saivat mennä romukoppaan samoin kuin juutalais-kristillinen altruismin perinne.

Tähän asti minua on askarruttanut, miten Hitler ja kansallissosialistit saattoivat saada niin nopeasti saksalaiset puolelleen ja rakennettua mittasuhteiltaan käsittämättömän väkivaltakoneiston. Tammisen kirjan myötä minulle valkeni, että niin ei tapahtunutkaan, vaan että kansallissosialismi vain kokosi yhteen ja pani käytännössä toimeen aatteet ja uskomukset, jotka olivat jo sadan vuoden aikana levinneet syvälle ja laajalle erityisesti Saksassa, mutta myös muualla Euroopassa.

Yhtenä alkusysäyksenä ilmiölle oli 1700-luvun lopussa julkisuutta saanut tieteellinen havainto sanskriitin ja eurooppalaisten kielten sukulaisuudesta. (Havainto tosin oli alunperin tehty jo 1600-luvulla, kuten voi tarkistaa vaikkapa Wikipediasta. http://fi.m.wikipedia.org/wiki/Indoeurooppalaiset_kielet) Kielisukulaisuudesta tehtiin ajatushyppäys rotusukulaisuuteen, johon liitettiin uskomus Intiasta ihmiskunnan sivistyksen alkukehtona. Tosin ihailun kohteena ei välttämättä ollut Intia sellaisena kuin se tuolloin oli olemassa, vaan myyttinen ihannekuva muinaisesta maailmasta. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen Tammisen toimittamaa v. 2008 ilmestynyttä kirjaaa Guruja, joogeja ja filosofeja (WSOY), jossa eri kirjoittajat käsittelevät eurooppalaisen ja intialaisen filosofian välistä vuorovaikutusta. http://www.adlibris.com/fi/kirja/guruja-joogeja-ja-filosofeja-9789510316658

Erityisesti Saksassa syntyi 1800-luvulla liikkeitä, joissa haluttiin palata asioiden alkuperäisiin juuriin. Niitä etsittiin saksalaisesta muinaisuudesta ja paluusta luontoon esimerkiksi kasvissyönnin ja eläinsuojelun muodossa. Kristinuskon katsottiin edustavan ei-alkuperäistä, degeneroitunutta uskonnollisuutta, jonka tilalle oli tuotava aito saksalainen uskonto - varsinkin, kun kristinusko pohjautui juutalaisuuteen, josta rakennettiin yhä synkempää viholliskuvaa. Aatteellis-uskonnolliseen keitokseen lisättiin aineksia eri puolilta: darwinismia, rotuhygieniaa ja ikivanhoja käsityksiä saastumisesta ja puhtaudesta, manikealaisuutta, vapaamuurariutta, gnostilaisuutta, temppeliritareita... Näin Saksassa yhdistyivät uskonnollissävytteinen nationalismi, usko rotuihin ja niiden eriarvoisuuteen sekä käsitys tulevan, paremman maailman koittamisesta, kunhan viholliset olisi voitettu syvän kriisin ja väkivallan kautta. Soppa oli valmis ja se syötettiin 1900-luvulla miljoonille juutalaisille, romaneille, vammaisille, toisinajattelijoille ja sodan uhreille.

Tamminen käsittelee kirjassa myös suomalaisia, jotka saivat 1800- ja 1900-lukujen rotuluokituksessa paikan alempien rotujen joukossa. Suomalaisia pidettiin mongoleina, ja havaitsipa joku tutkija meikäläisten kalloissa suorastaan eläimellisiäkin piirteitä. Käsitys suomalaisten itäisistä rotuominaisuuksista eli Ruotsissa ainakin 1900-luvun puoliväliin asti, ja onpa siihen viitattu kansainvälisissä yhteyksissä vielä 1980-luvullakin. Suomen sisäisessä keskustelussa vedettiin roturajaa suomen- ja ruotsinkielisten tai itä- ja länsisuomalaisten välille.

Teoksensa loppupuolella Tamminen käsittelee millianistisia, apokalyptisia ja messiaanisia liikkeitä kautta historian ja osoittaa, että niiden tyypilliset piirteet ovat havaittavissa myös kansallissosialismissa. En pysty arvioimaan kirjoittajan käyttämien esimerkkien yksityiskohtien oikeellisuutta, vaikka joihinkin kirkkohistoriaa koskeviin kohtiin voisinkin esittää täsmennyksiä. Joka tapauksessa Tamminen vakuuttaa minut, kun hän hahmottelee, kuinka samat toimintamallit esiintyvät historiassa yhä uudelleen.

Poliittisesti ja kulttuurisesti epävarmoina aikoina haetaan turvaa menneisyydestä, josta rakennetaan myyttinen ihannekuva. Oma kansallinen, uskonnollinen tai etninen ryhmä nähdään oikeamielisten joukkona, valittuna kansana, jolla on pyhä lähetystehtävä. Muuttuvassa maailmassa se joutuu kärsimään vihollisten käsissä, mutta odottaa johtajaa, messiasta, joka johdattaa sen kriisin ja kärsimyksen tai suorastaan apokalyptisen taistelun kautta loistavaan tulevaisuuteen. Kannattajat sitoutetaan joukkoon lupauksilla uudesta maailmanjärjestyksestä ja rakentamalla vahvaa yhteishenkeä rituaalien ja symbolien avulla. Alunperin tämäntyyppinen ajatusmalli on esiintynyt uskonnoissa, mutta uusimmalla ajalla se on siirtynyt myös ideologioihin. Natsiaatteen ohella se on selvästi havaittavissa esimerkiksi marxilaisuuden käsityksissä vallankumouksestta ja kommunistisesta ihanneyhteiskunnasta.

Tässä ollaankin jo silmittömän väkivallan, terrorismin ja holokaustin selityksissä. Monet natsit olivat hyviä isiä ja äitejä ja ystävällisiä naapureita. He saattoivat kantaa huolta luonnosta ja eläimistä, mutta tappaa työkseen ihmisiä. Institutionalisoitu väkivalta oikeutettiin ideologisilla ja myyttisillä selityksillä. Rakennettiin identiteetti, joka vaati vastapainokseen demonisoidun vihollisen, josta oli hankkiuduttava eroon. Samaa kuviota ovat toistaneet vallankumoukselliset liikkeet eri puolilla maailmaa.

Tamminen päättää kirjansa 2000-luvun alun maailmantilanteen analyysiin. Hän näkee siinä samoja piirteitä kuin 1800-luvun teollistumisen aikakaudessa. Äärihindulaisuuden nousu, uusnatsien liikehdintä sekä amerikkalainen ja eurooppalainen uusoikeisto ovat vastareaktiota maailman muutokselle ja epävarmuudelle. "Sosiaaliset fantasiakertomukset jäsentävät taas ihmisten maailmankuvaa. Tarinaniskijät ilmestyvät jälleen keskuuteemme: osoittavat syylliset, syyttömät ja uhrit", ennustaa Tamminen. Hän viittaa (siis vuonna 2004) mahdollisuuteen, että militantti islamismi on yksi mahdollisista nousevista liikkeistä. Karmeammin oikeaan osuvaa ennustusta on vaikea löytää.

En pysty kokoamaan tähän kirjoitukseen kaikkia mielenkiintoisia näkökulmia Pahan viehätys -kirjasta, joten suosittelen sen lukemista. Omalle lukulistalleni kiipeävät yläpäähän Tammisen muut teokset, erityisesti hänen uusin kirjansa Kansankodin pimeämpi puoli (Atena 2014). http://www.adlibris.com/fi/kirja/kansankodin-pimeampi-puoli-9789523001275?gclid=CJ-7_7XdicQCFSWzcgodd5sAsA

Poikkeus sääntöön

Blogini otsikossa lukee, että täältä on turha etsiä yksityisasioita, mutta teen siihen nyt poikkeuksen, koska tarinani on joka tapauksessa kenen tahansa luettavissa lokakuun puolivälin Kotiliesi-lehdestä. Haastatteluni tulee aikanaan myös lehden nettisivuille.

Tuhannet suomalaiset saavat vuosittain syöpädiagnoosin. Minä sain omani vajaa vuosi sitten. Vaikka syöpä on yhä harvemmin välitön kuolemantuomio ja erityisesti rintasyövän ennuste on yleensä hyvä, niin sairastuminen on silti kova isku. Se ei ole vain ruumiin sairaus, vaan pistää henkisenkin kestokyvyn lujille. Se vaikuttaa paitsi sairastuneeseen, myös perheeseen, ystäviin, työtovereihin ja kaikkiin läheisiin. Sairauteni vaiheista voitte lukea lehdestä tai voitte ottaa minuun yhteyttä - tässä haluan kirjoittaa jotain siitä, mitä olen oppinut sairauteni aikana ja sen jälkeen.

Miten sairastuneelle voi edes puhua?

Tiedän, että moni kokee vakavasti sairastuneen ihmisen kohtaamisen vaikeaksi. Mistä voi puhua, mitä uskaltaa sanoa? Minulla ei ole juurikaan negatiivisia kokemuksia siitä, miten ihmiset ovat kommentoineet sairautta tai miten olen tullut kohdatuksi. Kohtalotovereilta olen kuitenkin kuullut, että sairautta saatetaan vähätellä. Joku sanoo, että "sinullahan on vain rintasyöpä" tai kehottaa piristymään. Totta on, että suurin osa rintasyöpäpotilaista on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista, mutta ei se silti ole mikään kevyt tai helppo sairaus. Hoidot ovat raskaat, monella syöpä uusiutuu ensimmäisen hoitokierroksen jälkeen ja satoja ihmisiä kuolee vuosittain rintasyöpään (sanon "ihmisiä" enkä "naisia", sillä rintasyöpä voi tulla miehellekin).

Kuulostele sairastunutta. Jos hän itse puhuu sairaudestaan, sinäkin voit puhua siitä. Älä kuitenkaan hyssyttele, että "kyllä se siitä", koska et voi tietää, kuinka käy. On parempi sanoa vaikka, että olet pahoillasi asiasta, mutta uskot, että sairaus voidaan parantaa. Toivon näkökulma on tärkeä. Vointia tai kuulumisia kannattaa kysellä, mutta jos huomaat, että sairastunut ei erityisesti halua tai jaksa puhua asiasta, niin anna olla. Sitä paitsi sairaus ei kuitenkaan ole koko elämä. Puhu normaalisti niistä asioista, joista muutenkin puhuisit kyseisen ihmisen kanssa. Huumori on tärkeää sairaudenkin keskellä, mutta potilas saattaa olla hyvin herkällä mielellä, joten sairauteen liittyvät humoristiset kommentit kannattaa jättää sanomatta. Syövän sairastaneiden keskinäinen huumori saattaa olla aika rajuakin, mutta älä yritä mennä siihen mukaan, jos et ole itse kokenut vakavaa sairautta.

Älä missään tapauksessa ala arvuutella, mikä sairauden on aiheuttanut. Vaikka tilastojen perusteella tiedetään, että mm. stressi, tupakointi, alkoholinkäyttö, epäterveellinen ruoka, vähäinen liikunta ja vähäinen uni lisäävät syöpäriskiä, ei yksittäisen ihmisen kohdalla yleensä pystytä osoittamaan, mikä on sairauden syy - pois lukien muutamat perinnölliset syövät. Syöpä voi tulla siitä huolimatta, että elää terveellisesti, ja potilas kyllä varmasti pohtii elämäänsä ja elintapojaan ihan riittävästi ilman, että muut ihmiset lisäävät syyllisyyden taakkaa.

Älä kuormita potilasta sairaskertomuksilla. Toki kaikesta saa puhua, mutta itse ainakin olin jossain vaiheessa kurkkua myöten täynnä kaikkien maailman ihmisten syöpätarinoita. Ainakaan silloin, kun sairaus on vasta todettu, eikä ole vielä tietoa, voidaanko sitä hoitaa, ei kannata kertoa sitä tarinaa, miten kumminkaima sai diagnoosin ja oli kolmen viikon päästä vainaa. Jos sinulla on oma kokemus paranemisesta tai olet itse juuri nyt sairas, tilanne on tietysti erilainen.

Aito välittäminen on kohtaamisen olennaisin asia. Sanat ovat usein kämpelöitä eikä niitä ehkä olekaan, mutta kyllä sairastunut antaa sen anteeksi, jos hän ymmärtää vilpittömyyden niiden takana. Usein halaus ja lähellä oleminen ovat parempi viesti kuin sanat. Koeta sietää potilaan itkua ja omaasikin. "Älä itke" on ihan turha lause vakavan sairauden yhteydessä.

Voisitko ehkä auttaa ja ilahduttaa tekemällä jotain konkreettista? Voisitko leipoa tai käydä kaupassa tai auttaa siivouksessa, jos potilas on huonossa kunnossa? Voisitko kutsua hänet kahville tai elokuviin, jos hän on paremmassa kunnossa? Voisitko piristää häntä jollakin pienellä tuliaisella, kuten vaikka kukilla tai luettavalla? Muista, että emme kykene näkemään toistemme ajatuksia. Vaikka olisit mielessäsi kuinka empaattinen ja ajattelisit sairasta ystävääsi kuinka paljon tahansa, hän ei sitä tiedä, ellet tee jotain. Jos puhuminen on vaikeaa, lähetä vaikka postikortti.

Kerro ympärilläsi oleville ihmisille positiiviset asiat jo silloin, kun he ovat terveitä. En ole koko aikaisemman elämäni aikana saanut yhteensäkään niin paljon kehuja esimerkiksi ulkonäöstäni kuin sairastamiseni aikana ja sen jälkeen. Jokainen kaunis sana ilahduttaa, kiitos niistä! Mutta pitikö sairastua kuullakseen ne... Tämä neuvon annan aivan erityisesti itselleni.

Mikä minua auttoi?

Terveydenhuolto. Olen saanut sekä Savonlinnassa että Kuopiossa taitavaa hoitoa ja hyvää kohtelua. Toki tiedän, että virheitä ja laiminlyöntejä tapahtuu ja että kaikkia ei voida auttaa, mutta omalla kohdallani olen tyytyväinen. Sytostaatit ja sädehoidot ovat erittäin kalliita, mutta verovaroilla ne on kustannettu niin, että posti kantaa kotiin hyvin kohtuullisia laskuja. Myös Syöpäyhdistys auttaa monella tavalla.

Rutiinit. Toisaalta sairaus muuttaa kaiken ja toisaalta moni asia pysyy samana. Kaikki normaalit asiat, jotka vievät ajatukset pois sairaudesta, ovat ainakin minulle olleet tärkeitä. Kun jaksaa nousta jalkeille ja vaikka laittaa ruokaa tai kävellä ulkona koiran kanssa tai lähteä kaupungille, niin on taas elämässä kiinni. Jostain kaivoin esiin silkkaa suomalaista sisua ja ajattelin, että vaikka on sairas, ei tarvitse olla surkea. Korkkarit jalkaan ja menoksi!

Kauneus. Syöpädiagnoosin jälkeen havaintokyky muuttui oudosti. Toisaalta kaikki tuntui piirtyvän tavallista kirkkaampana ja selvempänä eteen, toisaalta tuntui kuin itsen ja maailman välissä olisi ollut lasiseinä. Luonnon kauneus tuntui sairastamisen aikana ja hetkittäin vieläkin tuntuu suorastaan viiltävältä. Muutenkin tuli tarve ympäröidä itsensä kauniilla asioilla, kuten kukilla ja kauniilla vaatteilla - ehkä siksi, että sairaus tuo mukanaan niin paljon rumaa. Ylipäänsä ikäviä asioita oli vaikea kestää. Kun itku on herkässä muutenkin, ei tee mieli katsoa katastrofiuutisia televisiosta tai lukea kirjoja, joissa on raskaita ja surullisia asioita.

Ihmiset. Olen kertonut sairaudestani avoimesti, ja sen myötä olen kokenut, että ihmisten myötätunto on kantanut minua. Joskus olen kokenut sen suorastaan fyysisenä aaltona. Kiitän sydämeni pohjasta perhettäni, ystäviäni, kuorotovereitani, työtovereitani ja kaikkia kanssani kulkeneita! Matka jatkuu ja juuri nyt kaikki on hyvin. Erityiskiitos lähtee niille siskoille, joita olen tavannut mm. vertaistukiryhmässä ja sopeutumisvalmennuskurssilla. Mitä muuta meillä ihmisillä on viime kädessä kuin toinen toisemme?

Elämä on antanut minulle paljon ja ehkä huominenkin tulee! Toiveikkaana ja kiitollisena menen sitä kohti.



Kuvat on otettu toukokuussa, elokuussa ja lokakuussa.

Onneksi meillä on varaa

Tarkoitan nyt meitä suomalaisia. Olen sattuneesta syystä katsellut TV-ohjelmia, joille minulla ei ole aikaisemmin ollut aikaa eikä kyllä kiinnostustakaan. Vastaani on tullut amerikkalainen Undercover Boss -ohjelma. Siinä suuren yrityksen omistaja tai muu johtoportaaseen kuuluva henkilö soluttautuu naamioituneena alaistensa joukkoon työskentelemään esimerkiksi hampurilaisravintolan tiskillä tai urheiluvaateliikeen paitapainossa. Tosi-TV:n formaatti on laadittu niin, että johtaja kuulee alaisiltaan liikuttavia elämänkohtaloita, ihastuu heidän periksiantamattomaan asenteeseensa ja siihen, miten he omistautuvat työlleen, oppii heiltä paljon ja lahjoittaa lopuksi heille kymmeniä tuhansia dollareita, jotta he saavaat elämänsä järjestykseen.

Ohjelma ei muuten herättäisi minussa intohimoja, mutta yhä uudelleen hämmästelen siinä esiintyvien tavallisten ihmisten elämää. Nuori mies elättää äitinsä ja sisaruksensa varastomiehen palkalla sen jälkeen, kun perhe on vuoden kodittomuuden jälkeen vihdoin onnistunut saamaan asunnon. Nuori mies ei voi siis mennä collegeen. Nuorella naisella on 250 000 dollarin velka veljen sairaanhoitokuluista eikä toivoakaan saada sitä maksetuksi, jotta voisi järjestää oman elämänsä. Yksinhuoltajaäiti tekee kahta työtä ja toivoo voivansa joskus mennä sairaanhoitajakouluun. Sairas lapsi ei pääse hoitoon. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Suosittelen erityisesti päättäjille tämän ohjelman katsomista. Amerikkalaisessa ohjelmassa haltiatarkummina toimiva miljonääri pelastaa nämä muutamat ihmiset - kaikkea hyvää heille - mutta sosiaaliturvan puuttumista ei pohdita lainkaan. Olen hyvilläni, että asun maassa, jossa yhteiskunta-niminen kummi kustantaa verovaroilla kaikille koulutuksen, sairaanhoidon, asunnon ja ylipäänsä perusturvan. Sen järjestämisen tavasta ja tasosta tietysti pitää keskustella, mutta pyydän kauniisti, älkää amerikkalaistako Suomea ainakaan näissä asioissa. Tuloerojen kasvattaminen, jota jotkut pitävät "terveen kilpailun" edellytyksenä yhteiskunnassa, merkitsee tosiasiassa rikkaiden rikastumista ja köyhien köyhtymistä eli yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvattamista. Yhteiskunta, jonka kaikki jäsenet voivat hyvin, on parempi kuin sellainen, jossa vain pieni osa voi hyvin. Meillä on varaa huolehtia toisistamme.

 

Tiedonhallinnasta

Internetin aikakaudella informaatiota on ylenpalttisesti tarjolla. Siksi sitä pitäisi jotenkin yrittää hallita.Yksi hallinnan muoto on kuratointi eli se, että joku ihminen kerää ja suodattaa informaatiota ja muut voivat hyötyä siitä. Suoritan nyt hiukan kuratointia: Olen viime syksynä perehtynyt aika paljon tiedonhallintaan. Sen alle kuuluvat esim. seuraavat asiat: tiedonhaku, tiedon luotettavuuden arviointi ja tietoturva. Olen koonnut lukiolaisille tiivistelmän ko. aiheista. Se on tässä osoitteessa:
http://www.slideshare.net/virpiloi/tiedonhallintaa-lukiolaiselle

Olen myös koonnut aika paljon linkkejä sivulleni http://virpinkurssit.pbworks.com/w/page/68128273/Tiedonhallinta

Olkaa hyvät!

Mitä kokkasin tänään?

Jääkaappia piti tyhjentää ja seuraaviin ruokiin upposi aika mukavasti käyttövuorossa olleita aineksia. Päivän hyvä työ tehty! Lisäksi tuli täytettyä se lupaus, että jokaisella kokkauskerralla pitää käyttää jotain kuiva-ainekaapista, jotta sekin vähän tyhjenee.

Keitto Hesarin ohjeella: Bataattia ja porkkanaa

Alkuperäinen ohje on julkastu Hesarissa tämän kuun 13. päivä. Otetaan mitä on -keittiön olosuhteisiin nähden tein melko uskollisesti reseptin mukaan. Siinä sanotaan, että kuori ja pilko kaksisataagrammainen bataatti ja puoli kiloa porkkanoita ja raasta tuoretta inkivääriä kaksi ruokalusikallista. Pistin arviolta. Sitten käskettiin kuumentaa kattilassa 8 dl vettä, mikä on huono neuvo, koska vesi kannattaa ajan ja sähkön säästämiseksi kuumentaa vedenkeittimellä. Joka tapauksessa mainittuja aineksia ja kahta kasvisliemikuutiota piti keitettämän 15-20 minuuttia eli kunnes kasvikset olivat kypsiä. Kellon katsominen on sinänsä turhaa tuossa, kun on kuitenkin maistamalla varmistettava kypsyysaste. Sitten keittoon käskettiin lisätä 250 g mascarpone-juustoa ja 3-4 ruokalusikallista minttu- tai persiljasilppua, minkä jälkeen se piti soseuttaa tehosekoittimella, kaataa takaisin kattilaan, kuumentaa ja maustaa suolalla tarvittaessa. Minä vedin kasvikset soseeksi sauvasekoittimella ja lisäsin vasta sitten mascarponea ja yrttisilpun, joka oli ruohosipulin ja timjamin sekoitusta, kun pakastimesta sattui sellaista löytymään. Keitosta tuli vähän vihreäpilkullista, mutta epäilen, että tuo yrttiyhdistelmä oli jopa parempi kuin alkuperäinen ehdotus. Niin tai näin, lopputulos oli oikein hyvä.

Tarjollepanoon Hesari suositti seuraavaa: Kuumenna 2 tl rypsiöljyä paistinpannulla ja lisää 1 tl garam masala -maustesekoitusta. Lisää 4 rkl salaattisiemensekoitusta. Paista pari minuuttia ja mausta ripauksella suolaa. Annostele keittoa lautaselle ja lisää pinnalle siemensekoitusta. Minulla ei ollut valmista sekoitusta, joten kaivelin kaapista pellavansiemenrouhetta, kurpitsansiemeniä, seesaminsiemeniä ja kourallisen maapähkinöitä, jotka rouhin. Toimi hyvin!

Suolaa

Kaikki tietävät, että sitä pitää välttää ja että makuaisti tottuu tiettyyn suolatasoon. Jotkut ruoat minusta vaativat tiettyä suolaisuutta (kuten riisipuuro!), mutta silloin, kun sitä voi vähentää, kannattaa tehdä niin. Esimerkiksi tässä keitossa kaksi liemikuutiota sisältävät niin paljon suolaa, että maistaessani keskentekoista ruokaa vallan säikähdin. Onneksi mascarponen lisäys pelasti tilanteen. Lisäsuolaa ei minusta kannata enää laittaa. Maustetusta siemensekoituksesta jätin suolan kokonaan pois.

Erilaiset suolathan ovat olleet viime vuosina kokkaajien muotijuttu, ja erikoissuoloja voidaan tilata kalliilla ja kaukaa tai tuoda ulkomaanreissuilta. Näyttää niitä olevan marketissakin. Mikäs siinä, on minullakin pari purkkia jotain suoloja, mutta en ole päässyt oikein vauhtiin niiden käytössä. Ei taida makuaistini olla niin herkkä, että se erottaisi suolavivahteita...

Paistos munakoisosta

Jääkaapin tyhjennyksessä tuli vastaan myös yksi munakoiso ja tomaatteja, joista päättelin syntyvän uuniruoan. Italialaisen keittokirjan ohjeen mukaan olisi tarvittu kaksi munakoisoa, joten päätin jatkaa aineksia perunoilla. Koisokasvejahan nuo kaikki kolme ovat, joten sopinevat yhteen! Itketin ensin munakoisot, kun ohjeessa niin sanottiin, vaikka yleensä en vaivaudu. Se tapahtuu niin, että viipaloidaan munakoiso noin puolen sentin viipaleiksi, levitetään ne laudalle tai vadille tai paperille, ripotellaan suolaa päälle ja odotetaan puoli tuntia. Sitten kuivataan talouspaperilla suolainen neste pois viipaleiden pinnalta. Ohjeessa käskettiin uppopaistaa viipaleet, mikä kauhistutti minua, sillä munakoiso imee öljyä enemmän kuin sieni, joten paistoin viipaleet vain maltillisessa määrässä oliiviöljyä.

Munakoison itkiessä laitoin kastikkeen tulemaan. En halunnut ruveta kalttaamaan tomaatteja, koska kuoren mukana menetetään iso osa mausta, joten pilkoin tomaatit kuutioiksi. Jos joku haluaa kaltata, niin se käy näin: tee tomaatin pohjaan ristiviilto ja laita se hetkeksi kiehuvaan veteen. Sen jälkeen kuori lähtee helposti vetämällä pois. Mutta siis kastikkeeseen. Kuumensin hiukan oliiviöljyä pannussa, lisäsin paistumaan yhden hienonnetun valkosipulinkynnen ja hetken päästä 5 tomaattia. Koska ne eivät olleet kypsiä ja mehukkaita, kuten olisi pitänyt, lisäsin erittäin vääräoppisesti hiukan ketsuppia. Älkää kertoko italialaisille. Sitten mausteet: suolaa, mustapippuria, sokeria ja tuoreiden yrttien puutteessa kuivattua basilikaa ja oreganoa. Kastikkeeseen ei tule mitään suurusta, vaan sen annetaan kiehua sopivan sakeaksi ja makeaksi. Jos se on liian hapokasta, sokeri ja pippuri saattavat auttaa.

Seuraavaksi keitin perunat melkein kypsiksi ja viipaloin ne. Olivat muuten historian kumimaisimpia perunoita! Lajike muistiin ja kierrettäköön vastedes kaukaa! Sipaisin pullasudilla öljyä uunivuoan pohjalle, mikä helpottaa aikanaan tiskausta. Ladoin kerroksen perunoita, kerroksen munakoisoa ja levittelin tomaattikastikkeen päälle. Sen päälle tuli vielä mozzarellajuustonokareita ja parmesaaniraastetta. Paistoaika puoli tuntia 180 asteessa. Hyvää!

Jälkiruoka

Koska mascarponea oli vielä jäljellä, niin pitihän siitä kehitellä jälkiruokakin. Ajattelin ensin piirakkaa: pohja murskatuista Digestive-kekseistä ja sulatetusta rasvasta, päälle makeutettua ja jollain maitotuotteella notkistettua mascarponea, päärynäviipaleita ja raidoitus sulatetusta suklaasta. Olisi saattanut olla aika hyvää, mutta en viitsinyt ruveta tekemään pohjaa, joten päädyin yksinkertaiseen marjajälkkäriin. Fuusioin Venäjän Italiaan ja notkistin juuston viisitoistaprosenttisella smetanalla (ja tilkalla jogurttia, kun seos oli vielä aika paksua). Mauksi laitoin vain tomusokeria ja vaniljasokeria. Arkeologiset kaivaukset pakastimessa toivat päivänvaloon mustikoita, vadelmia ja mansikoita, jotka sekoitin ja maustoin tomusokerilla ja lirauksella Calvadosia. Ehkä turha juttu, mutta tulipahan laitettua. Lopuksi keitin desistä sokeria, desistä vettä ja raastetusta sitruunankuoresta makusiirapin. Jälkiruoka on vielä maistamatta, mutta näistä tarpeista sitten kootaan annokset. Jos ei ole hyvää, niin joutunen syömään vaikka hatun.

Ruokamuistoja Italiasta

Olin viime vuonna kahteen otteeseen Roomassa. Matkojen ensisijainen tarkoitus ei ollut kulinaarinen, mutta ptihän siellä syödä... Ikimuistoisin ateria oli perinteinen monen ruokalajin lounas, joka kesti kolme tuntia. Paikka oli vanha perheomistuksessa oleva ravintola pikkukaupungissa jonkin matkaa Roomasta. Kun katsotte ruokalistaa, voitte uskoa, että jatkoimme matkaa ruoasta ja juomasta suorastaan pökertyneinä! Yleishavainto ruoan suhteen oli, että se oli kaikkialla hyvää. Siinä mielessä on helppo olla turistina Italiassa.

En rupea tässä esiintymään asiantuntijana, jollainen en ole, enkä hehkuttamaan italialaisen ruoan paikallisuudesta ja ensiluokkaisista raaka-aineista ja muusta sellaisesta, jota ovat kirjat ja kokkiohjelmat täynnä. Se kaikki pitää varmaan paikkansa. Pikkuisen pitää kyllä hehkuttaa, että kun oli käynyt ruokakaupassa Trasteveressä ja kiivennyt helteessä ylös Gianicolo-kukkulalle, niin aika yksinkertainen ruoka, kuten salaatti, hedelmät, juusto ja kuiva Prosecco, maistuivat erinomaisilta fiksussa seurassa. Lisätään siihen vielä laskevan auringon punerrus Rooman keskustan yllä... Tässä kaivattaisiin nyt runoilijaa!

Pari ruokalajia pitää toki esitellä. Toinen oli äyriäisrisotto. Jos Suomessa tuotaisiin sellainen annos pöytään ravintolassa, niin menisipä ihmetyksen sormi hämmästyksen suuhun. Matalalla lautasella oli lätäkkö oranssia riisivelliä. Ei muuta. Ei siis mitään koristeluja eikä sattumia eikä söpöstelyjä. Mutta kyllä se oli hyvää! Toinen mielenkiintoinen tuttavuus oli perunapizza. Monien ravintoloiden pizzat oli jaoteltu valkoisiin (bianco) ja punaisiin (rosso), jotka eroavat toisistaan siten, että ensimmäisissä ei ole tomaattia, jälkimmäisissä on. Perunapizzassa oli päällä lähinnä perunaraastetta ja rosmariinia, ja sekin oli todella hyvää. Jonain päivänä kokeilen sitä kotona.

Jonkinlainen panzanella

Tämä salaatti on niin sanotusti omasta päästä, mutta ei erityisen omaperäinen. Italialaistyylinen se kyllä on. Jos hakee netistä, niin löytää paljon erilaisia panzanella- eli leipäsalaattiohjeita, mutta vaikka itse sanonkin, niin tämä on kyllä hyvä.

Tarvitaan rasiallinen rucolaa, rasiallinen tai pari kirsikka- tai muita pieniä tomaatteja, suolaa ja pippuria, pakkaus pieniä mozzarellapalloja, pari palaa vaaleaa leipää ja öljyä (mieluiten aurinkokuivattujen tomaattien tölkistä) sekä balsamicopohjaista kastiketta.

Aloita tomaateista. Sipaise uunivuokaan pullasudilla tai puhtain käsin hiukan tomaatinmakuista öljyä tai jos sitä ei ole, niin oliiviöljyä. Halkaise tomaatit kahtia ja asettele ne leikkuupinta ylöspäin vuokaan. Jauha päälle myllystä hiukan merisuolaa ja mustapippuria. Jos ei ole näitä myllyssä, niin sitten muusta purkista. Pirskottele päälle tomaattista öljyä ehkä pari ruokalusikallista. Mausteita pitäisi riittää kaikille tomaateille, mutta ei ole tarkoitus, että ne lilluvat öljyssä. Paista tomaatteja uunissa sadassa asteessa muutaman tunnin ajan, jos haluat niistä kuivahkoja, mutta jos aikaa ei ole niin paljon, niin riittää, että tomaatit kypsyvät jonkin verran. Jos aikaa on vielä vähemmän, nosta uunin lämpötilaa. Jos sitä on todella vähän, paista tomaatit paistinpannulla. Jos ei ole pikkutomaatteja, niin viipaloi tai lohko iso tomaatti.

Katso, että rucola on tuoretta eli tummanvihreää, ei kellastunutta tai möyhyksi pehmennyttä. Huuhdo siitä hiekat kylmällä vedellä siivilässä. Valuta lehdet kunnolla ja/tai kuivaa pyyhkeellä. Ne eivät saa olla märkiä, kun kokoat salaatin. Levitä rucolat vadille tai esim. piirakkavuokaan. Asettele jäähtyneet tomaatit tasaisesti rucolan päälle ja kaada vuokaan mahdollisesti valunut liemi perään. Asettele seuraavaksi tomaattien lomaan mozzarellapallot. Jos et saa lähikaupasta pikkuisia, osta iso pallo ja paloittele se. K-kaupan Pirkan parhaat -sarjassa on aivan upea puhvelimozzarella, joka on jopa parempaa kuin mitä söin Roomassa. Itse tein sen virheen, että ostin 17-prosenttista kevytversiota, kun kaupassa ei ollut muuta, mutta ei se kyllä ollut mistään kotoisin. (Sivuhuomautus: Jos kevyttyotteilla laihtuisi, niin miksi suomalaiset ovat ylipainoisia? Mieluummin on sitten syömättä.) Ota vielä pari viipaletta vaaleaa leipää ja revi se suupaloiksi. Käytä jotain hyvää maalaisleivän tai ciabattan tapaista leipää, ei mitään pehmeää mössöä. Asettele leipäpalat vadille muiden salaattiainesten joukkoon. Ei haittaa, vaikka leipä olisi kuivahtanuttakin.

Sitten kastike. Jos ei ole muuta, niin käytä hyvää öljypohjaista valmiskastiketta. Esimerkiksi Felixin Special yrtti-balsamicokastike käy hyvin. Itse otin taas aurinkokuivattujen tomaattien öljyä ja valutin sitä salaattivadille niin, että jokaiselle leipäpalalle tuli hiukan öljyä. Taaskaan ei ole tarkoitus uittaa koko salaattia öljyssä! Sitten kukin syömämies sai lisätä omalle lautaselleen balsamicokastiketta, jota olen tuonut tulisisina Roomasta. Vastaavaa saa kyllä Suomestakin. Jos sitä ei ole, niin pelkkä balsamico suoraan pullosta käy sekin. Tai sitten voi keittää itse balsamicosiirappia, joka tehdään niin, että keitetään sokeria ja balsamicoetikkaa kattilassa kokoon. Ohjeita löytää netistä.

Pari bonusohjetta

Hyviä salaatteja samantapaisista aineksista ovat myös seuraavat: Viipaloi tomaatteja ja mozzarellaa ja irrottele tuoreesta basilikasta lehtiä. Asettele ne vadille puna-valko-vihreiksi raidoiksi. Tämän kanssa minä en viitsi käyttää kastiketta, mutta se on kovastikin makuasia. Toinen annos on oikeastaan enemmänkin alkupala: Asettele lautaselle mozzarellaa, rucolaa, tomaattia ja ilmakuivattua prosciutto-kinkkua, syö leivän, oliiviöljyn ja etikan kera. Kruunaa jollain hyvällä juomalla!

Mitä tekee oppilaskunnan ohjaava opettaja?

Hei, lukijat!

Yllätän teidät jälleen työhöni liittyvällä aiheella. Tulin maininneeksi Twitterissä lukion ohjaavan opettajan tehtävistä, ja yleisö pyysi lisätietoja. Oikeastaan yksi ihminen pyysi, mutta sehän riittääkin!

Olen hoitanut mainittua tehtävää nyt muutaman vuoden. Siihen on koulutuksia tarjolla, mutta olen voinut osallistua vain yhteen, joten olen iloinen, jos saan esim. tämän tekstin kommentteihin hyviä ajatuksia ja kertomuksia siitä, miten asioita tehdään muualla. Eri kouluissa on varmasti monia erilaisia ja hyviä tapoja järjestää oppilaskunnan toimintaa.

Olen tiivistänyt opiskelijoille tehtävänkuvani sellaiseksi, että autan, missä vain pystyn, mutta en tee päätöksiä heidän puolestaan. Yhteistyön sujumisen edellytyksenä tietysti on, että minun pitää olla aika hyvin selvillä, mitä oppilaskunnan hallitus puuhaa. Siksi olen yrittänyt olla mukana kokouksissa mahdollisimman usein. En tiedä, koetaanko joissakin oppilaskunnissa opettajan läsnäolo ongelmaksi, mutta meillä se ei ainakaan ole ollut. Tähän voi opettaja itsekin vaikuttaa: kannattaa olla rento, mutta asiallinen. Opiskelijoiden kaveri ope ei ole, mutta jäykistellä ei tarvitse.

Oppilaskuntatoiminnan ominaispiirre on toimijoiden vaihtuminen vuosittain. Vuosikerroissa on eroa. Joskus työskennellään tosi nohevasti, joskus vähemmän reippaasti. Ohjaava opettaja joutuu aloittamaan aina alusta siinä mielessä, että tiettyjen perusasioiden perään pitää alussa ainakin katsoa, koska uusilla puheenjohtajilla, sihteereillä, rahastonhoitajilla jne. ei välttämättä ole kokemusta kokousten vetämisestä, pöytäkirjojen tekemisestä, tilien hoitamisesta ja muista yhdistystoiminnan perusasioista. Tässä vaaditaan kärsivällisyyttä tehdä ja sanoa samat asiat taas uudestaan. On myös hyvä kiinnittää huomiota siihen, että kaikki vastuut on selvästi sovittu, aikataulut suunniteltu ja tiedotus hoidettu. Opettajalta vaaditaan pelisilmää nähdä, milloin asioihin kannattaa puuttua ja milloin voi odottaa, että ne lutviutuvat itsestään vähitellen.

Oppilaskunnan ohjaajalla on usein välittäjän rooli, koska hänen pitää ymmärtää toisaalta opiskelijoita ja heidän motiivejaan ja toisaalta opettajien ja rehtorin näkökulmaa. Hallitukselle saattaa olla tarpeen muistuttaa, että oppitunneilla on ehkä asioita, joiden vuoksi täytyy jättää kokous väliin. Toisaalta joutuu joskus puolustamaan opiskelijoiden poissaoloja, koska hyvin ja aktiivisesti toimiva oppilaskunta merkitsee väistämättä, että hallituksen tai sen työryhmien kokouksia on varsin usein. Opiskelijat kyllä pää
sääntöisesti ymmärtävät, että poissaolot oppitunneilta eivät ole hyvä juttu. Mitenkähän tämä on järjestetty muissa kouluissa? Kiinnostaisi tietää, onko esimerkiksi joissakin kouluissa linjattu, että kokouksia ei saa pitää oppituntien päällä. 

Välittäjän rooliin saattaa joutua myös silloin, kun oppilaskunnan hallituksen sisällä syntyy joko henkilö- tai asiaristiriitoja - ja useinhan nuo kietoutuvat ikävästi yhteen. Ohjaavan opettajan taitoihin kuuluu osata olla diplomaattinen mutta rehellinen sekä opiskelijoiden että koulun aikuisten suuntaan.

Koska ohjaava opettaja on todennäköisesti pestissään ainakin muutamia vuosia, tulee hänen hoidettavakseen luontevasti joitakin yhdyshenkilön tehtäviä. Meidän koulussa esimerkiksi oppilaskunnan edustajat vievät tervehdyksiä veteraanien juhliin, mutta veteraanien edustaja ottaa yksinkertaisuuden vuoksi yhteyttä opettajaan. Ohjusopella saattaa olla tärkeä rooli myös toisten koulujen tai muiden yhteistyötahojen suuntaan, mutta tässä varmasti on paljon koulukohtaista vaihtelua. Joka tapauksessa yhteistyö erityisesti koulusta ulospäin on suositeltavaa.

Edunvalvonta on yksi osa oppilaskuntien toimintaa. Ohjaavan opettajan on hyvä pysytellä selvillä Lukiolaisten liiton toiminnasta ja kannanotoista. Liitto on aktiivinen oppilaskuntien suuntaan, järjestää vierailuja ja koulutuksia ja lähettää postia. Sillä on myös opettajille suunnattua materiaalia, joka on saatavilla liiton kotisivujen kautta. http://www.lukio.fi/ Vaikka opettajainhuoneessa saattaa joskus tuntua, että Lukiolaisten liitto ottaa turhan ärhäkästi kantaa tai on aina etsimässä epäkohtia koulun toiminnasta, niin mielestäni opiskelijoita kannattaa rohkaista osallistumaan sen koulutuksiin ja toimintaan. Kouluaikana saadusta järjestökokemuksesta voi olla myöhemmin hyvinkin hyötyä. Oppilaskuntaa, mikä käytännössä tarkoittaa usein sen hallitusta, pitää kuulla koulun asioissa ja ottaa se mukaan päätöksent ekoon. Jos näin ei tapahdu, voi ohjaava opettaja muistutella esimerkiksi siitä, että hallituksen edustajat voi ottaa mukaan opettajainkokouksiin niiltä osin, kun käsitellään koulun yleiseen toimintaan liittyviä asioita.

Ohjaavan opettajan kuuluu saada työstään korvaus. Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät, että en suinkaan hinnoittele yhteiseksi hyväksi tekemääni työtä minuutin enkä tunnin enkä varmaan edes päivän päälle. Kokemus (oma ja sivusta nähty) kuitenkin kertoo, että jokin korvaus työstä pitää saada, vaikka tuntipalkka jäisikin pieneksi. Edes jonkinlainen rahallinen korvaus on tunnustus tehdystä työstä ja käytetystä ajasta. Jos sen päälle tulee muuta kiitosta, niin sitten voi ajatella tehneensä työnsä hyvin!

Toki vanha sanonta "työ tekijäänsä kiittää" pätee myös tässä. Ohjaavalla opettajalla on tilaisuus tutustua opiskelijoihin paremmin kuin oppitunnilla. Sekä ope että opiskelijat ovat hiukan erilaisessa roolissa, ja opiskelijoilla on mahdollisuus tuoda esille vahvuuksia, jotka eivät ehkä muuten koulussa pääse esiin. Oppilaskunnan ohjaaminen voi olla todella hauskaa puuhaa! Oppilaskunnalla voi olla tärkeä merkitys koulun yhteishengen luojana ja koulun kehittäjänä, ja parhaimmillaan opettaja saa olla siinä opiskelijoiden mukana. Erilaiset juhlat ja tempaukset ovat oppilaskuntien ominta toimintaa, ja täytyy sanoa, että nuoret ovat aika hyviä niiden järjestämisessä. Apua kaivataan lähinnä silloin, kun kyseessä on jokin muodollinen tilaisuus, jonka tulee edetä jonkinlaisen kaavan mukaan.

Pakko kyllä on myöntää, että välillä joutuu repimään hiuksiaankin (niin kuin se mitään auttaisi...). Vuosien varrelta muistuvat mieleen esim. seuraavat tilanteet, joissa tarvittiin ohjaavaa kättä ja ahkeraa puhelimen käyttöä: Syntyi ankara riita siitä, kun jotkut olivat saaneet vääränkokoiset abihupparit. Iltabileet olivat suunnilleen muutaman tunnin päästä alkamassa, mutta järjestyksenvalvojat olivat hommaamatta. Hallituksen jäseniä erosi, koska hallitus ei tehnyt myönteistä päätöstä eräästä heidän esityksestään, ja eronneet jättivät tekemättä lupaamansa työt. Tietokoneen piuha oli kateissa. Iso lasku oli pitkään maksamatta. Niin, ja pitääkin kysellä Facebookin kautta joko koulun omaisuutta olevan kadonneen jatkojohdon tilalle on ostettu uusi.

Tällaista tänään!
Oikein mukavaa syksyä kaikille!
Ohjaaja-Virpi

Kuva ei erityisemmin liity aiheeseen, kokeilenpahan vain, saanko vihdoin kuvien liittämisen onnistumaan käyttämälläni iPad-sovelluksella.