Heleää heinäkuuta!

Tänään tahdon, hyvä lukijani, kertoilla muutamasta lukemastani kirjasta. Jostain syystä keskikesän lukupakettiini on valikoitunut tosikertomuksia ja eräät vielä aiheeltaan raskaita. On tosin jokunen viihteellisempikin kirja mennyt siinä sivussa, mutta niitä ei kannata mainita (ja pari vieraskielistä on meneillään, mutta ei niistäkään enempää).

Ensin luin Uzodinma Iwealan "Ei kenenkään lapset". Se on minä-muotoinen kertomus nigerialaisen pojan joutumisesta lapsisotilaaksi, tappamisesta ja kärsimyksestä ja selviytymisestä uuden elämän alkuun. Kirja on yhdysvaltalaisen tekijänsä ensimmäinen ja on saanut kimmokkeen kirjailijan haastattelemilta sisällissodan veteraaneilta. Aihe on kauhea, sisältö on kauhea, mutta kirja kannattaa lukea, koska se on totta.

Toinen kauhea, mutta selviytymisen sisältävä tarina on Mark Johnsonin omaelämäkerrallinen "Väärillä raiteilla". Se alkaa väkivaltaisesta kodista ja kuvaa elämää yhä pahemmassa huumeiden käyttökierteessä, joka vie Markin kuoleman partaalle. Tämäkin tositarina tempaa mukaansa ja jää kaihertamaan mieleen.

Elämäkerrallinen teos on myös Veikko Huovisen "Pojan kuolema". Siinä iäkäs kirjailija kertoo poikansa elämästä ja itsemurhasta hyvin yksinkertaisesti ja henkilökohtaisesti. Kärsimys on eri tavalla läsnä, etäisemmin, kuin edellisissä kahdessa kirjassa, mutta lopputulos on lohduton: eristäytyneen pojan, siis jo keski-ikäisen miehen, kuolema ja vanhempien suru.

Lohdullisempi tarina sen sijaan on Umayya Abu-Hannan lapsuuskuvaus "Nurinkurin". Kirja kiinnosti, koska olin nähnyt Umayyan opiskeluaikoina 80-luvulla silloin tällöin, koska hän ilmeisesti asui jossain lähellä meitä. Hänen tukkansa on todella mieleenpainuva, minusta ihana, vaikka hän on joutunut sen takia silmätikuksi jo lapsena... Kärsimys on kyllä läsnä tässäkin kirjassa, sillä kirjoittajan perhe asui ja asuu edelleen palestiinalaisina Israelissa. Kristittyinä perhe on vielä vähemmistön vähemmistöä. Mielenkiintoinen ja elämää täynnä oleva kirja. Voi vain kuvitella, millaista oli tulla täysin toisenlaisesta kulttuurista vantaalaisen lähiön harmauteen.

Tällaista tänään. Lukaisin vielä Päivikki Annalan toimittaman Papinlapset, mutta se ei paini samassa sarjassa edellisten kirjojen kanssa, vaikka onkin ihan mielenkiintoinen.

Virpi

J.K. Nuorempi tytär antoi tänään minulle tunnustuksen, jota pidän korkeassa arvossa: "On hyvä, että on sellainen äiti, joka valmistaa paahtovanukasta."