Taitaa olla keskiviikko

Heips.

Kirkolliskokousviikon puolivälissä ollaan. Valiokuntatyöskentelyn aiheena on ollut tällä viikolla lausunnon antaminen kirkon tulevaisuusselonteosta. Lausunnossa käsitellään uhkia, mahdollisuuksia ja käytännön toimenpide-ehdotuksia kirkon tulevaisuutta ajatellen. Ainakin käsikirjavaliokunnassa keskustelu on jonkin verran rönsyillyt, mutta pidän näitä keskusteluja arvokkaina, vaikka kaikki asiat eivät päätyisikään lopulliseen mietintöön. On hyvin mielenkiintoista ja omaakin ajattelua kirkastavaa kuulla erilaisten ja eri puolilta Suomea tulevien pappien ja maallikoiden ajatuksia. Kiitos Björn, Riitta, Hans, Oiva, Mauno, Martti, Pekka, Aino, Anna-Mari ja Pentti!

Kirkolliskokouksen puheenvuorot ovat luettavissa osoitteessa http://kappeli.evl.fi/kkoweb.nsf/Puheenvuorot%20istuntokausittain?OpenView&Start=1&Count=30&Expand=1#1. Aloite kirkon ykseyttä rakentavan keskustelun puolesta herätti paljon keskustelua, enimmäkseen rakentavassa hengessä! Edustaja Leif Nummelan puhe (jota ei tätä kirjoittaessa vielä näy nettisivulla) herätti minut pohdiskelemaan vapauden käsitettä ja sen eri muotoja. Vapaushan on pakon vastakohta, ja klassisesti se määritellään tilanteeksi, jossa mikään ulkonainen ei pakota. Lisäksi vapaudessa erotellaan negatiivinen ja positiivinen vapaus. Voisi luulla, että negatiivinen vapaus on vapauden puutetta, mutta sillä tarkoitetaan eräänlaista vapauden minimitasoa; sitä, että kyseinen asia on sallittu ja se on oikeus tehdä. Positiivinen vapaus taas merkitsee aitoa mahdollisuutta toteuttaa kyseinen asia. Annan pari esimerkkiä. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on vapaus, mutta jos koko maassa on vain yksi äänestyspaikka eduskuntatalon portailla, vapaus ei toteudu positiivisella tasolla. Tai jos vapautena on oikeus koulutukseen, niin se toteutuu aidosti vasta, kun kouluja on riittävän paljon ja ne ovat riittävän halpoja tai ilmaisia, jotta jokaisella on mahdollisuus käydä koulua.

Yhteiskunnassa vapaudella on nähdäkseni kolme tärkeää osa-aluetta: Ajatuksen vapaus, sanomisen tai mielipiteen vapaus ja toiminnan vapaus. Ajatuksen vapaus on sillä tavoin rajoittamaton, ettei kukaan voi hallita toisen ajatuksia (vaikka niihin voidaankin vaikuttaa ja joskus vaikutetaankin jopa aivoja pesemällä). Itse asiassa aina emme itsekään hallitse ajatuksiamme.

Sanomisen vapautta pidetään ihmisoikeutena, ja monesti kuulee erilaisia lausuntoja puolustettavan sananvapauden periaatteella. Sananvapaus on kuitenkin eri tavalla rajoitettu kuin ajatuksen vapaus. Sitä rajoittavat moraaliset periaatteet, joista osa on kirjattu lakeihin ja erilaisiin muihin sääntöihin. Tällaisia ovat esimerkiksi säädökset kunnianloukkauksesta ja toisen vakaumuksen loukkaamisesta. Tiettyjen ideologioiden, kuten natsiaatteen levittäminen on kielletty. Myös yleiset kohteliaisuuskäsitykset rajoittavat sanomisen täyttä vapautta. Tietyt ilmaisut saattavat saada kulttuurista painolastia, jolloin ne muuttuvat kielletyiksi tai vähintään poliittisesti epäkorrekteiksi. Esimerkiksi suomen sana neekeri on tullut vältettäväksi amerikkalaisen vastineensa vuoksi, vaikka meikäläinen sana ei kanna yhtä vahvaa negatiivista historiaa. Sallitun ja kielletyn sanomisen rajoja koetellaan tämän hetken poliittisessa tilanteessa, kun eräät poliitikot ovat antaneet lausuntoja, joita kaikki eivät pidä sopivina.

Tekemisen vapaus on vielä paljon monimutkaisempi asia. Teoillemme asettavat rajoituksia sekä omat ominaisuutemme että meitä ympäröivä maailma. Ihminen on aina osa toisten ihmisten verkostoa ja meidän on otettava toimissamme heidät huomioon. Yksilöt muodostavat monenlaisia yhteisöjä, joiden jäsenyys vaikuttaa siihen, miten voimme toimia. Ihmisten keskinäistä toimintaa säätelevät jälleen etiikka ja moraali, joiden pohjalta laaditaan kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä. Osittain säännöt ovat vastaavia kuin puhumisen kohdalla: toisen loukkaaminen ja vahingoittaminen on kiellettyä. On tarpeen osoittaa kohteliaisuutta. Yhteisiä pelisääntöjä on kunnioitettava.

Tekemisen vapaus ei siis koskaan ole täysi itsestäänselvyys, vaan kussakin tapauksessa erillisen tarkastelun alainen asia. Toki tekemisen oikeuksiakin on olemassa - lueteltuina esimerkiksi ihmisoikeusjulistuksessa. Yksi näistä oikeuksista on uskonnonvapaus, jossa todetaan sekä vakaumuksen että sen harjoittamisen että levittämisen vapaus. http://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisoikeusjulistus Uskonnonvapauskin voidaan tulkita ja tulkitaan eri maissa eri tavoin. Esimerkiksi Ranskassa sen sävy on ollut negatiivisen vapauden mukainen: uskonto on yksityisasia, jonka ei tule näkyä julkisessa elämässä. Meillä Suomessa on perinteisesti katsottu positiivisen vapauden mukaisesti, että uskonnolla on paikkansa myös yhteiskunnallisessa toiminnassa, kuten valtiopäivien avajaisissa tai koulujen opetuksessa. Toisaalta meillä on myös tahoja ja ääniä, jotka katsovat, että asia tulisi järjestää toisin ja uskonnolliset asiat siirtää kokonaan yksityisen alueelle.

Uskonnollisen vakaumuksen vapaus, uskonnollisen puheen vapaus ja uskonnonnollisen toiminnan vapaus ovat tärkeitä asioita (ja ne siis sisältävät tietenkin myös uskonnottomuuden vapauden), mutta toteutuksen yksityiskohdat vaativat paljon keskustelua. Edustaja Nummela otti jälleen kerran esille kysymyksen naisten pappeudesta, mutta siinä asiassa meillä on jo luterilaisessa kirkossa ja Suomen lainsäädännössä vakiintunut, siis yhteisössä ja yhteiskunnassa sovittu toimintatapa, jota ei helposti muuteta, vaikka se ei olekaan kaikkien yhteisön jäsenten mielen tai vakaumuksen mukainen. Tässä asiassa siis vakaumuksen ja sanomisen vapaus on suurempi kuin toiminnan vapaus.

Ehkä nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä. Nolottaa, kun huomaan itsessäni tämän perin opettajamaisen luennointiotteen, mutta olenhan sen tunnustanut jo luonnehtiessani itseäni tämän blogin profiilissa. Antakaa siis anteeksi ja lukekaa lisää kirkolliskokouskeskusteluista esimerkiksi edustajien Aino Vesti ja Henrietta Grönlund ansiokkaista blogeista:
http://ainovesti.blogspot.com/
http://henriettakirkossa.blogspot.com/