tiistai 29. toukokuuta 2012

Paras harrastus

Paras harrastus on tietysti itse kullekin se oma rakas ajantäyte, mutta muuten olen sitä mieltä, että laulaminen on ihan parhaasta päästä. Kovasti ovat televisiossa kuulemma lauluohjelmat lisänneet suosiotaan, mutta en voi asiaan enempää ottaa kantaa, kun en ole vuosiin juurikaan televisiota katsellut. Hyvä juttu vaan, jos kuorolaulu ja muukin laulu kiinnostaa. Arvelelen kuitenkin, että ennen vanhaan laulettiin enemmän, kun ei ollut valmista musiikkia, jota olisi voitu kuunnella nappi korvassa. Ei myöskäään ehkä ollut sitä kynnystä, että laulun olisi pitänyt kuulostaa valtavan hienolta, vaan kukin raakkui tyylillään. Minusta on muuten väärin, kun tekniikkaa käytetään hämäämään ihmisparkoja, jotka luulevat, että julkkislaulajat ja muut kilpailijat osaavat laulaa ylettömän hienosti, vaikka itse asiassa ääni on paranneltu tietokoneohjelmalla. Laulun korjailu on nykyisin kuulemma pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Minusta olisi hyvä, jos ihmiset uskaltautuisivat laulamaan. Laulajat ovat terveempiä, onnellisempia ja pitkäikäisempiä kuin laulamattomat, ja erityisesti tämä koskee kuoroalaulua. Miksi?

Ensinnäkin laulaminen on fyysisesti terveellistä. Laulaessa on pakko hengittää perusteellisesti ja seisoa suorana ja käyttää suunnilleen kaikkia lihaksia, joita ihmisellä on. Paitsi kurkunpäätä. Ihan totta. Laulaminen on parhaimmillaan tai vaativimmillaan todellista työtä! Kotona voi hyreksiä ilman suuria teknisiä virityksiä, mutta jos haluaa täyttää paikkansa kuorossa tai solistina, homma on otettava tosissaan. Siitä tulee sitten myös palkkio: kaunis ja voimakas ääni ja laulamisen helppous. Pitää kyllä tunnustaa, että itse en ole tuohon tavoitteeseen kovin hyvin päässyt, mutta pidän sitä haasteena.

Toiseksi kuorolaulu on yhteistä tekemistä eli sosiaalista puuhaa. On kuunneltava johtajaa ja toisia laulajia, on sovitettava oma ääni yhteen muiden kanssa, on pysyttävä rytmissä. Lisäksi monet kuorot muodostavat tiiviin porukan, jossa muukin yhdessäolo kuin vain laulaminen on tärkeää. Saatetaan kahvitella ja retkeillä, ja joka tapauksessa kuulumiset vaihdetaan. Monien kokemus on, että kuorosta lähtee virkistyneenä, vaikka olisi sinne väsyneenä mennyt. Iloa tuottaa myös se, että voi huomata kehittyneensä laulajana tai vaikka oppineensa jonkin hankalan stemman.

Sosiaalisuus merkitsee sitäkin, että kuoroon täytyy sitoutua, sillä vaikka osaisi oman osuutensa, ei harjoituksista ja esityksistä voi noin vain jäädä pois, koska kokonaisuus syntyy jokaisen laulajan yhteisestä panoksesta. Onnistunut esitys on myös suuri ilo. Voin kertoa, että laulaja seuraa aika tarkkaan kuoronjohtajan ilmettä ja eleitä laulun päätyttyä, sillä oman johtajan palaute on ensimmäinen ja tärkein. Mahdolliset aplodit ja muut kiitokset tulevat vasta sen jälkeen.

Itselleni ainakin on tärkeää myös laulaa klassista ja hengellistä musiikkia, jossa sekä sanat että sävelkieli puhuttelevat sielua. Joskus olisi tosin hauska kokeilla jotain kevyempää, mutta kun on klassiseen tyyliin tottunut, ei välttämättä osaa laulaa muulla tyylillä. Esimerkiksi oopperalaulajien (harha)retket viihdemusiikin puolelle eivät aina tuota onnistuneita tuloksia, koska laulutapa on tyylilajiin sopimaton. Yhtä lailla kamalaa tai ehkä jopa tuskallisempaa on kuunnella viihdelaulajien versioita klassisesta hengellisestä musiikista. Toki onnistuneitakin rajanylityksiä on.

Suosittelen siis kaikille lauluharrastusta. Kuoroja ja lauluryhmiä on monenlaisia, ja niistä jokainen varmasti löytää omalle tasolleen sopivan. Aloittelijan ei kannata mennä siihen kuoroon, jossa tarvitaan nuotinlukutaitoa ja uudet laulut tempaistaan suoraan neliäänisinä, vaan siihen, jossa harjoitellaan ensin kukin stemma ja sitten yhdistetään. Monilla paikkakunnilla on "Kaikki (o)saavat laulaa" -tyyppisiä ryhmiä, joista voi sitten ponnahtaa eteenpäin, kun huomaa osaavansa. Kuoronjohtajat varmasti ohjaavat ja opastavat oikeaan suuntaan.

Totuuden nimissä on sanottava, että harratus voi tuottaa kirveleviä pettymyksen hetkiäkin. Itselleni sellainen oli vuosia sitten, kun silloisella asuinpaikkakunnallani perustettiin uutta kuoroa, johon laulajat valittiin kutsumenetelmällä. Minä en sitä kutsua saanut, vaikka tunsin kuoronjohtajan ja mielestäni osasin laulaa. Se oli varmastikin terveellinen jalkojen maahanpalautus ja antoi kimmokkeen opetella laulamaan paremmin. Sen verran koukuttunut olin jo laulamiseen siinä vaiheessa, että en heittänyt hanskoja tiskiin kumminkaan, vaikka sekin ajatus saattoi käydä mielessä.

Hus hus siitä laulamaan!

Virpi
valealtto

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Hyvä päivällinen

Tervehdys!

Pahoittelen harvahkoa kirjoitustahtiani! Ainakin yhtä Lukijaa tuntuvat kirjoitelmani kiinnostavan, niin että täytyypä hänen toiveensa täyttää.

Palaan ajatuksissani talveen, jolloin sattuneesta syystä tarjosin vähän isommalle porukalle päivällistä. Kiitos sen onnistumisesta kuuluu Vivi-Ann Sjögrenille, jonka keittokirjasta useimmat ohjeet ovat, ja ruokavieraille, jotka osallistuivat päivällisen valmistamiseen: H:lle ja A:lle, jotka kaivoivat pakastimestaan hienoa pihvikarjan lihaa, A:lle pilkkomisesta, M:lle jälkiruoan valmistamisesta, Ä:lle perunoiden keittämisestä, toiselle M:lle kermavaahdon vatkaamisesta ja kaikille syömisestä! Onneksi käskettäviä oli monta, koska päivällisen valmistamisen haaste ei ole itse kokkaaminen, vaan se, että sapuskat valmistuvat sopivaan aikaan! Toinen haaste oli se, että yksi syömämiehistä on erittäin allerginen maidolle, joten keittokirjojen selaamiseen meni hiukan aikaa, ennen kuin sopiva menu löytyi. Lisäksi kasvissyöjä sai pääruoaksi linssimureketta, jonka olin valmistanut etukäteen.

Alkuruoaksi valmistin Crème Ninon eli hernesosekeittoa kuohuviinin kera. Samppanjaahan siinä olisi pitänyt olla, mutta kyllä cava ajoi asian aivan erinomaisesti.

½ purjoa suikaleina, voita, 2 dl tuoreita tai liotettuja ja keitettyjä herneitä, ½ litraa vaaleaa vasikanlientä, suolaa, valkopippuria, sitruunamehua, kuivaa sherryä, 1 dl hiukan vatkattua kermaa, 2 dl kuivaa samppanjaa

Kuullota purjo voissa. Lisää herneet ja liemi. Minä käytin pakasteherneitä ja kasvislientä ihan vaan kuutiosta ja jätin suolan pois. Keitä 5 min ja soseuta. Vivi-Ann siivilöi, minä en. Mausta (suolalla), pippurilla, sitruunalla ja sherryllä. Annostele lautasille ja lisää joukkoon kuohuviiniä ja kermavaahtoa kevyesti sekoittaen, niin että keittoon jää raitoja. Maitoallerginen jättää kermavaahdon pois tai korvaa sen jollain sopivalla tuotteella. Tämän ruoan kanssa sopii juoda samaa viiniä, jota kaadetaan lautasille. Huomaa: ohjeen annos on aika pieni!

Pääruokana oli Flaamilaista olutpihviä padassa. Kuten alkuruokakin, tämä on yksinkertainen valmistettava. Yksinkertaistin sitä vielä sillä tavalla, että panin padan uuniin hautumaan, koska siellä sitä ei tarvinnut vahtia ja hämmennellä. Pitää vain varata riittävästi aikaa. Ruoka valmistettiin M:n ja C:n keittiössä, jossa leivinuuni oli jo joka tapauksessa lämpimänä.

6 sipulia viipaleina, voita, 1 kg naudan ulkofileetä patapaloina, 2 rkl jauhoja, suolaa, pippuria, nippu persiljaa,  3 laakerinlehteä, timjamia, 2 rkl viinietikkaa, 1 tl sokeria, pullo olutta

Ruskista sipulit voissa. Nosta ne syrjään ja ruskista liha. Ripottele päälle jauhoja, sekoita ja lorauta sekaan  2 dl vettä. Kiehauta ja lisää sipulit ja kaikki mausteet. Kaada olut pataan ja keittele hiljaa miedolla lämmöllä kannen alla, kunnes liha on kunnolla mureaa. Silppua päälle persiljaa. Oluena tässä olisi otsikon mukaan oltava flaamilaista, mutta minulla oli tummahkoa tsekkiläistä. Jälleen juomaksi sopii se, mitä on lautasellakin!

Lihapadan lisukkeena tarjottiin keitettyjä perunoita, vihreitä papuja ja salaattia. Perunat olivat puikuloita, kun niitä oli joulun tienoilla tarjolla kaupoissa, mutta mitkä tahansa hyvänmakuiset perunat käyvät. Salaatti tehtiin vihreistä aineksista, muistaakseni salaattisekoituksesta, kurkusta ja litteistä herneenpaloista. Papuja varten Vivi-Ann antaa seuraavan ohjeen: Käristä öljyssä pilkottuja tomaatteja, sienoksi silputtua sipulia ja pari silputtua valkosipulinkynttä niin että syntyy kastikkeensakea höystö. Kääntele joukkoon ryöpätyt vihreät pavut (minun tapauksessani pakastepavut), mausta suolalla ja pippurilla ja ripottele päälle persiljasilppua.

Jälkiruoan ohje onkin sitten ihan muualta, sivu on näköjään repäisty irti vanhasta Gloria-lehdestä. Kookos-mangobrylee (6 hengelle):

1 tlk (400g) kookosmaitoa, 1 dl siideriä tai omenatuoremehua, 1 sitruuna, 4 keltuaista,  2 rkl maissitärkkelysjauhoja, 3/4 dl sokeria, 1 rkl vanilliinisokeria, vuoan pohjalle: 1 mangon hedelmäliha paloiteltuna, tilkka Cointreauta tai muuta sitruslikööriä, pinnalle: n. 2 rkl sokeria, ripaus kanelia

Pese sitruuna ja raasta sen kuori. Vaahdota keltuaiset kevyesti. Mittaa (teflon)kattilaan kookosmaito, siideri tai mehu, kuoriraaste, keltuaisvaahto, maissijauhot ja sokeri. Kuumenna seosta koko ajan sekoittaen, kunnes se sakenee, mutta älä päästä kiehumaan! Jos käytät vanilliinisokeria, lisää se valmiiseen seokseen. Aidon vaniljan voi laittaa mukaan kuumenemaan. Voitele uuninkestävät annosvuoat. Ohjeessa ei sanota, millä, mutta maitoallergisen takia voitelin rypsiöljyllä ja hyvin onnistui. Jaa mangohedelmäpalat vuokiin. Keskitalvella ei ollut tuoretta mangoa, joten käytin pakastettuja kuutioita. Sitä paitsi tuoreen mangon paloittelu on ikävää puuhaa. Lisää halutessasi tilkka likööriä kuhunkin vuokaan. Täytä vuoat kookoskiisselillä ja ripottele pinnalle sokeria ja kanelia. Kuumenna uunin grillivastus ja pane vuoat ritilälle, mahdollisimman lähelle vastusta, kunnes ne ovat saaneet pintaansa herkullisen värin (3-4 minuuttia). Kääri tulikuumat vuoat lautasliinoihin ja vie tarjolle. Minä tein sen verran eri tavalla, että kiisseli sai jäähtyä vuoissa ruokailun ajan ja se kuorrutettiin juuri ennen tarjoilua. Toinen vaihtoehto olisi ollut antaa jälkiruoan jäähtyä kuorruttamisen jälkeen. Lämpimänä kiisseli oli nimittäin varsin juoksevaa. Mutta hyvänmakuista!

Kokkailemisiin!
kerrankin suunnilleen keittokirjan mukaan kokkaillut
Virpi