Hyviä välipäiviä, lukijat! Jokos olette rynnänneet alennusmyynteihin? Minä en, nimittäin se hyöty on maalaiskylässä asumisessa, että rahaa säästyy, kun kaupunkimatkat on erikseen suunniteltava. Toki sitten on toista, kun verstas eli työmaa kaupungissa taas aukeaa.
Mutta kateudestahan minun piti kirjoittaa. Harjoitin nimittäin itsetutkiskelua keittokirjan äärellä, kun lainasin kirjastosta Sikke Sumarin Namaste-kirjan, jossa kerrotaan hänen Viron-kodistaan ja kokkailukoulustaan. Kirjassa on ihan hyviä ruokaohjeita - pari on jo kokeiltukin - mutta jokin minua opuksessa ärsytti. En ole oikein vieläkään selvittänyt, mikä se oli. Epäilen siis kateutta, mutta se ei ehkä ole tyhjentävä vastaus, koska kateuteni suuntautuu pääsääntöisesti ihan muualle kuin kokkaustaitoisiin ihmisiin. No, tunnustan, ihan pikkuisen kadehdin heitäkin, mutta enemmän vielä kadehdin fiksuja, oppineita ja viisaita ihmisiä, jotka omistavat niin paljon kirjoja, että niiden väliin pitää kodissa tehdä polkuja. Ja jotka vielä ehtivät lukea kaikki ne kirjat. En ole itsekään Suomen hitain lukija 45 vuoden ja muutaman tuhannen kirjan jälkeen, mutta jotkut tuntuvat ehtivän ihan mahdottomasti. Mistä he ovat luopuneet elämässään tai mitä heillä on sellaista, jota minulla ei ole?
Kateutta sanotaan suomalaiseksi ja ehkä vielä erityisesti savolaiseksi helmasynniksi. Onneks mie oonkii karjalaine... Väitettä on tietysti mahdotonta todistaa, enkä tiedä onko sen hokemisesta mitään hyötyä. Kateushan on kyllä yleisinhimillinen lempisynti, mikäli katolisen kirkon luetteloa seitsemästä kuolemansynnistä on uskominen. Katso tästä, millaisia linkkejä olen koonnut ko. aiheesta: http://delicious.com/virpiloi/kuolemansynti
Tuorehernekeitto kateellisille ja kaikille muillekin
Teemaan sopii vihreä keitto, jota Sikke tekee suunnilleen pelkistä tuoreista herneistä, mutta minä kerman kera. Tämä ei ole ihan yhtä nopea kuin porkknansosekeitto valmiista soseesta, mutta ei tämän kiehuessa kannata lenkillekään lähteä. Kasvata ensin herneet tai hae kaupasta pakastettuja. Alkukeitoksi riittänee 100 g per henkilö, mutta meidän perheen naisille meni lounaalla 200 g per äiti ja tyttäret. Heitä herneet kattilaan ja laita vettä sen verran, että sen pinta ei yllä herneiden yli. Keittele muutaman minuutin ajan eli pehmeiksi. Juokse laittamaan puserosi likoamaan, jos et hoksannut suojautua esiliinalla tai kirkkaanvihreällä paidalla (nimim. Kokeiltu on). En ole varma, laitoinko mukaan sipulijauhetta, mutta luultavasti laitoin, koska ruokaa ei voi tehdä ilman sipulia. Koska olin reilulla tuulella ja oli joululoma, lisäsin joukkoon purkillisen kermaa, mutta porkkanasosekeiton yhteydessä mainitsemani ruokakermat, sulatejuustot ja tuorejuustot käynevät tähänkin. Lisää kasvisliemikuution palanen (tai suolaa) ja pippuria sekä yrttejä maun mukaan. Kokeile vaikka salviaa. Soseuta keitto ja ruoka on valmis. Pala leipää maistuu keiton kaverina, mutta ei tämä välttämättä muuta kaipaa.
Jonkun aivosolun takana muhii muistikuva, että jossakin keittokirjassa vastaavaan keittoon olisi käytetty liemeksi kuohuviiniä ellei peräti samppanjaa. Kuulostaa ehkä Vahteran ja Nurmen keitoksilta. Jonain päivänä minä kokeilen siideriä. Siideristä muuten riittäisikin juttua, mutta jätetään se toiseen kertaan. Hyviä välipäiviä edelleen!
Kateellinen kokkinne
Virpi
tiistai 29. joulukuuta 2009
lauantai 5. joulukuuta 2009
Pikaruokaa
Kaupoista saa nykyisin valmista porkkanasosetta, jopa muulloinkin kuin joulun alla. Tämä keitto on yhtä nopea kuin joku valmisruoka.
Porkkanakeitto
Annoksesta tulee lounas kahdelle, tai sitten alkukeitto neljälle. Osta puolen kilon putkilollinen porkkanasosetta. Laita se kattilaan ja siivoa keittiö, jos puhkaisit putkilon veitsellä ja purskautit soseet ympäriinsä (nimim. Kokeiltu on). Kuumenna ja lisää joukkoon ruokakermaa tai sulatejuustoa, tai ehkä tuorejustoa. Jos teet herkkua, niin oikeaa kermaa. Määrä on makuasia, mutta sulatejuustoa laitan noin 50 grammaa tai vähän enemmän. Lisää myös palanen kasvisliemikuutiosta, mutta ei liikaa, varsinkin jos käytät suolaista juustoa. Keitä vain sen verran, että ainekset tasoittuvat - ja huomaa, että jotkut tuorejuustot eivät kestä keittämistä kovinkaan hyvin. Mausta sipulijauheella (ja halutessasi valkosipulijauheella), valkopippurilla (älä liioittele sen kanssa) ja yrttimausteella. Minä käytin basilikaa, mutta muutkin käynevät. Syö leivän kera. Jos sattuu, että keitosta tulee liian suolaista, laimenna sitä maitotilkalla. Jos se on sitten liian lirua, niin suurusta maizena-suuruksella, jonka saa ripotella suoraan ruoan joukkoon. Konstit on monet, sanoi eukko, kun kissalla pöytää pyyhki...
Keiton voisi myös tehdä pitemmällä kaavalla: Kuori ja keitä lähes kypsiksi tai keitä ja kuori muutama porkkana. Tai anna mennä saman tien vähän enemmän. Voit heittää mukaan pari perunaakin, jos huvittaa. Kuori ja silppua sipuli. Jos pidät valkosipulista, kuori ja pilko yksi kynsi. Kuumenna kattilan pohjalla tilkka voita tai oivariinia ja kuullota sipulit ja porkkanat. Voit tietysti käyttää öljyäkin, mutta eipä tule yhtä hyvän makuista. Lisää tilkka vettä tai keittämisen kestävää kermaa tai molempia ja keitä ainekset pehmeiksi. Soseuta ne sauvasekoittimella ja lisää juusto, jos haluat sitä käyttää. Säädä keiton paksuus mieleiseksesi. Kuumenna ja mausta, kuten edellä. Muutama katkarapu tai tuoreen yrtin oksa tai hiukan murusteltua fetaa tai sinihomejuustoa näyttävät hyviltä keiton päällä, jos tarjoat sen annoksina. Hyvää ruokahalua!
Porkkanakeitto
Annoksesta tulee lounas kahdelle, tai sitten alkukeitto neljälle. Osta puolen kilon putkilollinen porkkanasosetta. Laita se kattilaan ja siivoa keittiö, jos puhkaisit putkilon veitsellä ja purskautit soseet ympäriinsä (nimim. Kokeiltu on). Kuumenna ja lisää joukkoon ruokakermaa tai sulatejuustoa, tai ehkä tuorejustoa. Jos teet herkkua, niin oikeaa kermaa. Määrä on makuasia, mutta sulatejuustoa laitan noin 50 grammaa tai vähän enemmän. Lisää myös palanen kasvisliemikuutiosta, mutta ei liikaa, varsinkin jos käytät suolaista juustoa. Keitä vain sen verran, että ainekset tasoittuvat - ja huomaa, että jotkut tuorejuustot eivät kestä keittämistä kovinkaan hyvin. Mausta sipulijauheella (ja halutessasi valkosipulijauheella), valkopippurilla (älä liioittele sen kanssa) ja yrttimausteella. Minä käytin basilikaa, mutta muutkin käynevät. Syö leivän kera. Jos sattuu, että keitosta tulee liian suolaista, laimenna sitä maitotilkalla. Jos se on sitten liian lirua, niin suurusta maizena-suuruksella, jonka saa ripotella suoraan ruoan joukkoon. Konstit on monet, sanoi eukko, kun kissalla pöytää pyyhki...
Keiton voisi myös tehdä pitemmällä kaavalla: Kuori ja keitä lähes kypsiksi tai keitä ja kuori muutama porkkana. Tai anna mennä saman tien vähän enemmän. Voit heittää mukaan pari perunaakin, jos huvittaa. Kuori ja silppua sipuli. Jos pidät valkosipulista, kuori ja pilko yksi kynsi. Kuumenna kattilan pohjalla tilkka voita tai oivariinia ja kuullota sipulit ja porkkanat. Voit tietysti käyttää öljyäkin, mutta eipä tule yhtä hyvän makuista. Lisää tilkka vettä tai keittämisen kestävää kermaa tai molempia ja keitä ainekset pehmeiksi. Soseuta ne sauvasekoittimella ja lisää juusto, jos haluat sitä käyttää. Säädä keiton paksuus mieleiseksesi. Kuumenna ja mausta, kuten edellä. Muutama katkarapu tai tuoreen yrtin oksa tai hiukan murusteltua fetaa tai sinihomejuustoa näyttävät hyviltä keiton päällä, jos tarjoat sen annoksina. Hyvää ruokahalua!
maanantai 23. marraskuuta 2009
Irmeli Pietilä opastaa muutamien Googlen palveluiden käyttöön, huom. tämä on slidecast eli mukana on myös ääni
Check out this SlideShare Presentation:
Google
View more documents from Irmeli Pietilä.
maanantai 16. marraskuuta 2009
Miksi mollasin kansanedustajaa
Sosiaalidemokraattien kansanedustaja Pauliina Viitamies oli vieraana OAJ:n piirikokouksessa viime torstaina Savonlinnassa. Sivistysvaliokunnan jäsenenä hän kertoi meneillään olevista koulua koskevista asioista, siis lähinnä lakien valmistelusta, ja siitä, mitä kyseiset lait tulisivat merkitsemään opetusalalle. Asiallista asiaa kaikki nämä.
Kun puheeksi tulivat peruskoulun opetussuunnitelmauudistus ja tuntijaon uudistaminen, tapahtui seuraavaa: Kansanedustaja otti puheeksi asian, johon itsekin olen aikaisemmassa kirjoituksessani viitannut: jos jotain tulee lisää, niin jostain on vähennettävä, ja väistämättä puhe kääntyi uskontoon. Tällöin Viitamies heitti, että uskonnonopettajathan tietysti haluaisivat viisinkertaistaa uskonnon tuntimäärän. (En käytä lainausmerkkejä, koska en kirjoittanut ylös enkä nauhoittanut tilannetta, mutta läsnä olleet kolmisenkymmentä opettajaa voinevat vahvistaa muistikuvani sanotusta oikeaksi.) Sen jälkeen hän jatkoi pohtimalla mahdollisuutta, että uskonnonopetusta ei olisi ollenkaan, ja taas tuli heitto, että eihän se ole mahdollista, kun meillä on tämä valtionkirkko. Edelleen hetken kuluttua kuultiin tarina, kuinka peruskoululainen, olikohan neljäsluokkalainen, oli kokenut uskonnontunnit hankaliksi "kun siellä on niin paljon porukkaa". Tällä oppilas ilmeisesti tarkoitti, että oli paljon muistettavia henkilöitä. Vielä hetken kuluttua kansanedustaja Viitaniemi ehdotti käsi ylös -äänestystä siitä, pitäisikö oman uskonnon opetus muuttaa kaikille yhteiseksi uskontotiedoksi.
Kommentoin näitä asioita tuoreeltaan ko. tilaisuudessa, joten se, mitä tässä kirjoitan, on sanottu myös kansanedustajalle paikan päällä; tosin tässä voin perustella asioita hiukan paremmin. En siis kirjoita mitään selän takana -ilkeyksiä. Ensinnäkin on täysin varmaa, että kukaan uskonnonopettaja ei ole vaatinut uskonnon tuntimäärän lisäämistä, saatikka viisinkertaistamista. Jos joku minulle tuo dokumentin, joka toisin osoittaa, niin syön vanhan hattuni tai vaikka käytöstä poistetun oppikirjan. Siis perusteeton ja asiaton heitto!
Toiseksi: Suomessa ei ole valtionkirkkoa eikä ole ollut pitkään aikaan. Oletan Viitaniemen tarkoittaneen sitä, että meillä on kirkon ja valtion välillä monia yhteyksiä, mikä toki pitää paikkansa, mutta julkisessa tehtävässä olevan henkilön olettaisi tuntevan asianmukaisen terminologian. Ellei sitten ole Viitamiehen puolelta kyseessä termin tarkoitushakuinen käyttö. Valtionkirkon keskeinen tuntomerkki on se, että kirkollinen lainsäädäntö on osa valtion lainsäädäntöä; lisäksi valtionkirkoissa on usein jonkinlainen automaattinen jäsenyys ja hallitsijalla vahva asema kirkon johdossa. Ruotsissa valtionkirkkojärjestelmä purettiin aika äskettäin - en nyt muista ulkoa vuosilukua enkä ehdi etsiä - mutta Suomessa vähittäinen valtionkirkkojärjestelmän purkaminen alkoi jo Schaumanin kirkkolaista vuonna 1869 ja huipentui viimeistään kirkkolakiuudistuksessa 1994. Katso tietoja kirkon oikeudellisesta ja lainsäädännöllisestä asemasta tarkemmin tästä linkistä: http://www.joensuu.fi/oikeustieteet/halo/Kirkko-oikeus_luennot.pdf
Kolmanneksi: Minulle jäi hiukan epäselväksi, mihin Pauliina Viitamies pyrki kertomuksella neljäsluokkalaisen kokemuksista uskonnon tunnilla. Osoittamaan, miten heikkolaatuista opetus on, joutaisi pois senkin puolesta? Jos oppiaineita lähdettäisiin karsimaan sen perusteella, mitä koulukkaat niistä sanovat, niin mitähän jäisi jäljelle? Ja jos on niin, että opetuksessa on laatuongelmia, niitä ei ratkaista vähentämällä tai poistamalla tunteja, vaan parantamalla opetussuunnitelmia ja opettajien koulutusta. Tästäkin kirjoitin taannoin.
Neljänneksi siinä, että äänestetään jostakin asiasta mutu-tuntuman perusteella, on enemmän kyse vaikuttamaan pyrkimisestä kuin siitä, että haluttaisiin todella tietoa kuulijoiden mielipiteestä. Aänestykseen osallistuvilla pitäisi olla riittävät tiedot niistä asioista, joista äänestetään, tässä tapauksessa siis siitä, mitä uskonnonopetus on nyt ja mitä se olisi, jos olisi kyseessä uskontoihin sitoutumaton uskontotieto. Emme lopulta äänestäneet, vaan jatkoimme keskustelua uskonnonopetuksen merkityksestä. Joku osallistujista toi esille mm. sen seikan, että mikäli oman uskonnon opetusta ei olisi, osa vanhemmista saattaa ottaa lapset kotiopetukseen. Siihen verrattuna julkisessa valvonnassa oleva, opetussuunnitelmaan perustuva opetus olisi yhteiskunnan kannalta huomattavasti parempi vaihtoehto.
Miksi vaivauduin kirjoittamaan tästä? En vain siksi, että se koski läheisesti itseäni ja tärkeäksi kokemaani uskonnonopetusta, vaan myös siksi, että hämmästyin kansanedustaja Viitamiehen argumentoinnin tasoa. Tällaisilla heitoillako asioita viedään eteenpäin valtakunnan päätöksenteossa? Minusta olisi vähintääkin oikeus ja kohtuus, että kaikista asioista, myös uskonnonopetuksesta, käytäisiin asiallista keskustelua, jossa argumentoidaan asiaperusteilla eikä tarkoitushakuisilla ja sisällöltään kevyillä, mutta vaikuttamaan pyrkivillä heitoilla.
Edelleenkin tuohtuneena
poliittinen kommentaattorinne
Virpi
Kun puheeksi tulivat peruskoulun opetussuunnitelmauudistus ja tuntijaon uudistaminen, tapahtui seuraavaa: Kansanedustaja otti puheeksi asian, johon itsekin olen aikaisemmassa kirjoituksessani viitannut: jos jotain tulee lisää, niin jostain on vähennettävä, ja väistämättä puhe kääntyi uskontoon. Tällöin Viitamies heitti, että uskonnonopettajathan tietysti haluaisivat viisinkertaistaa uskonnon tuntimäärän. (En käytä lainausmerkkejä, koska en kirjoittanut ylös enkä nauhoittanut tilannetta, mutta läsnä olleet kolmisenkymmentä opettajaa voinevat vahvistaa muistikuvani sanotusta oikeaksi.) Sen jälkeen hän jatkoi pohtimalla mahdollisuutta, että uskonnonopetusta ei olisi ollenkaan, ja taas tuli heitto, että eihän se ole mahdollista, kun meillä on tämä valtionkirkko. Edelleen hetken kuluttua kuultiin tarina, kuinka peruskoululainen, olikohan neljäsluokkalainen, oli kokenut uskonnontunnit hankaliksi "kun siellä on niin paljon porukkaa". Tällä oppilas ilmeisesti tarkoitti, että oli paljon muistettavia henkilöitä. Vielä hetken kuluttua kansanedustaja Viitaniemi ehdotti käsi ylös -äänestystä siitä, pitäisikö oman uskonnon opetus muuttaa kaikille yhteiseksi uskontotiedoksi.
Kommentoin näitä asioita tuoreeltaan ko. tilaisuudessa, joten se, mitä tässä kirjoitan, on sanottu myös kansanedustajalle paikan päällä; tosin tässä voin perustella asioita hiukan paremmin. En siis kirjoita mitään selän takana -ilkeyksiä. Ensinnäkin on täysin varmaa, että kukaan uskonnonopettaja ei ole vaatinut uskonnon tuntimäärän lisäämistä, saatikka viisinkertaistamista. Jos joku minulle tuo dokumentin, joka toisin osoittaa, niin syön vanhan hattuni tai vaikka käytöstä poistetun oppikirjan. Siis perusteeton ja asiaton heitto!
Toiseksi: Suomessa ei ole valtionkirkkoa eikä ole ollut pitkään aikaan. Oletan Viitaniemen tarkoittaneen sitä, että meillä on kirkon ja valtion välillä monia yhteyksiä, mikä toki pitää paikkansa, mutta julkisessa tehtävässä olevan henkilön olettaisi tuntevan asianmukaisen terminologian. Ellei sitten ole Viitamiehen puolelta kyseessä termin tarkoitushakuinen käyttö. Valtionkirkon keskeinen tuntomerkki on se, että kirkollinen lainsäädäntö on osa valtion lainsäädäntöä; lisäksi valtionkirkoissa on usein jonkinlainen automaattinen jäsenyys ja hallitsijalla vahva asema kirkon johdossa. Ruotsissa valtionkirkkojärjestelmä purettiin aika äskettäin - en nyt muista ulkoa vuosilukua enkä ehdi etsiä - mutta Suomessa vähittäinen valtionkirkkojärjestelmän purkaminen alkoi jo Schaumanin kirkkolaista vuonna 1869 ja huipentui viimeistään kirkkolakiuudistuksessa 1994. Katso tietoja kirkon oikeudellisesta ja lainsäädännöllisestä asemasta tarkemmin tästä linkistä: http://www.joensuu.fi/oikeustieteet/halo/Kirkko-oikeus_luennot.pdf
Kolmanneksi: Minulle jäi hiukan epäselväksi, mihin Pauliina Viitamies pyrki kertomuksella neljäsluokkalaisen kokemuksista uskonnon tunnilla. Osoittamaan, miten heikkolaatuista opetus on, joutaisi pois senkin puolesta? Jos oppiaineita lähdettäisiin karsimaan sen perusteella, mitä koulukkaat niistä sanovat, niin mitähän jäisi jäljelle? Ja jos on niin, että opetuksessa on laatuongelmia, niitä ei ratkaista vähentämällä tai poistamalla tunteja, vaan parantamalla opetussuunnitelmia ja opettajien koulutusta. Tästäkin kirjoitin taannoin.
Neljänneksi siinä, että äänestetään jostakin asiasta mutu-tuntuman perusteella, on enemmän kyse vaikuttamaan pyrkimisestä kuin siitä, että haluttaisiin todella tietoa kuulijoiden mielipiteestä. Aänestykseen osallistuvilla pitäisi olla riittävät tiedot niistä asioista, joista äänestetään, tässä tapauksessa siis siitä, mitä uskonnonopetus on nyt ja mitä se olisi, jos olisi kyseessä uskontoihin sitoutumaton uskontotieto. Emme lopulta äänestäneet, vaan jatkoimme keskustelua uskonnonopetuksen merkityksestä. Joku osallistujista toi esille mm. sen seikan, että mikäli oman uskonnon opetusta ei olisi, osa vanhemmista saattaa ottaa lapset kotiopetukseen. Siihen verrattuna julkisessa valvonnassa oleva, opetussuunnitelmaan perustuva opetus olisi yhteiskunnan kannalta huomattavasti parempi vaihtoehto.
Miksi vaivauduin kirjoittamaan tästä? En vain siksi, että se koski läheisesti itseäni ja tärkeäksi kokemaani uskonnonopetusta, vaan myös siksi, että hämmästyin kansanedustaja Viitamiehen argumentoinnin tasoa. Tällaisilla heitoillako asioita viedään eteenpäin valtakunnan päätöksenteossa? Minusta olisi vähintääkin oikeus ja kohtuus, että kaikista asioista, myös uskonnonopetuksesta, käytäisiin asiallista keskustelua, jossa argumentoidaan asiaperusteilla eikä tarkoitushakuisilla ja sisällöltään kevyillä, mutta vaikuttamaan pyrkivillä heitoilla.
Edelleenkin tuohtuneena
poliittinen kommentaattorinne
Virpi
sunnuntai 15. marraskuuta 2009
Aiheita riittäisi
Mielessä on monta kiinnostavaa (siis omasta mielestä...) juttua, mutta muistelen vielä muutamalla sanalla kirkolliskokousta. Saimme kuin saimmekin mainitsemani virkasuhteita käsittelevän lakipaketin hyväksyttyä, mikä oli erittäin hyvä, koska näin saatiin pitkään junnanneita asioita etenemään. Asiaa auttoi, että eräs edustaja käytti sovinnollisen puheenvuoron, jossa kuitenkin painotettiin, että asiaan pitää palata mahdollisimman pian. Asia on ns. syrjintäpykälä. Selitän:
Julkisoikeudellisena yhteisönä kirkkoa koskevat esimerkiksi tasa-arvolain määräykset, ellei kirkko omasta uskostaan ja tunnustuksestaan käsin määrittele jotakin asiaa toisin. Koska ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko eivät ole hyväksyneet naispappeutta, ei sitä, että he eivät ota naisia papeiksi, katsota syrjinnäksi. Sen sijaan luterilainen kirkko hyväksyessään naispappeuden on "altistunut" syrjinnän kieltäville pykälille. On jo olemassa joitakin tapauksia, joissa asiaa on puitu maallisissa tuomioistuimissa, ja tuomioitakin on jaettu.
Kirkossamme vaikuttavat naispappeuden vastustajat, jotka eivät halua esimerkiksi toimittaa jumalanpalveluksia naisten kanssa tai ottaa vastaan ehtoollista naiselta, haluaisivat, että virkasuhteita koskevaan lakiin tulisi pykälä, joka antaisi heille kirkon uskon ja tunnustuksen perusteella oikeuden jatkaa kirkon työssä ja samalla olla työskentelemättä naispuolisten pappien kanssa. Toinen ihmisryhmä, jota halutaan väistää, ovat julkisesti homoseksuaalisessa suhteessa elävät ihmiset, erityisesti parisuhteensa rekisteröineet ja varsinkin, jos nämä ihmiset ovat kirkon töissä. Tämä ei ole minun tulkintaani, vaan kirkolliskokouksessa julkisesti kuultua. Puheenvuorot ovat luettavissa kirkolliskokouksen verkkosivuilta osoitteesta http://www.evl.fi/kirkolliskokous/. Etsiydy kohtaan "Esitykset, päätökset ja puheenvuorot".
Joten siis ennustan, että kirkkohallituksella on vaikea tehtävä sellaisen pykälän laatimisessa, joka miellyttäisi kaikkia. Suuri osa kirkolliskokouksen jäsenistä - niin kuin suomalaisista kirkon jäsenistä yleensäkin - kannattaa naispappeutta ja on ehkä väsynyt siihen, että yhä kaksikymmentä vuotta naispappeuden hyväksymisen jälkeen yritetään löytää porsaanreikiä, joitten avulla päästäisiin naisia karkuun. Kuitenkin, erästä piispaa lainatakseni, naiset ovat pelastaneet luterilaisen kirkon. Ilman pappisnaisia kirkossamme olisi suuri pula papeista, eivätkä siinä auttaisi ne muutamat kymmenet miesteologit, jotka kuulemma odottavat pappisvihkimystä, mutta eivät suostu alttarilla yhteistyöhön naisten kanssa.
Ennustan myös, että kirkkohallitukselle on vaikeaa laatia pykälään homoseksuaalisuutta koskevaa sanamuotoa. Edelleen ennustan, että kevään istuntokaudella kuullaan mielenkiintoisia puheenvuoroja, jos piispainkokous ehtii käsitellä sitä ennen homoseksuaalisuutta koskevan työryhmän mietinnön, ja asiasta saadaan jonkinlainen esitys kirkolliskokoukselle. Tätä ette ole kuulleet minulta enkä minäkään ole kuullut keltään, mutta saattaa ehkä olla, että tulossa on ehdotus rukoushetkeksi parisuhteensa rekisteröineiden henkilöiden puolesta.
Se tulee varmasti olemaan monille kirkolliskokousedustajille liikaa. Moni pelkää, että meillä mennään "Ruotsin tietä", vaikka nyt ollaankin kaukana Ruotsin tilanteesta. Siellähän valtiollisessa lainsäädännössä hyväksyttiin sukupuolineutraalin avioliiton (könsneutral äktenskap) periaate, ja kirkko joutui päättämään, luopuuko se oikeudestaan suorittaa virallisia avioliittoon vihkimisiä vai hyväksyykö se sen, että vihittävät voivat olla samaa sukupuolta. Ruotsin piispatkaan eivät olleet tästä yksimielisiä, mutta vihkioikeuden säilyttävä kanta voitti kirkolliskokouksessa. Kuin pisteeksi i:n päälle oli Ruotsissa juuri äskettäin piispanvihkimys, jossa virkaansa vihittiin Härnösandin piispaksi suomalaissyntyinen Tuulikki Koivunen-Bylund ja Tukholman piispaksi Eva Brunne, jonka puoliso on nainen. He eivät ole suinkaan Ruotsin ensimmäiset naispiispat, mutta taustoiltaan poikkeukselliset.
Että tällaista tällä kertaa, ja paljon jäi sanomattakin. Seuraavaksi lupaan kertoa, miksi mollasin Facebookissa kansanedustaja Pauliina Viitamiestä.
Julkisoikeudellisena yhteisönä kirkkoa koskevat esimerkiksi tasa-arvolain määräykset, ellei kirkko omasta uskostaan ja tunnustuksestaan käsin määrittele jotakin asiaa toisin. Koska ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko eivät ole hyväksyneet naispappeutta, ei sitä, että he eivät ota naisia papeiksi, katsota syrjinnäksi. Sen sijaan luterilainen kirkko hyväksyessään naispappeuden on "altistunut" syrjinnän kieltäville pykälille. On jo olemassa joitakin tapauksia, joissa asiaa on puitu maallisissa tuomioistuimissa, ja tuomioitakin on jaettu.
Kirkossamme vaikuttavat naispappeuden vastustajat, jotka eivät halua esimerkiksi toimittaa jumalanpalveluksia naisten kanssa tai ottaa vastaan ehtoollista naiselta, haluaisivat, että virkasuhteita koskevaan lakiin tulisi pykälä, joka antaisi heille kirkon uskon ja tunnustuksen perusteella oikeuden jatkaa kirkon työssä ja samalla olla työskentelemättä naispuolisten pappien kanssa. Toinen ihmisryhmä, jota halutaan väistää, ovat julkisesti homoseksuaalisessa suhteessa elävät ihmiset, erityisesti parisuhteensa rekisteröineet ja varsinkin, jos nämä ihmiset ovat kirkon töissä. Tämä ei ole minun tulkintaani, vaan kirkolliskokouksessa julkisesti kuultua. Puheenvuorot ovat luettavissa kirkolliskokouksen verkkosivuilta osoitteesta http://www.evl.fi/kirkolliskokous/. Etsiydy kohtaan "Esitykset, päätökset ja puheenvuorot".
Joten siis ennustan, että kirkkohallituksella on vaikea tehtävä sellaisen pykälän laatimisessa, joka miellyttäisi kaikkia. Suuri osa kirkolliskokouksen jäsenistä - niin kuin suomalaisista kirkon jäsenistä yleensäkin - kannattaa naispappeutta ja on ehkä väsynyt siihen, että yhä kaksikymmentä vuotta naispappeuden hyväksymisen jälkeen yritetään löytää porsaanreikiä, joitten avulla päästäisiin naisia karkuun. Kuitenkin, erästä piispaa lainatakseni, naiset ovat pelastaneet luterilaisen kirkon. Ilman pappisnaisia kirkossamme olisi suuri pula papeista, eivätkä siinä auttaisi ne muutamat kymmenet miesteologit, jotka kuulemma odottavat pappisvihkimystä, mutta eivät suostu alttarilla yhteistyöhön naisten kanssa.
Ennustan myös, että kirkkohallitukselle on vaikeaa laatia pykälään homoseksuaalisuutta koskevaa sanamuotoa. Edelleen ennustan, että kevään istuntokaudella kuullaan mielenkiintoisia puheenvuoroja, jos piispainkokous ehtii käsitellä sitä ennen homoseksuaalisuutta koskevan työryhmän mietinnön, ja asiasta saadaan jonkinlainen esitys kirkolliskokoukselle. Tätä ette ole kuulleet minulta enkä minäkään ole kuullut keltään, mutta saattaa ehkä olla, että tulossa on ehdotus rukoushetkeksi parisuhteensa rekisteröineiden henkilöiden puolesta.
Se tulee varmasti olemaan monille kirkolliskokousedustajille liikaa. Moni pelkää, että meillä mennään "Ruotsin tietä", vaikka nyt ollaankin kaukana Ruotsin tilanteesta. Siellähän valtiollisessa lainsäädännössä hyväksyttiin sukupuolineutraalin avioliiton (könsneutral äktenskap) periaate, ja kirkko joutui päättämään, luopuuko se oikeudestaan suorittaa virallisia avioliittoon vihkimisiä vai hyväksyykö se sen, että vihittävät voivat olla samaa sukupuolta. Ruotsin piispatkaan eivät olleet tästä yksimielisiä, mutta vihkioikeuden säilyttävä kanta voitti kirkolliskokouksessa. Kuin pisteeksi i:n päälle oli Ruotsissa juuri äskettäin piispanvihkimys, jossa virkaansa vihittiin Härnösandin piispaksi suomalaissyntyinen Tuulikki Koivunen-Bylund ja Tukholman piispaksi Eva Brunne, jonka puoliso on nainen. He eivät ole suinkaan Ruotsin ensimmäiset naispiispat, mutta taustoiltaan poikkeukselliset.
Että tällaista tällä kertaa, ja paljon jäi sanomattakin. Seuraavaksi lupaan kertoa, miksi mollasin Facebookissa kansanedustaja Pauliina Viitamiestä.
keskiviikko 11. marraskuuta 2009
Harto Pönkä räväyttää jälleen: Sosiaalinen media oppimisympäristönä
Check out this SlideShare Presentation:
Sosiaalinen media oppimisympäristönä
View more presentations from Harto Pönkä.
torstai 5. marraskuuta 2009
Torstain väliraportti
Sen verran pitää eilen kirjoitettua täsmentää, että aloite, jonka kohdalla mainitsin Porvoon hiippakunnan Nuorten kirkkopäivät, koski muitakin mahdollisia aloitteentekijöitä. Siis tarkoitus olisi, että kukin hiippakuntavaltuusto voi itse määritellä, millaisille järjestöille ja yhteisöille se antaa aloiteoikeuden.
Tänään olemme hyväksyneet kirkon keskusrahaston talousarvion ja talous- ja toimintasuunnitelman. Edustaja-aloite, joka koski osallistumista Petroskoin kirkon loppurahoitukseen, sai ratkaisukseen virallisen kolehdin ensi vuonna. Tuomasmessujen radioinnista Radio Dein kautta vuonna 2010 äänestettiin ja asialle myönnettiin rahoitus. Muilta osin talousarvio meni kirkkohallituksen esityksen mukaisena läpi, paitsi että valiokunta nipisti osan kirkolliskokouksen historian kirjoittamiseen tarkoitetusta määrärahasta. Itse käytin pienen kiitospuheenvuoron kirkkohallitukselle, koska budjetissa esitettiin (ja salissa siis hyväksyttiin) kaksi uskonnonopetusta tukevaa määräahaa. Iso raha menee Seurakuntaopiston säätiölle, joka mm. ylläpitää Uskonnonpedagogista instituuttia. Pieni määräraha menee uskonnonopettajien täydennyskoulutukseen liittomme kautta. Katso Seurakuntaopistosta lisätietoja tästä: http://www.srk-opisto.fi/ ja UPI:sta: http://www.srk-opisto.fi/index.php?lk_id=8
Viime keväästä asti on käyty vaihtelevalla intensiteetillä julkista keskustelua uskonnonopetuksen laajuudesta ja luonteesta. Parhaillaan on meneillään peruskoulun opetussuunnitelmauudistus ja tuntijaon pohtiminen. Koska tiedetään, että paineita joidenkin aineiden tuntimäärien lisäämiseen on olemassa, nousee kysymys, mistä vähennettäisiin, kun oppilaiden työpäivää ei voida venyttää. Historiasta tiedämme, että vähennyspaine koskee usein uskontoa, joten julkinen keskustelu aiheesta onkin paikallaan. Paikallaan on myös opettajien tukeminen, sillä varsinkin varhaiskasvattajat ja luokanopettajat saattavat olla uskonnon opettamisessa hankaluuksissa. Perustelen: Esimerkiksi luokanopettajien koulutuksessa on minimaalisen vähän uskontoa, joten jos opettajalla itsellään ei ole harrastuneisuutta asiaan, hän on hyvin riippuvainen valmiista tuntisuunnitelmista ja muusta materiaalista. Huhu myös kertoo, että uskonnon tunteja saatetaan käyttää muiden oppiaineiden tarpeisiin tai vaikkapa ajantäytevideoiden katseluun. Katsokaa huviksenne esimerkiksi Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitoksen sivuja: uskontoa 2 opintopistettä, mikä tarkoittaa neljää tuntia luentoja, 14:ää tuntia ryhmätöitä ja neljää tenttikirjaa. Näillä opinnoilla pitäisi siis kyetä hoitamaan kokonainen oppiaine! https://www10.uta.fi/opas/opintojakso.htm?rid=1351&idx=0&uiLang=fi&lang=fi&lvv=2009
Toinen kohta, jossa tukea tarvittaisiin, ovat pienet yläkoulut, jossa ei ole pätevää uskonnonpettajaa, vaan opetusta hoitaa jonkin muun aineen opettaja, jolla sattuu olemaan vajaa tuntimäärä omassa aineessaan tai joka muusta syystä suostuu ottamaan itselleen uskonnon tunnit. Tuen kohdistaminen näille opettajille olisi todella tärkeää, koska heiltä saattavat kokonaan puuttua uskonnon aineopinnot, mutta en osaa oikein arvella, miten se parhaiten tapahtuisi. Suurissa yläkouluissa ja lukioissa on pääsääntöisesti alalle koulutetut opettajat, joten siellä tuen tarve on vähemmän akuutti, mutta kuitenkin olemassa, erityisesti nuorten opettajien parissa.
Tänään olemme hyväksyneet kirkon keskusrahaston talousarvion ja talous- ja toimintasuunnitelman. Edustaja-aloite, joka koski osallistumista Petroskoin kirkon loppurahoitukseen, sai ratkaisukseen virallisen kolehdin ensi vuonna. Tuomasmessujen radioinnista Radio Dein kautta vuonna 2010 äänestettiin ja asialle myönnettiin rahoitus. Muilta osin talousarvio meni kirkkohallituksen esityksen mukaisena läpi, paitsi että valiokunta nipisti osan kirkolliskokouksen historian kirjoittamiseen tarkoitetusta määrärahasta. Itse käytin pienen kiitospuheenvuoron kirkkohallitukselle, koska budjetissa esitettiin (ja salissa siis hyväksyttiin) kaksi uskonnonopetusta tukevaa määräahaa. Iso raha menee Seurakuntaopiston säätiölle, joka mm. ylläpitää Uskonnonpedagogista instituuttia. Pieni määräraha menee uskonnonopettajien täydennyskoulutukseen liittomme kautta. Katso Seurakuntaopistosta lisätietoja tästä: http://www.srk-opisto.fi/ ja UPI:sta: http://www.srk-opisto.fi/index.php?lk_id=8
Viime keväästä asti on käyty vaihtelevalla intensiteetillä julkista keskustelua uskonnonopetuksen laajuudesta ja luonteesta. Parhaillaan on meneillään peruskoulun opetussuunnitelmauudistus ja tuntijaon pohtiminen. Koska tiedetään, että paineita joidenkin aineiden tuntimäärien lisäämiseen on olemassa, nousee kysymys, mistä vähennettäisiin, kun oppilaiden työpäivää ei voida venyttää. Historiasta tiedämme, että vähennyspaine koskee usein uskontoa, joten julkinen keskustelu aiheesta onkin paikallaan. Paikallaan on myös opettajien tukeminen, sillä varsinkin varhaiskasvattajat ja luokanopettajat saattavat olla uskonnon opettamisessa hankaluuksissa. Perustelen: Esimerkiksi luokanopettajien koulutuksessa on minimaalisen vähän uskontoa, joten jos opettajalla itsellään ei ole harrastuneisuutta asiaan, hän on hyvin riippuvainen valmiista tuntisuunnitelmista ja muusta materiaalista. Huhu myös kertoo, että uskonnon tunteja saatetaan käyttää muiden oppiaineiden tarpeisiin tai vaikkapa ajantäytevideoiden katseluun. Katsokaa huviksenne esimerkiksi Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitoksen sivuja: uskontoa 2 opintopistettä, mikä tarkoittaa neljää tuntia luentoja, 14:ää tuntia ryhmätöitä ja neljää tenttikirjaa. Näillä opinnoilla pitäisi siis kyetä hoitamaan kokonainen oppiaine! https://www10.uta.fi/opas/opintojakso.htm?rid=1351&idx=0&uiLang=fi&lang=fi&lvv=2009
Toinen kohta, jossa tukea tarvittaisiin, ovat pienet yläkoulut, jossa ei ole pätevää uskonnonpettajaa, vaan opetusta hoitaa jonkin muun aineen opettaja, jolla sattuu olemaan vajaa tuntimäärä omassa aineessaan tai joka muusta syystä suostuu ottamaan itselleen uskonnon tunnit. Tuen kohdistaminen näille opettajille olisi todella tärkeää, koska heiltä saattavat kokonaan puuttua uskonnon aineopinnot, mutta en osaa oikein arvella, miten se parhaiten tapahtuisi. Suurissa yläkouluissa ja lukioissa on pääsääntöisesti alalle koulutetut opettajat, joten siellä tuen tarve on vähemmän akuutti, mutta kuitenkin olemassa, erityisesti nuorten opettajien parissa.
keskiviikko 4. marraskuuta 2009
Keskiviikon asioita
On näköjään mahdotonta raportoida kaikesta, mitä kirkolliskokouksessa keskustellaan ja päätetään, mutta tässä jokunen poiminta: Tänään hyväksyttiin kirkolliskokouksen uusi työjärjestys, jolla mm. perustetaan seuraavan nelivuotiskauden alusta kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunta. Valiokunnan luonne tulee luultavasti olemaan hiukan erilainen kuin muiden, sillä yleensä valiokunnat käsittelevät täysistunnon niille osoittamia aloitteita. Tulevaisuusvaliokunnan odotettaneen pohtivan laajempiakin näkyjä.
Tosin omasta käsikirjavaliokunnastani on kerrottava sen verran, että olemme tänään työskennelleet, vaikka meillä ei olekaan käsiteltäviä aloitteita. "Ylimääräinen" aika antaa meille mahdollisuuden seurata, miten viime keväänä hyväksytyn mietintömme toimeenpano etenee, ja muutenkin keskustella tärkeistä asioista. En kuitenkaan kerro keskusteluista tarkemmin, koska valiokuntatyöskentely ei ole julkista. Jossakin vaiheessa jollakin tavalla varmaan työmme tuloksia tulee julkisiksikin. Mietintöhän siis koski seurakuntien jumalanpalveluselämän kehittämistä.
Äänestysnappia painamaan pääsimme äsken, kun Porvoon hiippakunnasta tullut aloite Nuorten kirkkopäivien (Ungdomens kyrkodagar) aloiteoikeudesta hiippakuntavaltuustolle meni äänestykseen. Valiokuntamietinnössä sitä esitettiin raukeamaan, mutta salissa se päätettiin lähettää kirkkohallitukselle työstettäväksi. Mikäli oikein käsitän, valiokunta ei löytänyt järjestelmää, jolla eri hiippakunnat saataisiin tasa-arvoisiksi, koska muissa hiippakunnissa ei ole vastaavaa järjestelmää. Täysistunnossa kuitenkin ilmeisesti ajateltiin, ettei se saa olla este hyvän ja luovan käytännön edistämiselle - varsinkin kun juuri olimme hyväksyneet mietinnön, joka koski nuorten kuulemisen ja osallisuuden vahvistamista.
Nyt ryntään kuulemaan keskustelua arkkipiispan vaalista ja jatkan myöhemmin!
Virpi
Tosin omasta käsikirjavaliokunnastani on kerrottava sen verran, että olemme tänään työskennelleet, vaikka meillä ei olekaan käsiteltäviä aloitteita. "Ylimääräinen" aika antaa meille mahdollisuuden seurata, miten viime keväänä hyväksytyn mietintömme toimeenpano etenee, ja muutenkin keskustella tärkeistä asioista. En kuitenkaan kerro keskusteluista tarkemmin, koska valiokuntatyöskentely ei ole julkista. Jossakin vaiheessa jollakin tavalla varmaan työmme tuloksia tulee julkisiksikin. Mietintöhän siis koski seurakuntien jumalanpalveluselämän kehittämistä.
Äänestysnappia painamaan pääsimme äsken, kun Porvoon hiippakunnasta tullut aloite Nuorten kirkkopäivien (Ungdomens kyrkodagar) aloiteoikeudesta hiippakuntavaltuustolle meni äänestykseen. Valiokuntamietinnössä sitä esitettiin raukeamaan, mutta salissa se päätettiin lähettää kirkkohallitukselle työstettäväksi. Mikäli oikein käsitän, valiokunta ei löytänyt järjestelmää, jolla eri hiippakunnat saataisiin tasa-arvoisiksi, koska muissa hiippakunnissa ei ole vastaavaa järjestelmää. Täysistunnossa kuitenkin ilmeisesti ajateltiin, ettei se saa olla este hyvän ja luovan käytännön edistämiselle - varsinkin kun juuri olimme hyväksyneet mietinnön, joka koski nuorten kuulemisen ja osallisuuden vahvistamista.
Nyt ryntään kuulemaan keskustelua arkkipiispan vaalista ja jatkan myöhemmin!
Virpi
tiistai 3. marraskuuta 2009
Tärkeitä aiheita
Siis kirkolliskokouksessa. Useimmat valiokunnat ovat tänään työskennelleet koko aamupäivän ja työskentelevät parhaillaankin. Käsikirjavaliokunnalla ei ole työstettäviä asioita, joten me puuhaamme jotain muuta tärkeää tai vähemmän tärkeää. Eilen pidimme järjestäytymiskokouksen, jossa uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Porvoon tuore piispa Bjön Vikström. Hänhän aloitti tehtävässään viime sunnuntaina ja joutui heti kirkolliskokoukseen! Valiokuntamme kokoontuu kyllä vielä työsarkaamme kuuluvien asioiden äärelle, vaikkei meillä virallista asialistaa olekaan.
Täysistunnossa käytiin eilen läpi 17 kohdan lista ja ko. asiat lähetettiin valiokuntiin valmisteltaviksi. Kirkon keskusrahaston budjetin kokonaisuudesta keskusteltiin varsin vähän, sen sijaan puheenvuoroja käytettiin kahdesta edustajien tekemästä talousarvioaloitteesta, joissa pyydettiin 100 000 euron määrärahaa Petroskoin luterilaisen kirkon rakentamisen viimeiseen vaiheeseen ja tuomasmessujen radiointiin ensi vuodelle n. 20 000 e. Talousarvion käsittely on siitä mielenkiintoista, että isot, satojentuhansien määrärahat menevät keskusteluitta ja sitten rahamäärältään paljon pienemmät kirvoittavat edustajien kielet. Tuomasmessun radiointiin pyydetään pariakymmentä tuhatta, ja kuvittelen, että joissakin miljoonahankkeissa tuollainen summa hupsahtaa helposti läpi käsien. Täytyy vain toivoa, että ne, jotka rahojen käytöstä sitten käytännössä lopulta päättävät, ovat viisaita ja vastuullisia. Olin hiukan varautunut käyttämään puheenvuoron uskonnonopetuksen tai pikemminkin opettajien tukemisesta, mutta talousarvioesityksessä oli määrärahat kahteen tällaiseen kohteeseen esitetty myönnettäväksi, niin en sitten viitsinyt tuhlata muiden edustajien aikaa jo eteenpäin menossa olevan asian vauhdittamiseen. Katsotaan sitten, onko aihetta palata teemaan, kun talousarvio tulee valiokunnasta takaisin täysistunnon käsittelyyn.
Jonkin verran keskusteltiin myös toisen helluntaipäivän palauttamisesta, josta on kaksi samansisältöistä aloitetta. Asia on sinänsä hyvä ja sai kannatusta, mutta noinkohan tuo enää onnistuu, työmarkkinajärjestöt saattavat pistää hanttiin. Katsotaan!
Teologisesti mielenkiintoinen teema on sopimus metodistikirkon kanssa (sekä suomen- että ruotsinkielisen). Kirkkojenvälisiä neuvotteluja on käyty jo usean vuoden ajan, ja niissä on tehty perusteellista työtä ja pureuduttu siihen, miten kumpikin kirkko ymmärtää ja tulkitsee kristillisen kirkon perusopetuksia, mm. vanhurskauttamista, pyhitystä ja sakramentteja. Eroja aivan ilmiselvästi on, mutta monissa asioissa on myös saavutettu entistä syvällisempää ymmärrystä toisen kirkon opetuksista, ja niinpä nyt esitetään, että solmittaisiin sopimus, joka mm. mahdollistaisi osallistumisen ehtoolliselle puolin ja toisin näissä kirkkokunnissa. Vastustaviakin puheenvuoroja kuultiin, mutta esityksen kannattajat katsovat, että "riittävä yksimielisyys" on saavutettu. Luettuani esityksen pohjana olevan asiakirjan, jossa tosiaankin on syvällistä teologiaa, olen omasta puolestani valmis äänestämään sopimuksen puolesta.
Tänään istuttiin klo 13:sta 17.15:een keskustelemassa ns. virkamiesoikeudellisesta paketista. Tarkemmin sanottuna siis lakivaliokunnan mietinnöstä, joka perustuu kirkkohallituksen esitykseen, jossa ehdotetaan kirkkolakiin muutoksia, joilla saatettaisiin ajan tasalle ja nykypäivän vaatimuksia vastaavaksi lainsäädäntö, joka koskee kirkon palveluksessa virkasuhteessa olevia työntekijöitä. Tällä hetkellä lainsäädäntö on sekava ja vanhentunut ja hankalasti käytettävä. Vastaava lakiesityshän jo taannoin kaatui kirkolliskokouksessa, ja henkilökohtaisesti toivon, että tämä ei kaatuisi, vaikka salissa tullaankin ilmeisesti äänestämään siitä, hyväksytäänkö ehdotus vai lähetetäänkö se edelleen jatkovalmisteluun vai peräti hylätäänkö. Olen lähdössä iltalenkille, joten kirjoitan asiasta tarkemmin myöhemmin, mutta sanonpahan vain, että keskustelussa ammuttiin aika kovilla panoksilla!
Täysistunnossa käytiin eilen läpi 17 kohdan lista ja ko. asiat lähetettiin valiokuntiin valmisteltaviksi. Kirkon keskusrahaston budjetin kokonaisuudesta keskusteltiin varsin vähän, sen sijaan puheenvuoroja käytettiin kahdesta edustajien tekemästä talousarvioaloitteesta, joissa pyydettiin 100 000 euron määrärahaa Petroskoin luterilaisen kirkon rakentamisen viimeiseen vaiheeseen ja tuomasmessujen radiointiin ensi vuodelle n. 20 000 e. Talousarvion käsittely on siitä mielenkiintoista, että isot, satojentuhansien määrärahat menevät keskusteluitta ja sitten rahamäärältään paljon pienemmät kirvoittavat edustajien kielet. Tuomasmessun radiointiin pyydetään pariakymmentä tuhatta, ja kuvittelen, että joissakin miljoonahankkeissa tuollainen summa hupsahtaa helposti läpi käsien. Täytyy vain toivoa, että ne, jotka rahojen käytöstä sitten käytännössä lopulta päättävät, ovat viisaita ja vastuullisia. Olin hiukan varautunut käyttämään puheenvuoron uskonnonopetuksen tai pikemminkin opettajien tukemisesta, mutta talousarvioesityksessä oli määrärahat kahteen tällaiseen kohteeseen esitetty myönnettäväksi, niin en sitten viitsinyt tuhlata muiden edustajien aikaa jo eteenpäin menossa olevan asian vauhdittamiseen. Katsotaan sitten, onko aihetta palata teemaan, kun talousarvio tulee valiokunnasta takaisin täysistunnon käsittelyyn.
Jonkin verran keskusteltiin myös toisen helluntaipäivän palauttamisesta, josta on kaksi samansisältöistä aloitetta. Asia on sinänsä hyvä ja sai kannatusta, mutta noinkohan tuo enää onnistuu, työmarkkinajärjestöt saattavat pistää hanttiin. Katsotaan!
Teologisesti mielenkiintoinen teema on sopimus metodistikirkon kanssa (sekä suomen- että ruotsinkielisen). Kirkkojenvälisiä neuvotteluja on käyty jo usean vuoden ajan, ja niissä on tehty perusteellista työtä ja pureuduttu siihen, miten kumpikin kirkko ymmärtää ja tulkitsee kristillisen kirkon perusopetuksia, mm. vanhurskauttamista, pyhitystä ja sakramentteja. Eroja aivan ilmiselvästi on, mutta monissa asioissa on myös saavutettu entistä syvällisempää ymmärrystä toisen kirkon opetuksista, ja niinpä nyt esitetään, että solmittaisiin sopimus, joka mm. mahdollistaisi osallistumisen ehtoolliselle puolin ja toisin näissä kirkkokunnissa. Vastustaviakin puheenvuoroja kuultiin, mutta esityksen kannattajat katsovat, että "riittävä yksimielisyys" on saavutettu. Luettuani esityksen pohjana olevan asiakirjan, jossa tosiaankin on syvällistä teologiaa, olen omasta puolestani valmis äänestämään sopimuksen puolesta.
Tänään istuttiin klo 13:sta 17.15:een keskustelemassa ns. virkamiesoikeudellisesta paketista. Tarkemmin sanottuna siis lakivaliokunnan mietinnöstä, joka perustuu kirkkohallituksen esitykseen, jossa ehdotetaan kirkkolakiin muutoksia, joilla saatettaisiin ajan tasalle ja nykypäivän vaatimuksia vastaavaksi lainsäädäntö, joka koskee kirkon palveluksessa virkasuhteessa olevia työntekijöitä. Tällä hetkellä lainsäädäntö on sekava ja vanhentunut ja hankalasti käytettävä. Vastaava lakiesityshän jo taannoin kaatui kirkolliskokouksessa, ja henkilökohtaisesti toivon, että tämä ei kaatuisi, vaikka salissa tullaankin ilmeisesti äänestämään siitä, hyväksytäänkö ehdotus vai lähetetäänkö se edelleen jatkovalmisteluun vai peräti hylätäänkö. Olen lähdössä iltalenkille, joten kirjoitan asiasta tarkemmin myöhemmin, mutta sanonpahan vain, että keskustelussa ammuttiin aika kovilla panoksilla!
maanantai 2. marraskuuta 2009
Kansliapäällikkö rokotti kirkolliskokousta
Kirkolliskokouksen täysistuntoviikon perinteisiin kuuluu ensimmäisenä päivänä nautittavat valtion tarjoamat kahvit ja tervehdys. Tällä kertaa puheosuuden esitti opetusministeriön kansliapäällikkö Harri Skog. Hän aloitti esityksensä riittävän kaukaa eli vuodesta 1809, jolloin saivat alkunsa monet nykyisenlaiseen Suomeen johtavat kehityslinjat, mm. opetusministeriön edeltäjän, kirkollistoimikunnan perustaminen ja kirkon vähittäinen itsenäistyminen valtion huomasta. Tuona vuonna 200 v. sitten Suomi lakkasi olemasta Ruotsin valtakunnan itäinen maakunta, ja syntyi autonominen Suomi osana Venäjän keisarikuntaa.
Kansliapäällikkö muistutti myös monien tärkeinä pitämiemme yhteiskunnallisten arvojen, kuten ihmisarvon ja heikoimmista huolehtimisen olevan alkuperältään kristillisiä. Puheenvuoro päättyi muistutukseen toisesta juhlavuodesta, sillä marraskuussa tulee kuluneeksi 20 vuotta YK:n Lapsen oikeuksien julistuksesta, johon liittyvän sopimuksen Suomi ja muut maailman maat paitsi Somalia ja Yhdysvallat ovat allekirjoittaneet. Okei, Skog ei sanonut tuota viimeksi mainittua, mutta en malttanut olla sitä mainitsematta. Skogin mukaan lasten oikeuksia edistetään nyt maassamme kehittämällä lainsäädännön ja muun päätöksenteon lapsivaikutuksien arviointia sekä päätöksentekovaiheessa että toimeenpanon seurannassa. Omasta puolestani muistutan mieliinne, että kirkolliskokoukselle tehtiin viime keväänä edustaja-aloite, jossa esitettiin lapsivaikutusten arvioinnin kehittämistä kirkossamme ja sen seurakunnissa. Itsekin olin tämän aloitteen tekijöiden joukossa.
Entä se rokotus? Puheensa keskivaiheilla kansliapäällikkö Skog kertoi olleensa eräässä tilaisuudessa, jossa oli voimallisesti todistettu sikainfluenssarokotteen ottamisen hyödyllisyydestä, joten kansliapäällikkö suositteli rokotetta myös kaikille kirkolliskokousedustajille. Melkein menimme jonoon, mutta hänellä ei kuulemma ollut rokotetta mukanaan...
Katso tästä kansliapäällikön puhe - tosin ilman rokotusepisodia!http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/8A6AB2E661397051C225766200476A19/$file/Harri%20Skogin%20puhe.pdf
Ja täältä löytyy linkkejä kirkolliskokousedustajien blogeihin:
http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/F33D236ECDDB2D82C22574240023528F?OpenDocument&lang=FI
Kansliapäällikkö muistutti myös monien tärkeinä pitämiemme yhteiskunnallisten arvojen, kuten ihmisarvon ja heikoimmista huolehtimisen olevan alkuperältään kristillisiä. Puheenvuoro päättyi muistutukseen toisesta juhlavuodesta, sillä marraskuussa tulee kuluneeksi 20 vuotta YK:n Lapsen oikeuksien julistuksesta, johon liittyvän sopimuksen Suomi ja muut maailman maat paitsi Somalia ja Yhdysvallat ovat allekirjoittaneet. Okei, Skog ei sanonut tuota viimeksi mainittua, mutta en malttanut olla sitä mainitsematta. Skogin mukaan lasten oikeuksia edistetään nyt maassamme kehittämällä lainsäädännön ja muun päätöksenteon lapsivaikutuksien arviointia sekä päätöksentekovaiheessa että toimeenpanon seurannassa. Omasta puolestani muistutan mieliinne, että kirkolliskokoukselle tehtiin viime keväänä edustaja-aloite, jossa esitettiin lapsivaikutusten arvioinnin kehittämistä kirkossamme ja sen seurakunnissa. Itsekin olin tämän aloitteen tekijöiden joukossa.
Entä se rokotus? Puheensa keskivaiheilla kansliapäällikkö Skog kertoi olleensa eräässä tilaisuudessa, jossa oli voimallisesti todistettu sikainfluenssarokotteen ottamisen hyödyllisyydestä, joten kansliapäällikkö suositteli rokotetta myös kaikille kirkolliskokousedustajille. Melkein menimme jonoon, mutta hänellä ei kuulemma ollut rokotetta mukanaan...
Katso tästä kansliapäällikön puhe - tosin ilman rokotusepisodia!http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/8A6AB2E661397051C225766200476A19/$file/Harri%20Skogin%20puhe.pdf
Ja täältä löytyy linkkejä kirkolliskokousedustajien blogeihin:
http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/F33D236ECDDB2D82C22574240023528F?OpenDocument&lang=FI
Avaus on avattu
Tervehdys!
Hyökkäsin aamuvarhaisella saunaan ja uimaan ja sain kirkolliskokouksen ensimmäisen päivän käynnistymään mukavasti - ja mikäs siinä, kun tulin kokouspaikkakunnalle niin hyvissä ajoin eilen, että ehdin sukuloimaan ja olin vielä ajoissa nukkumaan menossa. Kiitos kyydistä ja muusta vieraanvaraisuudesta Vinkkilässä! Päivän virallinen osuus alkoi messulla Maarian kirkossa. Jumalanpalvelus tälläkin kertaa oli napakasti mutta arvokkaasti toimitettu ja erinomaisesti saarnattu, kiitos tamperelaisille piispa Revon johdolla. Tänne kannattaa melkein tulla jumalanpalveluksien vuoksi! Sitten pidettiin lyhyt avajaisistunto, jossa tosin vain todettiin päivän aikataulu ja käsiteltävät asiat.Aloitamme työskentelyn isoilla asioilla, ainakin rahallisesti, sillä käsiteltäväksi tulevat kirkon keskushallinnon budjetti ja toimintasuunnitelma ensi vuodelle. Olen suunnitellut pientä puheenvuoroa mihinkäs muuhun kuin omaan alaani uskonnonopetukseen liittyen, mutta katsotaan, tuleeko sille sopivaa tilaisuutta. En viitsi väen vängällä mennä pönttöön, jos ei ole aihetta. (Kuulitteko tässä pienen omahyväisen sävyn: "...toisin kuin jotkut, jotka hukkaavat muiden aikaa puhumalla uudestaan samoja asioita, jotka on jo käsitelty...") Palataan asiaan!
Virpi
Hyökkäsin aamuvarhaisella saunaan ja uimaan ja sain kirkolliskokouksen ensimmäisen päivän käynnistymään mukavasti - ja mikäs siinä, kun tulin kokouspaikkakunnalle niin hyvissä ajoin eilen, että ehdin sukuloimaan ja olin vielä ajoissa nukkumaan menossa. Kiitos kyydistä ja muusta vieraanvaraisuudesta Vinkkilässä! Päivän virallinen osuus alkoi messulla Maarian kirkossa. Jumalanpalvelus tälläkin kertaa oli napakasti mutta arvokkaasti toimitettu ja erinomaisesti saarnattu, kiitos tamperelaisille piispa Revon johdolla. Tänne kannattaa melkein tulla jumalanpalveluksien vuoksi! Sitten pidettiin lyhyt avajaisistunto, jossa tosin vain todettiin päivän aikataulu ja käsiteltävät asiat.Aloitamme työskentelyn isoilla asioilla, ainakin rahallisesti, sillä käsiteltäväksi tulevat kirkon keskushallinnon budjetti ja toimintasuunnitelma ensi vuodelle. Olen suunnitellut pientä puheenvuoroa mihinkäs muuhun kuin omaan alaani uskonnonopetukseen liittyen, mutta katsotaan, tuleeko sille sopivaa tilaisuutta. En viitsi väen vängällä mennä pönttöön, jos ei ole aihetta. (Kuulitteko tässä pienen omahyväisen sävyn: "...toisin kuin jotkut, jotka hukkaavat muiden aikaa puhumalla uudestaan samoja asioita, jotka on jo käsitelty...") Palataan asiaan!
Virpi
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
Kirkolliskokousviikko aluillaan
Tervehdys, Lukijat!
Turun-reportterinne on asemissaan: huomisaamuna aloitetaan yhdeksältä avajaisjumalanpalveluksella ja sitten heti ensimmäisellä täysistunnolla. Katsokaa tiedotetta käsiteltävistä asioista tästä linkistä - minä menen nyt nukkumaan. http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/8BB6AA0DCE4C9C31C225765B0044F9A1?OpenDocument&lang=FI
Hyvää yötä!
Virpi
Turun-reportterinne on asemissaan: huomisaamuna aloitetaan yhdeksältä avajaisjumalanpalveluksella ja sitten heti ensimmäisellä täysistunnolla. Katsokaa tiedotetta käsiteltävistä asioista tästä linkistä - minä menen nyt nukkumaan. http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/8BB6AA0DCE4C9C31C225765B0044F9A1?OpenDocument&lang=FI
Hyvää yötä!
Virpi
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Podengosta
Tervehdys!
Podengo ei siis ole marsu vaan koira, kuten kuvista näette. Tarkemmin sanottuna Tepsu siis on pieni sileäkarvainen portugalinpodengo. Podengoja on erilaisia (esim. ibizanpodengo), ja näitä portugalilaisiakin kuusi muunnosta: iso, keskikokoinen ja pieni sekä sileä- ja karkeakarvainen. Suomessa tiettävästi on vain pieniä ja keskikokoisia.
Podengot ovat metsästyskoiria, vaikka moni ei sitä usko, kun meidän koiraa katselee, se kun ei ole paljon kissaa isompi. Paino on noin 4,5 kg ja korkeutta himpun enemmän kuin kissalla tai mäyräkoiralla. Suomessa podengot eivät metsästä (paitsi jos pääsevät karkuun ja ottavat saalista kiinni ominpäin), mutta rodun kotiseudulla niitä käytetään kaniinien ja muun pienriistan metsästykseen. Rusakkoa kohtaan meidän Tepsu ei tunne metsästysintoa, niitä kun on tullut pari kertaa vastaan, mutta linnut, oravat, siilit, naapurin kissa ja kaikki vastaantulevat koirat kiinnostavat. Podengoharrastajat (joita me emme ole, meillä vain sattuu olemaan sellainen) vievät koiriaan agilitykentille ja vinttikoirien kilparadoille, jotta ne saavat purkaa loputonta tarmoaan.
Podengoja sanotaan arkaaiseksi roduksi, se on siis vanha rotu, jota ei ole jalostamalla muunneltu. Se merkitsee, että podengoilla on jäljellä vahvat lauman suojelemisvaistot, se esimerkiksi haukkuu herkästi varoittaakseen vaarasta ja saattaa olla ärhäkkä vieraille. Nämä siis metsästysvietin lisäksi. Siksi podengo ei ole paras kerrostalokoira eikä vanhan mummelin seurakoira - enkä ole ihan varma pikkulapsiperheestäkään. Mutta sopivassa kodissa ja hyvin koulutettuna se on tosi hauska ja reipas koira. Vie emännän lenkille kaksi kertaa päivässä satoi tai paistoi. Mieluummin tietysti paisteella, sillä etelän maista tulevan koiran turkki ei oikein meikäläisissä oloissa riitä. Talvella sillä pitää olla takki päällä tai sitten on suoritettava aika nopeaa liikettä... Toisaalta se on hyvin seurallinen ja viihtyy lauman keskellä - sylissä, jos suinkin mahdollista.
Hupaisinta meidän koirassa on ehkä se, miten se saa kaikki hyvälle tuulelle. Se juosta tipsuttelee pienillä jaloillaan kuin vietereillä, häntä ja korvat pystyssä sen näköisenä, että kivaa on koko ajan. Podengon korvat ovat erittäin ilmeikkäät ja niiden lukemattomista eri asennoista voi nähdä, mitä sillä on mielessä. Tepsu on lisäksi kehittänyt oman tervetuliaisrituaalin: kun joku perheenjäsen tulee kotiin, innosta kiemurteleva koira etsii jotakin suuhunsa, vaikka sukan, jos ei muuta löydä,ja sitten ulvahtelee iloiset tervehdykset. Näettekö muuten, miten se hymyilee ylimmässä kuvassa?
koiran äitsy
Virpi
perjantai 2. lokakuuta 2009
PLE
Tuo merkillinen kirjainyhdistelmä aiheutti kysymysmerkin Facebookissa, ja koska selitys ansaitsee enemmän tilaa kuin FB-päivityksessä on, niin tulkoon se siis tänne. PLE on lyhenne sanoista Personal Learning Environment. Suomeksi siis "henkilökohtainen oppimisympäristö".
Sen taustalla on käsitys ihmisestä aktiivisena oman oppimisensa rakentajana ja oppimisesta monenlaisten Internet-pohjaisten välineiden kautta - myös ja erityisesti yhdessä toisten ihmisten kanssa. Oppija (joita me kaikki olemme) voi koota yhteen ja samaan paikkaan, siis samaan Internet-palveluun hyvin monenlaisia juuri häntä itseään kiinnostavia asioita. Sitten ei tarvitse surffailla ympäri nettiä etsimässä, että missäs sekin mielenkiintoinen / tärkeä / hauska juttu oli. Tällaisen PLE-pohjan tarjoaa ihan ilmaiseksi esim. http://www.netvibes.com.
Netvibesiin voi koota esimerkiksi itselleen tärkeitä Internet-sivuja, siis sellaisia, joita käyttää usein. (Harvemmin käytetyt kannattaa tallettaa kirjanmerkkeinä esim. delicious.com-palveluun.) Vielä hienompaa on, että Netvibesiin saa upotettua kuvia, diaesityksiä ja videoita erilaisista jakopalveluista, kuten Flickristä, Slidesharesta ja Youtubesta. Erittäin kätevää on koota blogit ja muut sivut, joissa on RSS-syöte omalle sivulle: uudet päivitykset ja blogikirjoitukset näkyvät Netvibesissa, eikä tarvitse käydä muualla tsekkaamassa, onko lempibloggari postanut uuden ruokaohjeen. Sinne saa myös esim. ajantasaisena lehtien nettisivuille tulevat uutiset.
PLE:tä voi käyttää esim. oman opiskelun tai ammatillisen kasvun välineenä, opiskelijoiden ohjaamiseen (koska siellä olevia asioita voi myös jakaa toisille), tai sitten vaan viihtymiseen - tai näihin kaikkiin. Eri asiat voi jakaa eri välilehdille ja erikseen voi määritellä, mitkä asiat ovat julkisella sivulla, mitkä yksityisellä oman salasanan takana. Käykää katsomassa vaikka minun "vibeäni", jonka yksityisellä puolella tosin on verrattomasti enemmän tavaraa kuin julkisella. Tässä blogissa en voi enkä jaksa perinpohjaisesti selittää kaikkia netvibesin toimintoja, mutta ottakaa hihasta, niin kerron lisää.
Yritin etsiä netistä selostuksia PLE:stä, mutta löytyi kovin huonosti. Tässä kuitenkin yksi englanninkielinen sivu ja minun vibeni osoite.
http://net.educause.edu/ir/library/pdf/ELI7049.pdf
http://www.netvibes.com/virpiloi
Antoisaa illanjatkoa!
toivoo
jälleen kerran kouluttautunut viisastelijanne
Virpi
Sen taustalla on käsitys ihmisestä aktiivisena oman oppimisensa rakentajana ja oppimisesta monenlaisten Internet-pohjaisten välineiden kautta - myös ja erityisesti yhdessä toisten ihmisten kanssa. Oppija (joita me kaikki olemme) voi koota yhteen ja samaan paikkaan, siis samaan Internet-palveluun hyvin monenlaisia juuri häntä itseään kiinnostavia asioita. Sitten ei tarvitse surffailla ympäri nettiä etsimässä, että missäs sekin mielenkiintoinen / tärkeä / hauska juttu oli. Tällaisen PLE-pohjan tarjoaa ihan ilmaiseksi esim. http://www.netvibes.com.
Netvibesiin voi koota esimerkiksi itselleen tärkeitä Internet-sivuja, siis sellaisia, joita käyttää usein. (Harvemmin käytetyt kannattaa tallettaa kirjanmerkkeinä esim. delicious.com-palveluun.) Vielä hienompaa on, että Netvibesiin saa upotettua kuvia, diaesityksiä ja videoita erilaisista jakopalveluista, kuten Flickristä, Slidesharesta ja Youtubesta. Erittäin kätevää on koota blogit ja muut sivut, joissa on RSS-syöte omalle sivulle: uudet päivitykset ja blogikirjoitukset näkyvät Netvibesissa, eikä tarvitse käydä muualla tsekkaamassa, onko lempibloggari postanut uuden ruokaohjeen. Sinne saa myös esim. ajantasaisena lehtien nettisivuille tulevat uutiset.
PLE:tä voi käyttää esim. oman opiskelun tai ammatillisen kasvun välineenä, opiskelijoiden ohjaamiseen (koska siellä olevia asioita voi myös jakaa toisille), tai sitten vaan viihtymiseen - tai näihin kaikkiin. Eri asiat voi jakaa eri välilehdille ja erikseen voi määritellä, mitkä asiat ovat julkisella sivulla, mitkä yksityisellä oman salasanan takana. Käykää katsomassa vaikka minun "vibeäni", jonka yksityisellä puolella tosin on verrattomasti enemmän tavaraa kuin julkisella. Tässä blogissa en voi enkä jaksa perinpohjaisesti selittää kaikkia netvibesin toimintoja, mutta ottakaa hihasta, niin kerron lisää.
Yritin etsiä netistä selostuksia PLE:stä, mutta löytyi kovin huonosti. Tässä kuitenkin yksi englanninkielinen sivu ja minun vibeni osoite.
http://net.educause.edu/ir/library/pdf/ELI7049.pdf
http://www.netvibes.com/virpiloi
Antoisaa illanjatkoa!
toivoo
jälleen kerran kouluttautunut viisastelijanne
Virpi
Oppiminen: Digitaalisen sukupolven haasteet, napattu Slideshare.netistä
Check out this SlideShare Presentation:
Oppiminen: Digitaalisen sukupolven haasteet
View more presentations from Harto Pönkä.
Myth and Legends, napattu Slideshare.netistä
Check out this SlideShare Presentation:
Myth and Legends
View more presentations from krobinson.
perjantai 11. syyskuuta 2009
Megasti mangaa
Lupasin taannoin kirjoittaa jotakin esittelyä ja kenties analyysiäkin japanilaisen sarjakuvan eli mangan ja animaatioiden eli animen harrastamisesta. Tekstini perustuu harrastajien seuraamiseen ja Katja Valaskiven tutkimukseen ”Pokemonin perilliset. Japanilainen populaarikulttuuri Suomessa”, joka on ilmestynyt Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen julkaisuna A110/2009.
Ilmiön alkuperä on siis tietysti Japanissa, jossa sarjakuvat ja animaatiot ovat jo pitkään olleet valtavan suosittuja. Sieltä se sitten on levinnyt ensin Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan; Suomeen toden teolla 2000-luvulla. Japanissa suosituin mangan levitystapa on ollut paperille painetut kirjaset, mutta muualla televisio ja yhä enemmän Internet ovat olleet levikin takaajana. Kuulemma Japanissakin alkaa mobiilimanga eli Internetistä kännykkään ladattava manga saada yhä enemmän sijaa.
Suomessa harrastamiseen kuuluu tietysti sarjakuvien lukeminen ja elokuvien katselu, mutta se on vain pieni osa kokonaisuutta. Sarjakuvia julkaistaan suomeksi n. 170 nimekettä vuodessa, ja lisäksi kielitaitoiset fanit hankkivat suosikkisarjojaan muilla kielillä. Hankkiminen tarkoittaa joko ostamista uutena tai käytettynä tai lukemista / katselemista Internetin välityksellä. Suomessa julkaistaan myös alan aikakauslehtiä. Meillä harrastajat ovat suurelta osin nuoria tyttöjä, mutta Japanissa kaikenikäisiä. Siellä sarjakuvat ovat usein sisällöltään selvästi ”aikuisviihdettä” seksi- ja väkivaltakuvauksineen, mutta Suomessa on tarjolla lähinnä nuorisosarjoja.
Lisäksi harrastus voi kattaa laajan kirjon erilaista tekemistä. Kuten:
- Omien manga-aiheisten kuvien ja sarjakuvien piirtäminen, niiden lataaminen Internetiin ja toisten kuvien katselu ja kommentointi. Osa kuvista on puhtaasti jäljennöksiä, mutta osa on kuva-aiheiden ja henkilöhahmojen kierrätystä. Myös valokuvia ja videoita laitetaan toisten katsottaviksi ja kommentoitaviksi.
- Fic-kirjoittaminen, joka tarkoittaa omien tarinoiden kirjoittamista jonkin sarjan hahmoista. Nämäkin ladataan nettiin. Kielitaitoiset harrastajat tekevät epävirallisia mutta suosittuja fanikäännöksiä sarjakuvista.
- Cossaus eli cosplay eli costume play = pukeutuminen mangahahmoiksi. Tähän liittyy vaatteiden, päähineiden, aseiden ja monenlaisen muun rekvisiitan ostaminen tai itse valmistaminen. Ryhmäcossissa joukko harrastajia valitsee hahmot samasta sarjakuvasta. Harrastajien tapahtumissa esitetään myös sketsejä, jotka ryhmä suunnittelee ja toteuttaa. Pukujen ja rekvisiitan valmistamiseen liittyy tutoriaalien tekeminen, jossa siis kaavat, ohjeet ja kuvat tekemisen eri vaiheista dokumentoidaan ja ladataan nettiin toisten käytettäviksi.
- ”Erno-pukeutuminen” = arkena pukeudutaan vaatteisiin, jotka eivät ole varsinaisia cosseja, mutta joista harrastajat tuntevat toisensa. Musta, punainen, valkoinen tai violetti väri, lyhyet hameet, paksut sukkahousut ja raidalliset polvisukat ovat tavallisia. Jotain yhtymäkohtia goottityyliin on, mutta kesympänä, tyttömäisenä versiona. Poikia on muuten harrastajissa paljon vähemmän kuin tyttöjä, mutta jonkin verran kuitenkin.
- Toisten harrastajien tapaaminen joko Internetin yhteisöissä, miiteissä, larpeissa tai coneissa. Miitti on harrastajaporukan epävirallinen kokoontuminen, jonne saatetaan matkustaa pitkienkin matkojen takaa. Larppi on liveroolipeli, joka on ehkä tunnetumpi fantasiakirjallisuuden harrastuksen puolelta. Con on ohjelmallinen tapahtuma, jossa luentojen, kilpailujen (esim. paras puku) yms. aktiviteettien lisäksi hengaillaan ympäriinsä, tavataan tuttuja, otetaan valokuvia ja kiljutaan. (Viimeksi mainittu on omaa kokemusta…) Esim. vuosittainen Animecon kokoaa yhteen lähemmäs 10 000 harrastajaa.
- Japanilaisen musiikin (Japan pop tai J-rock) kuunteleminen joko Internetistä, levyiltä tai keikoilla. Yhtyeet tulevat siis jopa Suomeen. Myös tanssi kuuluu asiaan: netissä olevien videoiden avulla opetellaan tanssien liikesarjat.
- Rekvisiitan hankkiminen. Cossiasujen ja niihin kuuluvien tavaroiden (peruukit, laukut, kellot, lasit, kengät, korut ym.) lisäksi on tarjolla figuureja (hahmojen pienoismallinukkeja), pehmoleluja, julisteita ja monenmoista pikkutavaraa. Tosin Suomessa oheistuotekauppa on pienempää kuin monissa muissa maissa, mutta se on varmasti kasvavaa liiketoimintaa. Suomessa toimii yrityksiä, jotka tuovat ko. tavaraa maahan, mutta nettikaupan helppouden vuoksi sitä ostetaan myös suoraan ulkomailta.
- Toimiminen yhdistyksissä. Valtaosa kymmenistä tuhansista harrastajista ei kuitenkaan kuulu yhdistyksiin. Osa manga- ja animetapahtumista ja Internet-sivuista on yhdistysten järjestämiä, mutta Internet on mahdollistanut epävirallisten harrastajaryhmien oman toiminnan. Toki mukana on myös kaupallisia yrityksiä.
Olikohan tässä tarpeeksi? Voi tietysti olla, että jotain jäi mainitsematta, mutta luettelo antanee kuvan harrastuksen monipuolisuudesta. Katja Valaskivi toteaa tutkimuksessaan, että siinä olisi paljon aihetta perusteelliseen tieteelliseen tutkimukseen, mutta uskallan kuitenkin esittää pari epätieteellistä näkemystä.
Harrastuksessa on paljon hyvää. Se kokoaa nuoria verkostoksi ja ystäväpiiriksi ympäri Suomen ja ympäri maailman. Internetin vuoksi ei ole niin suurta väliä, missä asuu, harrastukseen voi osallistua syrjäseuduillakin ja vaikka paikkakunnalla ei olisi muita harrastajia. Se edistää monia taitoja: ompeleminen, askartelu, piirtäminen, kirjoittaminen, englannin (ja joillakin jopa japanin) kielen taito ja sosiaaliset taidot. Se voi tukea eri kouluaineiden, kuten historian ja maantieteen opiskelua. Jotkut saavat ehkä joskus harrastuksestaan ammatin joko piirtäjänä, kääntäjänä, rekvisiitan valmistajana tai muuna alan yrittäjänä.
Toisaalta asialla on varjopuolensa. Harrastuksesta voi tulla erittäin koukuttava, koska se houkuttelee roikkumaan tietokoneen ääressä. Se voi erottaa paikallisesta kaveripiiristä, joka ei jaa harrastusta, koska yhteiset puheenaiheet ja kiinnostuksen kohteet puuttuvat. Kovin harvinaista ei ole kiusatuksi tuleminenkaan. Cossaus, rekvisiitta ja matkat tapahtumiin maksavat myös paljon. Vaikka puvut tekisi itse, pelkkien kankaiden hinnaksi tulee helposti useita kymmeniä euroja, puhumattakaan muista kuluista. Harrastajat eivät myöskään yleensä piittaa tuon taivaallista tekijänoikeuksista.
Nuori voi myös törmätä Internetissä ikäkaudelleen sopimattomiin aiheisiin, vaikka ei haluaisikaan – ja varsinkin jos haluaa olla utelias. Japanilaisten sarjakuvien ja piirrosfilmien maailmankuva on hyvin toisenlainen kuin mihin länsimaissa on totuttu; shintolainen tausta näkyy mm. siinä, että tämänpuoleisen ja henkien maailman raja on hyvin häilyvä, samoin ihmisen ja eläimen. Sukupuoli-identiteetti ja seksuaalisuuteen suhtautuminen poikkeaa myös meikäläisestä, samoin ihmisten välisten suhteiden luonne ja kuvaus. Shintolainen ja kungfutselainen etiikka ovat ratkaisevasti erilaisia kuin kristillinen. En voi olla mielessäni aprikoimatta, onko omassa perheessä annettu kasvatuspohja niin vahva, että se kestää ja että nuori osaa erottaa, mikä on leikkiä ja harrastusta ja mikä todellisuutta.
Parhaillaan on menossa cossiviikko, joten jos olette nähneet merkillisiin asuihin pukeutunutta nuorisoa kaduilla, tiedätte nyt, mistä on kysymys. Ihmetyttää vain, kuinka kauan harrastus kestää – nähdäänkö meillä tulevaisuudessa nelikymppisiä ja kuusikymppisiä cossaajia tai divarin mangahyllyn penkojia?
Terveisin
mangamutsi Virpi
Ilmiön alkuperä on siis tietysti Japanissa, jossa sarjakuvat ja animaatiot ovat jo pitkään olleet valtavan suosittuja. Sieltä se sitten on levinnyt ensin Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan; Suomeen toden teolla 2000-luvulla. Japanissa suosituin mangan levitystapa on ollut paperille painetut kirjaset, mutta muualla televisio ja yhä enemmän Internet ovat olleet levikin takaajana. Kuulemma Japanissakin alkaa mobiilimanga eli Internetistä kännykkään ladattava manga saada yhä enemmän sijaa.
Suomessa harrastamiseen kuuluu tietysti sarjakuvien lukeminen ja elokuvien katselu, mutta se on vain pieni osa kokonaisuutta. Sarjakuvia julkaistaan suomeksi n. 170 nimekettä vuodessa, ja lisäksi kielitaitoiset fanit hankkivat suosikkisarjojaan muilla kielillä. Hankkiminen tarkoittaa joko ostamista uutena tai käytettynä tai lukemista / katselemista Internetin välityksellä. Suomessa julkaistaan myös alan aikakauslehtiä. Meillä harrastajat ovat suurelta osin nuoria tyttöjä, mutta Japanissa kaikenikäisiä. Siellä sarjakuvat ovat usein sisällöltään selvästi ”aikuisviihdettä” seksi- ja väkivaltakuvauksineen, mutta Suomessa on tarjolla lähinnä nuorisosarjoja.
Lisäksi harrastus voi kattaa laajan kirjon erilaista tekemistä. Kuten:
- Omien manga-aiheisten kuvien ja sarjakuvien piirtäminen, niiden lataaminen Internetiin ja toisten kuvien katselu ja kommentointi. Osa kuvista on puhtaasti jäljennöksiä, mutta osa on kuva-aiheiden ja henkilöhahmojen kierrätystä. Myös valokuvia ja videoita laitetaan toisten katsottaviksi ja kommentoitaviksi.
- Fic-kirjoittaminen, joka tarkoittaa omien tarinoiden kirjoittamista jonkin sarjan hahmoista. Nämäkin ladataan nettiin. Kielitaitoiset harrastajat tekevät epävirallisia mutta suosittuja fanikäännöksiä sarjakuvista.
- Cossaus eli cosplay eli costume play = pukeutuminen mangahahmoiksi. Tähän liittyy vaatteiden, päähineiden, aseiden ja monenlaisen muun rekvisiitan ostaminen tai itse valmistaminen. Ryhmäcossissa joukko harrastajia valitsee hahmot samasta sarjakuvasta. Harrastajien tapahtumissa esitetään myös sketsejä, jotka ryhmä suunnittelee ja toteuttaa. Pukujen ja rekvisiitan valmistamiseen liittyy tutoriaalien tekeminen, jossa siis kaavat, ohjeet ja kuvat tekemisen eri vaiheista dokumentoidaan ja ladataan nettiin toisten käytettäviksi.
- ”Erno-pukeutuminen” = arkena pukeudutaan vaatteisiin, jotka eivät ole varsinaisia cosseja, mutta joista harrastajat tuntevat toisensa. Musta, punainen, valkoinen tai violetti väri, lyhyet hameet, paksut sukkahousut ja raidalliset polvisukat ovat tavallisia. Jotain yhtymäkohtia goottityyliin on, mutta kesympänä, tyttömäisenä versiona. Poikia on muuten harrastajissa paljon vähemmän kuin tyttöjä, mutta jonkin verran kuitenkin.
- Toisten harrastajien tapaaminen joko Internetin yhteisöissä, miiteissä, larpeissa tai coneissa. Miitti on harrastajaporukan epävirallinen kokoontuminen, jonne saatetaan matkustaa pitkienkin matkojen takaa. Larppi on liveroolipeli, joka on ehkä tunnetumpi fantasiakirjallisuuden harrastuksen puolelta. Con on ohjelmallinen tapahtuma, jossa luentojen, kilpailujen (esim. paras puku) yms. aktiviteettien lisäksi hengaillaan ympäriinsä, tavataan tuttuja, otetaan valokuvia ja kiljutaan. (Viimeksi mainittu on omaa kokemusta…) Esim. vuosittainen Animecon kokoaa yhteen lähemmäs 10 000 harrastajaa.
- Japanilaisen musiikin (Japan pop tai J-rock) kuunteleminen joko Internetistä, levyiltä tai keikoilla. Yhtyeet tulevat siis jopa Suomeen. Myös tanssi kuuluu asiaan: netissä olevien videoiden avulla opetellaan tanssien liikesarjat.
- Rekvisiitan hankkiminen. Cossiasujen ja niihin kuuluvien tavaroiden (peruukit, laukut, kellot, lasit, kengät, korut ym.) lisäksi on tarjolla figuureja (hahmojen pienoismallinukkeja), pehmoleluja, julisteita ja monenmoista pikkutavaraa. Tosin Suomessa oheistuotekauppa on pienempää kuin monissa muissa maissa, mutta se on varmasti kasvavaa liiketoimintaa. Suomessa toimii yrityksiä, jotka tuovat ko. tavaraa maahan, mutta nettikaupan helppouden vuoksi sitä ostetaan myös suoraan ulkomailta.
- Toimiminen yhdistyksissä. Valtaosa kymmenistä tuhansista harrastajista ei kuitenkaan kuulu yhdistyksiin. Osa manga- ja animetapahtumista ja Internet-sivuista on yhdistysten järjestämiä, mutta Internet on mahdollistanut epävirallisten harrastajaryhmien oman toiminnan. Toki mukana on myös kaupallisia yrityksiä.
Olikohan tässä tarpeeksi? Voi tietysti olla, että jotain jäi mainitsematta, mutta luettelo antanee kuvan harrastuksen monipuolisuudesta. Katja Valaskivi toteaa tutkimuksessaan, että siinä olisi paljon aihetta perusteelliseen tieteelliseen tutkimukseen, mutta uskallan kuitenkin esittää pari epätieteellistä näkemystä.
Harrastuksessa on paljon hyvää. Se kokoaa nuoria verkostoksi ja ystäväpiiriksi ympäri Suomen ja ympäri maailman. Internetin vuoksi ei ole niin suurta väliä, missä asuu, harrastukseen voi osallistua syrjäseuduillakin ja vaikka paikkakunnalla ei olisi muita harrastajia. Se edistää monia taitoja: ompeleminen, askartelu, piirtäminen, kirjoittaminen, englannin (ja joillakin jopa japanin) kielen taito ja sosiaaliset taidot. Se voi tukea eri kouluaineiden, kuten historian ja maantieteen opiskelua. Jotkut saavat ehkä joskus harrastuksestaan ammatin joko piirtäjänä, kääntäjänä, rekvisiitan valmistajana tai muuna alan yrittäjänä.
Toisaalta asialla on varjopuolensa. Harrastuksesta voi tulla erittäin koukuttava, koska se houkuttelee roikkumaan tietokoneen ääressä. Se voi erottaa paikallisesta kaveripiiristä, joka ei jaa harrastusta, koska yhteiset puheenaiheet ja kiinnostuksen kohteet puuttuvat. Kovin harvinaista ei ole kiusatuksi tuleminenkaan. Cossaus, rekvisiitta ja matkat tapahtumiin maksavat myös paljon. Vaikka puvut tekisi itse, pelkkien kankaiden hinnaksi tulee helposti useita kymmeniä euroja, puhumattakaan muista kuluista. Harrastajat eivät myöskään yleensä piittaa tuon taivaallista tekijänoikeuksista.
Nuori voi myös törmätä Internetissä ikäkaudelleen sopimattomiin aiheisiin, vaikka ei haluaisikaan – ja varsinkin jos haluaa olla utelias. Japanilaisten sarjakuvien ja piirrosfilmien maailmankuva on hyvin toisenlainen kuin mihin länsimaissa on totuttu; shintolainen tausta näkyy mm. siinä, että tämänpuoleisen ja henkien maailman raja on hyvin häilyvä, samoin ihmisen ja eläimen. Sukupuoli-identiteetti ja seksuaalisuuteen suhtautuminen poikkeaa myös meikäläisestä, samoin ihmisten välisten suhteiden luonne ja kuvaus. Shintolainen ja kungfutselainen etiikka ovat ratkaisevasti erilaisia kuin kristillinen. En voi olla mielessäni aprikoimatta, onko omassa perheessä annettu kasvatuspohja niin vahva, että se kestää ja että nuori osaa erottaa, mikä on leikkiä ja harrastusta ja mikä todellisuutta.
Parhaillaan on menossa cossiviikko, joten jos olette nähneet merkillisiin asuihin pukeutunutta nuorisoa kaduilla, tiedätte nyt, mistä on kysymys. Ihmetyttää vain, kuinka kauan harrastus kestää – nähdäänkö meillä tulevaisuudessa nelikymppisiä ja kuusikymppisiä cossaajia tai divarin mangahyllyn penkojia?
Terveisin
mangamutsi Virpi
tiistai 21. heinäkuuta 2009
Ruusupensaassa satoa korjaamassa
Lupasin teille, hyvät Lukijat, lisää ruokajuttuja, ja nyt täytyy kirjoittaa ainakin yksi ennen kuin ruusujen kukinta menee ohi. Pihassani - joka EI siis ole mikään hieno puutarha - kasvaa jokunen pensas valamonruusuja. Olen jo muutamana kesänä tehnyt niiden terälehdistä ruusuhyytelöä, ja viime kesänä tein Vivi-Ann Sjögrenin ohjeella ruusuhilloa. Tänä kesänä olen sitten tehnyt sitä jo kolme annosta, mutta nyt taitaa sesonki olla ohi. Vaikka yhdestä annoksesta tulee vain 3 - 4 vauvanruokapurkillista hilloa, täytyy terälehtiä kerätä aika paljon. Jos siis pihassasi on vain yksi pensas, mene etsimään muualta lisää, mutta ei tietenkään teiden varsilta. Harmi sinänsä, sillä sieltähän satoisia kurtturuusuja löytäisi vaikka kuinka paljon... Tämä hillo on mielestäni oiva tuliainen hyvän ruoan ja erikoisuuksien ystäville. Ruusukimppu purkissa!
Ruusuhillo
1 litra kevyesti sullottuja ruusun terälehtiä, huom. tuoksuvaa lajiketta!
1 rkl sitruunankuorisuikaleita (keltaista osaa)
3 dl vettä
5 dl hillosokeria
sitruunamehua maun mukaan
Nypi pois terälehtien tyvessä oleva valkoinen piikki. Keitä lehtiä ja sitruunankuorta vedessä 5 - 10 minuuttia. Tässä vaiheessa keitos saattaa näyttää surkean hailakalta, mutta sokerin lisääminen muuttaa värin suorastaan jalokivimaiseksi. Kaada siis sekaan hillosokeri ja keitä vielä 5 - 10 minuuttia. Mausta vastapuristetulla sitruunamehulla. Anna hillon jäähtyä jonkin verran ja sekoita muutaman kerran, jotta terälehdet asettuvat tasaisesti hilloon. Purkita pieniin purkkeihin. Tarjoa vastapaahdetulla leivällä, rapeilla letuilla, jäätelön tai miedon vuohenjuuston kera. Mikäli haluat maustaa hillon, lisää keittämisen alkuvaiheessa jotakin seuraavista: kanelitanko, vaniljatanko, tähtianis, rusennettu kardemummankota, pala lakritsijuurta tai tuoretta inkivääriä suikaleina.
Omat kommentit: Kerään terälehtiä suoraan pensaasta, kun näen, että jokin kukka on täysin auennut tai jo osittain varissut. Maasta kerään virheettömiä lehtiä puhtaalta nurmikolta. Tuulisen poutapäivän ilta on paras aika keräämiseen; sade pilaa lehdet nopeasti. En ole varma, onko valkoisten osien nyppiminen välttämätöntä, mutta olen kuitenkin tehnyt sen. Taustalla voi kuunnella jazzia, ja perataanhan muutkin hilloainekset. Samalla voi hätistellä pikkuötökät pois lehdistä. Hillon makuun ja koostumukseen vaikuttavat ruusulajike, terälehtien määrä, sitruunan määrä ja keittoaika. Itse en ole kokeillut muita makuaineita kuin sitruunaa, mutta sitä ainakin kannattaa lisätä, sillä muuten hillosta tulee liian äitelää. 1 rkl sitruunankuoren suikaleita on aika vaikeasti mitattava määrä, joten olen vedellyt pestyn sitruunan pinnasta kuorimaveitsellä muutamia reiluja suikaleita keitoksen joukkoon. Tämä toimii sikäli hyvin, että suikaleet on helppo onkia pois hillosta purkitusvaiheessa, ne kun eivät kuitenkaan pehmene syömäkelpoisiksi. Kuumennan purkkeja 115-asteisessa uunissa jonkin aikaa ja keitän kannet kattilassa vesitilkassa. Veden voi sitten kaataaa pois tai onkia kannet keittiöpihdeillä hetkeksi kuivahtamaan ennen purkkien sulkemista. Hillo on hyvin makeaa, mutta vahvasti ruusun makuista, joten itse ainakin käytän sitä aika vähän kerrallaan. Tämänkesäinen keksintöni on syödä hilloa riisipuuron päällä!
Vivi-Annin keittokirjassa on muitakin ruusuohjeita, joten piipahtakaapa kirjastoon tai kirjakauppaan. Olen kerännyt netistä ja kirjoista myös muita ruusuhillo-ohjeita sekä ruususiirapin ja ruusujuoman ohjeet, mutta en rupea kaikkia tähän kirjoittamaan, etsikää itse tai ottakaa yhteyttä, jos haluatte niitä itsellenne. Jälkiruokahyytelön voin kuitenkin vielä naputella. Se on käsin kirjoitettuna kansiossani, joten alkuperä on tuntematon.
Ruusuhyytelö
Mittaa kattilaan 5 dl vettä ja yksi täyteen painettu litran mitta punaisia ruusun terälehtiä. Keitä 10 minuuttia, sekoittele ja jätä kannen alle hautumaan 10 minuutiksi. Siivilöi lehdet pois ja puserra joukkoon ½ sitruunan mehu. Kuumenna liemi kiehuvaksi ja lisää joukkoon hyytelösokeria pakkauksen ohjeen mukaan. Sekoita niin kauan, että liemi on sileää ja kuulasta. Kerää vaahto pois pinnalta ja kaada liemi pieniin, kerralla käytettäviin tölkkeihin hyytymään. Paina haarukan avulla muutama tuore ruusunlehti hyytelön joukkoon koristeeksi tai peitä sen pinta terälehdillä. Hyytelö näyttää kauniilta sileässä lasitölkissä. Tarjoa jälkiruokavanukkaan lisänä tai paahtoleivällä.
Omat huomiot: Tässä ohjeessa ei puhuta terälehtien nyppimisestä mitään, mutta ihan hyvää tulee. Kuvittelen, että tästä saisi kauniin kerrosjälkiruoan jonkin maitopohjaisen hyytelön tai vanukkaan kanssa. Jos jättää ruusunlehdet pois tai käyttää kokonaista ruusua koristeena, voi hyvin arvuutella vierailla, mistä eksoottinen jälkiruoka on tehty! Huomaa, että tämä hyytelö ei säily jääkaapissakaan paria päivää kauempaa.
Jokunen kesä sitten söin Tertin kartanossa Mikkelin lähellä ruususorbettia, joka oli tehty heidän omasta nimikkoruusustaan. Se oli valkoista ja ymmärtääkseni kanelilla maustettua, mutta resepti oli tietenkin salainen. Ehkä ensi kesänä kerkiän kehittelemään oman sorbettireseptin! Tertissä kannattaa muuten hyvän ruoan ja puutarhan ystävien piipahtaa, sillä kartanon ruoka on kuuluisaa muutenkin kuin jälkiruoastaan. http://www.tertinkartano.fi/ Lähellä on myös toinen käymisen arvoinen paikka, Kenkäveronniemi, josta myös saa hyvää ruokaa ja puutarhailoa. http://www.kenkavero.fi/index.php?pg=1 Ehkä toinen paikka, kun tulette meille kylään ja toinen kotiinpäin mennessä?
Virpi, jonka motto taitaa olla: jos johonkin rupeaa, kuten ruusuihin, kannattaa tehdä se perusteellisesti ;)
J.K. meinasin unohtaa mainita, että jos ruusunlehtiä ei ole tarpeeksi hilloon tai hyytelöön, ne voi kuivattaa ja käyttää talvella teen mausteena. Ja vielä viimeiseksi Jamie Oliverin Ruusuliemi:
Keitä yhtä paljon vettä ja sokeria 10 minuutin ajan. Jäähdytä hiukan ja lisää kunnon kourallinen ruusun terälehtiä. Tarjoa esim. mansikkasoseeseen sekoitettuna mansikoiden ja hunajakerman kera.
maanantai 20. heinäkuuta 2009
Matka-aatoksia
Tervehdys. Tulinpahan tehneeksi sen havainnon, että kannattaisi matkustella heti alkukesästä. Sain nimittäin tänä kesänä stressiunet eli painajaisenpoikaset katkeamaan vasta heinäkuun puolivälissä. No, se siitä. Matkustelu ei ollut tällä kertaa suurisuuntaista, sillä kävin paikoissa, joissa olen ennenkin käynyt, mutta ainahan jokainen matka on uusi elämys. Tukholmassa satoi, Helsingin Kaapelitehtaalla oli jopa alle miljoona kummallisesti pukeutunutta otusta ja Schleswig-Holsteinissa oli hienot säät.
Teimme siis pikaristeilyn Tukholmaan, joka on tietenkin hieno kaupunki, mutta en nyt rupea sen nähtävyyksiä rupea kehumaan, katsokaa itse matkailusivuilta. Parhaat tuliaiset ostin keskiaikamuseon kaupasta, vaikka museo onkin remontissa ja sen näyttelystä oli vain pieni osa nähtävissä Sergeltorgetilla. Hyvä syy siis mennä uudestaan, kunhan remontti on valmis.
Kaapelitehtaan kummajaiset olivat tietenkin mangan ja animen eli japanilaisen sarjakuvan ja animaatioiden harrastajia. Useimmat mukana olleet harrastavat myös cosplayta eli pukeutuvat jonkin sarjakuvahamon näköiseksi. Monet puvut vaativat vaatteiden lisäksi monenlaista rekvisiittaa, kuten aseita tai päähineitä. Niitä sitten ostetaan netin kautta tai tehdään itse. Meidänkin perheessä on näitä asuja värkätty... Kirjoitan aiheesta lisää, kunhan luen siitä tehdyn tutkimuksen, joka odottaa yöpöydälläni noin 20 muun kirjan joukossa.
Jos googlaatte kuvahaun sanalla cosplay, niin kuviahan riittää, mutta kannattaa muistaa, että ne tulevat kaikkialta maailmasta; suomalaisessa tapahtumassa oli (onneksi) aika vähän paljasta pintaa. Koko ilmiö on aika mielenkiintoinen ja oli sivistävää nähdä kyseinen suurtapahtuma. Cossaajien joukossa kuljeskelivat jotenkin orvon näköisinä scifi- ja fantasiakirjallisuuden harrastajat, sillä Animecon- ja Finncon-taphtumat järjestettiin yhtä aikaa. Oikeasti Finncon on emotapahtuma, jota on järjestetty jo 15 kertaa. http://2009.finncon.org/ Lyhyen osallistumiseni tapahtumaan kruunasi kolmen scifi-kirjailijan haastattelun seuraaminen. Tosin olin itse lukenut vain Alastair Reynoldsin kirjoja; George R. R. Martiniin ja Adam Robertsiin pitää vielä tutustua. Kiitos muuten mahtavasta iltapäivästä, Tuuli ja Juha!
Schleswig-Holstein on Saksan pohjoisin osavaltio, heti Tanskasta etelään. Jos etsitte lomakohdetta, jossa on sekä maaseutua, kaupunkeja että merenrantaa, niin tässäpä teille sellainen! Itämeren ja Pohjanmeren välinen kaistale on maisemaltaan lempeä, peltojen välissä on metsäkaistaleita ja pian tulee vastaan jokin viehättävä kylä tai isompi kaupunki. Myös merien läheisyys, merenkulku ja kalastus antavat seudulle oman leimansa. Neljä isoa kaupunkia, Flensburg, Schleswig, Lyypekki ja Kiel tarjoavat turistille riittävästi ostosmahdollisuuksia ja museoita, ja sitten voikin mennä pieniin kaupunkeihin ihailemaan, miten siistiä ja nättiä kaikkialla on ja miten ruusut kukkivat pihoilla ja puutarhoissa. Historian havinaa voi kuunnella esimerkiksi linnoissa tai yöpymällä 1500-luvulla rakennetussa majatalossa tai käymällä ihmettelemässä dolmeneita ja viikinkikuninkaiden hautakumpuja. Jos taas kaipaa suurkaupungin ihmeitä, on hansakaupunki Hampuri ihan lähellä etelässä. Suomenkielisessä Wikipediassa on alueesta vain lyhyt selvitys, mutta kun vaihtaa kielen saksaksi, löytyy perusteellisempaa tietoa. http://de.wikipedia.org/wiki/Schleswig-Holstein Kiitos sukulaisille vieraanvaraisuudesta!
Aihetta olisi enempäänkin, mutta yö yllättää ja uni kutsuu. Palataan astialle, kuten eräs ystävä takavuosina sanontaa väänteli.
Virpi
Teimme siis pikaristeilyn Tukholmaan, joka on tietenkin hieno kaupunki, mutta en nyt rupea sen nähtävyyksiä rupea kehumaan, katsokaa itse matkailusivuilta. Parhaat tuliaiset ostin keskiaikamuseon kaupasta, vaikka museo onkin remontissa ja sen näyttelystä oli vain pieni osa nähtävissä Sergeltorgetilla. Hyvä syy siis mennä uudestaan, kunhan remontti on valmis.
Kaapelitehtaan kummajaiset olivat tietenkin mangan ja animen eli japanilaisen sarjakuvan ja animaatioiden harrastajia. Useimmat mukana olleet harrastavat myös cosplayta eli pukeutuvat jonkin sarjakuvahamon näköiseksi. Monet puvut vaativat vaatteiden lisäksi monenlaista rekvisiittaa, kuten aseita tai päähineitä. Niitä sitten ostetaan netin kautta tai tehdään itse. Meidänkin perheessä on näitä asuja värkätty... Kirjoitan aiheesta lisää, kunhan luen siitä tehdyn tutkimuksen, joka odottaa yöpöydälläni noin 20 muun kirjan joukossa.
Jos googlaatte kuvahaun sanalla cosplay, niin kuviahan riittää, mutta kannattaa muistaa, että ne tulevat kaikkialta maailmasta; suomalaisessa tapahtumassa oli (onneksi) aika vähän paljasta pintaa. Koko ilmiö on aika mielenkiintoinen ja oli sivistävää nähdä kyseinen suurtapahtuma. Cossaajien joukossa kuljeskelivat jotenkin orvon näköisinä scifi- ja fantasiakirjallisuuden harrastajat, sillä Animecon- ja Finncon-taphtumat järjestettiin yhtä aikaa. Oikeasti Finncon on emotapahtuma, jota on järjestetty jo 15 kertaa. http://2009.finncon.org/ Lyhyen osallistumiseni tapahtumaan kruunasi kolmen scifi-kirjailijan haastattelun seuraaminen. Tosin olin itse lukenut vain Alastair Reynoldsin kirjoja; George R. R. Martiniin ja Adam Robertsiin pitää vielä tutustua. Kiitos muuten mahtavasta iltapäivästä, Tuuli ja Juha!
Schleswig-Holstein on Saksan pohjoisin osavaltio, heti Tanskasta etelään. Jos etsitte lomakohdetta, jossa on sekä maaseutua, kaupunkeja että merenrantaa, niin tässäpä teille sellainen! Itämeren ja Pohjanmeren välinen kaistale on maisemaltaan lempeä, peltojen välissä on metsäkaistaleita ja pian tulee vastaan jokin viehättävä kylä tai isompi kaupunki. Myös merien läheisyys, merenkulku ja kalastus antavat seudulle oman leimansa. Neljä isoa kaupunkia, Flensburg, Schleswig, Lyypekki ja Kiel tarjoavat turistille riittävästi ostosmahdollisuuksia ja museoita, ja sitten voikin mennä pieniin kaupunkeihin ihailemaan, miten siistiä ja nättiä kaikkialla on ja miten ruusut kukkivat pihoilla ja puutarhoissa. Historian havinaa voi kuunnella esimerkiksi linnoissa tai yöpymällä 1500-luvulla rakennetussa majatalossa tai käymällä ihmettelemässä dolmeneita ja viikinkikuninkaiden hautakumpuja. Jos taas kaipaa suurkaupungin ihmeitä, on hansakaupunki Hampuri ihan lähellä etelässä. Suomenkielisessä Wikipediassa on alueesta vain lyhyt selvitys, mutta kun vaihtaa kielen saksaksi, löytyy perusteellisempaa tietoa. http://de.wikipedia.org/wiki/Schleswig-Holstein Kiitos sukulaisille vieraanvaraisuudesta!
Aihetta olisi enempäänkin, mutta yö yllättää ja uni kutsuu. Palataan astialle, kuten eräs ystävä takavuosina sanontaa väänteli.
Virpi
torstai 2. heinäkuuta 2009
Taidan olla lomalla
En nyt nimittäin saa juttua irti taaskaan muusta kuin ruoasta. Tai musiikista voisi kai kirjoittaa, mutta jotenkin tuntuu hassulta aloittaa, että "kävin konsertissa, oli muuten hieno", kun ei niitä taltioimattomia konsertteja voi kuitenkaan jakaa, vaikka kuinka hehkuttaisi. Sen verran voin toki mainostaa, että jos pääsette jossain kuulemaan basso Petri Lindroosia, niin se kannattaa. Ehkä ensi kesänäkin Kerimäellä.
Mutta ruoasta siis. Taannoin joku valitteli lehdessä uusien perunoiden olematonta makua ja kallista hintaa - kun multaakin piti vielä ostaa perunoiden mukana! Eikä edes makueroa ollut ruotsalaisten ja kotimaisten perunoiden välillä! Jos kyseinen henkilö lukee tätä, niin nyt tulee pari vihjettä.
Olen järven rannalla kasvanut perunanviljelijän tytär ja kokemuksesta tiedän, että kahta ei pidä ostaa päivää vanhempina: kalaa ja uusia perunoita (OK, mansikat kolmantena). Lapsuudesta muistan, miten hyviltä ensimmäiset perunat maistuivat, kun isä kävi ne ”varastamassa”, eli ei nostanut varsia pois, vaan mullan sisältä tunnustelemalla etsi ensimmäiset syöntikokoiset mukulat. Sitten ne pantiin suoraan TUOREINA kattilaan. Äidillä on tapana heittää joukkoon muutama kevätsipulin varsi, ja niin minäkin tietysti teen. Lajikkeella ja maaperällä sekä lannoituksella on toki myös vaikutusta perunan makuun, mutta siitä teidän täytyy kysellä tarkemmin isältäni. Niin, ja kannattaa tietysti valikoida tasakokoisia perunoita, jotta ne kypsyvät yhtä aikaa, ja muistaa laittaa hiukan suolaa keitinveteen.
Uudet perunat kannattaa siis ostaa suoraan tuottajalta ja tottakai multineen. Viime vuosina yleistynyt tapa ostaa ja myydä pestyä perunaa on ihan karmea. Alastomat, suojattomat perunat köllöttävät kaupan neonvaloissa muovipussissa viikkotolkulla ja uudetkin perunat päivätolkulla. Ei siinä auta jaottelu erivärisiin pusseihin ja laatuihin, surkeaa mikä surkeaa. Pesemisen huono puoli on myös se, että kun oikean perunan ystävä menee ostamaan multaperunaa, hän saa huonompaa laatua, sillä viljelijä, jolta pestyt perunat tilataan, joutuu tietysti laittamaan ykköslaadun muovipussiin ja kakkoslaadun laariin.
Jos siis jostain saatte tuoretta perunaa, niin siitä kannattaa nauttia suorastaan sinällään. Jos joudutte tyytymään siihen, mitä kaupassa sattuu olemaan, voitte tehdä vaikkapa sitruunaperunoita seuraavan ohjeen mukaan. Resepti on BBC Good Food –lehdestä 9/08, jonka nappasin talvella kirpparilta mukaani, ja olen ruoan siis kokeillut ja kelvolliseksi havainnut.
Sitruunaperunat
450 g uusia perunoita
ripaus suolaa
yhden sitruunan raastettu kuori
1 rkl oliiviöljyä
merisuolahiutaleita
Keitä perunoita miedosti suolatussa vedessä viisi minuuttia. Kaada vesi pois, lohko perunoita, jos tuntuu tarpeelliselta ja laita uunivuokaan. Sekoittele perunoiden joukkoon sitruunankuori ja öljy. Öljyn määrä on makuasia, mutta itse pysyisin kohtuudessa eli laittaisin öljyä vain sen verran, että se kostuttaa perunat, mutta ei jää astian pohjalle. Ripottele suolahiutaleita pinnalle. Paista 200 asteessa 20 minuuttia tai kunnes perunat ruskistuvat hiukan ja ovat kypsiä. Tarjoa heti vaikkapa kalaruoan lisukkeena. Pippurin ystävä (kuten minä) saattaa haluta pyöräyttää pinnalle hiukan mustapippuria.
Toinen ruokalaji, johon uusia perunoita voi tunkea, on kanarialaiset suolaperunat, joita varmaan lähes jokainen suomalainen on etelänmatkalla maistellut. Tässä myöskin kokeiltu ohje, ja lisukkeeksi tulee tietysti kuuluisa mojo. Ohjeet ovat peräisin pienestä Könemannin kustantamasta espanjalaisen ruoan keittokirjasta (Anne Wilson: Herkkuja Espanjasta).
Patatas arrugadas - Kurttuiset perunat ja mojokastike
18 pientä uutta perunaa
1 rkl oliiviöljyä
2 tl suolaa
Kastike:
2 valkosipulinkynttä
1 tl kuminaa
1 tl paprikajauhetta
1 dl oliiviöljyä
2 rkl valkoviinietikkaa
1 rkl kuumaa vettä
Laita pestyt perunat uunivuokaan, valuta öljyä päälle ja ravista vuokaa niin, että öljy leviää. Ripota suola tasaisesti perunoille. Paista uunissa 200 asteessa 20-25 minuuttia, kunnes perunat ovat kullanruskeita ja hiukan kurttuisia. Ravista vuokaa pari kertaa kypsennyksen aikana.
Laita kastiketta varten valkosipuli, kuminat ja paprika monitoimikoneeseen. Sekoita yksi minuutti. Lisää öljy hitaasti ohuena nauhana koneen käydessä, kunnes kaikki on lisätty ja kastike saonnut. Lisää viinietikka ja kuuma vesi ja sekoita edelleen minuutti. Tarjoa perunat kuumina kastikkeen kera.
Kastikkeen toinen muunnelma saadaan, kun paprika korvataan korianterilla. Perunat maistuvat myös valkosipulimajoneesin kanssa, varsinkin, jos lautasella on myös kalaa.
Minulla on vielä mielessä lisää ruokajuttuja, mutta palataan niihin toiste, pitää lähteä podengon kanssa lenkille. Sillä on muuten aika hyvä kuulo. Kun kirjoitan jotakin keittiössä, se kuulee sen olohuoneeseen ja ryntää katsomaan, kirjoitanko ostoslappua - silloin on ehkä koirallekin kävelyretki tiedossa. Sama efekti toistuu, jos vedän auki keittiön alimman laatikon, jossa ostoskassia säilytetään. Nyt se täytyy herättää, sillä koneen naputus ei tiedä koiraparalle mitään kivaa - yllätänpä sen kerrankin!
Leppoisaa ja lepoisaa kesää teillekin!
tuurikokkinne
Virpi
Mutta ruoasta siis. Taannoin joku valitteli lehdessä uusien perunoiden olematonta makua ja kallista hintaa - kun multaakin piti vielä ostaa perunoiden mukana! Eikä edes makueroa ollut ruotsalaisten ja kotimaisten perunoiden välillä! Jos kyseinen henkilö lukee tätä, niin nyt tulee pari vihjettä.
Olen järven rannalla kasvanut perunanviljelijän tytär ja kokemuksesta tiedän, että kahta ei pidä ostaa päivää vanhempina: kalaa ja uusia perunoita (OK, mansikat kolmantena). Lapsuudesta muistan, miten hyviltä ensimmäiset perunat maistuivat, kun isä kävi ne ”varastamassa”, eli ei nostanut varsia pois, vaan mullan sisältä tunnustelemalla etsi ensimmäiset syöntikokoiset mukulat. Sitten ne pantiin suoraan TUOREINA kattilaan. Äidillä on tapana heittää joukkoon muutama kevätsipulin varsi, ja niin minäkin tietysti teen. Lajikkeella ja maaperällä sekä lannoituksella on toki myös vaikutusta perunan makuun, mutta siitä teidän täytyy kysellä tarkemmin isältäni. Niin, ja kannattaa tietysti valikoida tasakokoisia perunoita, jotta ne kypsyvät yhtä aikaa, ja muistaa laittaa hiukan suolaa keitinveteen.
Uudet perunat kannattaa siis ostaa suoraan tuottajalta ja tottakai multineen. Viime vuosina yleistynyt tapa ostaa ja myydä pestyä perunaa on ihan karmea. Alastomat, suojattomat perunat köllöttävät kaupan neonvaloissa muovipussissa viikkotolkulla ja uudetkin perunat päivätolkulla. Ei siinä auta jaottelu erivärisiin pusseihin ja laatuihin, surkeaa mikä surkeaa. Pesemisen huono puoli on myös se, että kun oikean perunan ystävä menee ostamaan multaperunaa, hän saa huonompaa laatua, sillä viljelijä, jolta pestyt perunat tilataan, joutuu tietysti laittamaan ykköslaadun muovipussiin ja kakkoslaadun laariin.
Jos siis jostain saatte tuoretta perunaa, niin siitä kannattaa nauttia suorastaan sinällään. Jos joudutte tyytymään siihen, mitä kaupassa sattuu olemaan, voitte tehdä vaikkapa sitruunaperunoita seuraavan ohjeen mukaan. Resepti on BBC Good Food –lehdestä 9/08, jonka nappasin talvella kirpparilta mukaani, ja olen ruoan siis kokeillut ja kelvolliseksi havainnut.
Sitruunaperunat
450 g uusia perunoita
ripaus suolaa
yhden sitruunan raastettu kuori
1 rkl oliiviöljyä
merisuolahiutaleita
Keitä perunoita miedosti suolatussa vedessä viisi minuuttia. Kaada vesi pois, lohko perunoita, jos tuntuu tarpeelliselta ja laita uunivuokaan. Sekoittele perunoiden joukkoon sitruunankuori ja öljy. Öljyn määrä on makuasia, mutta itse pysyisin kohtuudessa eli laittaisin öljyä vain sen verran, että se kostuttaa perunat, mutta ei jää astian pohjalle. Ripottele suolahiutaleita pinnalle. Paista 200 asteessa 20 minuuttia tai kunnes perunat ruskistuvat hiukan ja ovat kypsiä. Tarjoa heti vaikkapa kalaruoan lisukkeena. Pippurin ystävä (kuten minä) saattaa haluta pyöräyttää pinnalle hiukan mustapippuria.
Toinen ruokalaji, johon uusia perunoita voi tunkea, on kanarialaiset suolaperunat, joita varmaan lähes jokainen suomalainen on etelänmatkalla maistellut. Tässä myöskin kokeiltu ohje, ja lisukkeeksi tulee tietysti kuuluisa mojo. Ohjeet ovat peräisin pienestä Könemannin kustantamasta espanjalaisen ruoan keittokirjasta (Anne Wilson: Herkkuja Espanjasta).
Patatas arrugadas - Kurttuiset perunat ja mojokastike
18 pientä uutta perunaa
1 rkl oliiviöljyä
2 tl suolaa
Kastike:
2 valkosipulinkynttä
1 tl kuminaa
1 tl paprikajauhetta
1 dl oliiviöljyä
2 rkl valkoviinietikkaa
1 rkl kuumaa vettä
Laita pestyt perunat uunivuokaan, valuta öljyä päälle ja ravista vuokaa niin, että öljy leviää. Ripota suola tasaisesti perunoille. Paista uunissa 200 asteessa 20-25 minuuttia, kunnes perunat ovat kullanruskeita ja hiukan kurttuisia. Ravista vuokaa pari kertaa kypsennyksen aikana.
Laita kastiketta varten valkosipuli, kuminat ja paprika monitoimikoneeseen. Sekoita yksi minuutti. Lisää öljy hitaasti ohuena nauhana koneen käydessä, kunnes kaikki on lisätty ja kastike saonnut. Lisää viinietikka ja kuuma vesi ja sekoita edelleen minuutti. Tarjoa perunat kuumina kastikkeen kera.
Kastikkeen toinen muunnelma saadaan, kun paprika korvataan korianterilla. Perunat maistuvat myös valkosipulimajoneesin kanssa, varsinkin, jos lautasella on myös kalaa.
Minulla on vielä mielessä lisää ruokajuttuja, mutta palataan niihin toiste, pitää lähteä podengon kanssa lenkille. Sillä on muuten aika hyvä kuulo. Kun kirjoitan jotakin keittiössä, se kuulee sen olohuoneeseen ja ryntää katsomaan, kirjoitanko ostoslappua - silloin on ehkä koirallekin kävelyretki tiedossa. Sama efekti toistuu, jos vedän auki keittiön alimman laatikon, jossa ostoskassia säilytetään. Nyt se täytyy herättää, sillä koneen naputus ei tiedä koiraparalle mitään kivaa - yllätänpä sen kerrankin!
Leppoisaa ja lepoisaa kesää teillekin!
tuurikokkinne
Virpi
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Lisää raparperijuttuja
Raparperiohjeita on näin alkukesästä joka paikka täynnä, joten hypätkää nämä yli, jos kyllästyttää. Jos ei kyllästytä tai joka paikka pursuaa raparperia, niin simantyyppistä juomaa voi tehdä vaikka seuraavan ohjeen mukaan. (Jos jollakulla on vielä marjoja pakasteessa; meillä ei ole kuin karpaloita ja saattaa olla, että niistä tulisi raparperin kanssa aika tuikea juoma!)
Raparperi-marjasima
1 kg raparperia paloiteltua
2 l pakastemansikoita tai 2 l mustikoita (pakastemustikoita 400-500 g)
300 g hienoa sokeria
400-500 g fariinisokeria
½ tl hiivaa
6-7 l vettä
Sekoita sokeri, marjat ja raparperi. Kaada kiehuva vesi päälle (tai osa vedestä, koska annos on iso). Anna jäähtyä ja siivilöi. (Lisää loput vedestä.) Liuota hiiva kädenlämpöiseen mehuun ja anna siman käydä huoneenlämmössä noin 12 tuntia. Pullota ja säilytä kylmässä, juoma valmistunee muutamassa päivässä.
Seuraava ohje kannattaa ehkä kuitenkin panna merkille, sillä se on suomalaisittain poikkeuksellinen tapa tarjota raparperia, Hollannista peräisin. Hollantilainen pullakulttuuri, tai sen puute, on ihan oma lukunsa. Perinteisesti kuulemma vieraille on kahvin kera tarjottu keksi peltirasiasta, josta osansa piti ottaa nopeasti, ettei kansi napsahtanut sormille... Totta tai ei, hollantilaiset eivät ole mitään torttukansaa, siellä ei harrasteta syntisiä leivoskahviloita. Liekö tuolla juurensa reformoidun kristillisyyden perinteessä. Kotona ei leivota ja kaupan tortut ovat useimmiten ylimakeita keinokermavirityksiä. No, ehkä pikkuisen liioittelen, sillä yksi positiivinen poikkeus on, nimittäin Limburgista kotoisin oleva Vlaai, joka muistuttaa hiukan meikäläistä marjapiirakkaa. Pohja on ohut ja päällä on maltillinen kerros jotain hyvää, yleensä marjaa tai hedelmää, mutta eri vaihtoehtoja on paljon. Mutta siitä toiste ehkä lisää. Siispä raparperipiirakkaan en ole siellä törmännyt, mutta raparperi tuotiin ravintolassa pöytään kompottina liharuoan yhteydessä. Perinteinen ruokatarjoomus sisältää monta kippoa, jossa erilaiset perunat ja kasvislisäkkeet ovat asiakkaan itsensä annosteltavissa. Tässä kaikille kiinnostuneille kompotin ohje Barbara Bloemin kirjasta The Dutch Cookbook (kustantanut Van Dishoeck 1988).
Raparperikompotti
1 kg rapareria
3 dl vettä
4 rkl sitruunamehua
175 g sokeria
1 rkl suurustavaa maissijauhoa (jos ei sitä ole, niin laita perunajauhoa, rakenne tosin tulee hiukan erilaiseksi, mutta maku lienee sama)
2 rkl valkoviiniä
ripaus kanelia
Putsaa raparperi ja leikkaa kolmisenttisiksi paloiksi. Laita palat kattilaan veden ja sitruunamehun kanssa ja kuumenna hitaasti kiehuvaksi. Lisää sokeri ja peitä kattila kannella, anna kiehua lempeällä lämmöllä 7-8 minuuttia tai kunnes raparperi on pehmeää. Nosta raparperipalat vadille, sekoita suurustusjauhot viiniin ja tämä kattilassa olevaan mehuun. Kiehauta. Kaada liemi raparperien päälle ja ripottele pinnalle kanelia.
Jos raparperit menevät möyhyksi, ei haittaa. Valmista kuten meikäläinen kiisseli, mutta tarjoa siis pääruokien lisukkeena. Jos joltakulta hollannin kieli taipuu niin lisää reseptejä löytyy, kun googlaa sanalla "rabarbercompote". Yhdessä ohjeessa näytti olevan mukana myös inkivääriä. Voisi olla hyvää!
Raparperi-marjasima
1 kg raparperia paloiteltua
2 l pakastemansikoita tai 2 l mustikoita (pakastemustikoita 400-500 g)
300 g hienoa sokeria
400-500 g fariinisokeria
½ tl hiivaa
6-7 l vettä
Sekoita sokeri, marjat ja raparperi. Kaada kiehuva vesi päälle (tai osa vedestä, koska annos on iso). Anna jäähtyä ja siivilöi. (Lisää loput vedestä.) Liuota hiiva kädenlämpöiseen mehuun ja anna siman käydä huoneenlämmössä noin 12 tuntia. Pullota ja säilytä kylmässä, juoma valmistunee muutamassa päivässä.
Seuraava ohje kannattaa ehkä kuitenkin panna merkille, sillä se on suomalaisittain poikkeuksellinen tapa tarjota raparperia, Hollannista peräisin. Hollantilainen pullakulttuuri, tai sen puute, on ihan oma lukunsa. Perinteisesti kuulemma vieraille on kahvin kera tarjottu keksi peltirasiasta, josta osansa piti ottaa nopeasti, ettei kansi napsahtanut sormille... Totta tai ei, hollantilaiset eivät ole mitään torttukansaa, siellä ei harrasteta syntisiä leivoskahviloita. Liekö tuolla juurensa reformoidun kristillisyyden perinteessä. Kotona ei leivota ja kaupan tortut ovat useimmiten ylimakeita keinokermavirityksiä. No, ehkä pikkuisen liioittelen, sillä yksi positiivinen poikkeus on, nimittäin Limburgista kotoisin oleva Vlaai, joka muistuttaa hiukan meikäläistä marjapiirakkaa. Pohja on ohut ja päällä on maltillinen kerros jotain hyvää, yleensä marjaa tai hedelmää, mutta eri vaihtoehtoja on paljon. Mutta siitä toiste ehkä lisää. Siispä raparperipiirakkaan en ole siellä törmännyt, mutta raparperi tuotiin ravintolassa pöytään kompottina liharuoan yhteydessä. Perinteinen ruokatarjoomus sisältää monta kippoa, jossa erilaiset perunat ja kasvislisäkkeet ovat asiakkaan itsensä annosteltavissa. Tässä kaikille kiinnostuneille kompotin ohje Barbara Bloemin kirjasta The Dutch Cookbook (kustantanut Van Dishoeck 1988).
Raparperikompotti
1 kg rapareria
3 dl vettä
4 rkl sitruunamehua
175 g sokeria
1 rkl suurustavaa maissijauhoa (jos ei sitä ole, niin laita perunajauhoa, rakenne tosin tulee hiukan erilaiseksi, mutta maku lienee sama)
2 rkl valkoviiniä
ripaus kanelia
Putsaa raparperi ja leikkaa kolmisenttisiksi paloiksi. Laita palat kattilaan veden ja sitruunamehun kanssa ja kuumenna hitaasti kiehuvaksi. Lisää sokeri ja peitä kattila kannella, anna kiehua lempeällä lämmöllä 7-8 minuuttia tai kunnes raparperi on pehmeää. Nosta raparperipalat vadille, sekoita suurustusjauhot viiniin ja tämä kattilassa olevaan mehuun. Kiehauta. Kaada liemi raparperien päälle ja ripottele pinnalle kanelia.
Jos raparperit menevät möyhyksi, ei haittaa. Valmista kuten meikäläinen kiisseli, mutta tarjoa siis pääruokien lisukkeena. Jos joltakulta hollannin kieli taipuu niin lisää reseptejä löytyy, kun googlaa sanalla "rabarbercompote". Yhdessä ohjeessa näytti olevan mukana myös inkivääriä. Voisi olla hyvää!
lauantai 6. kesäkuuta 2009
Kylmänä päivänä
ehtii kirjoittaa vaikka pari ruokaohjetta. Facebookissa on jaettu raparperipiirakan ohjeita, mutta joku kaipaili myös mehureseptiä. Lupasin laittaa sen tänne, niin että se on tallessa kauemmin kuin Facebookin postaukset, mutta nyt ylitänkin lupaukseni ja laitan useamman ohjeen, kun noita näyttää olevan kokoelmissani. Ensimmäinen ohje on saatu otsikossa mainitulta henkilöltä, ja mehu on ihanan väristä ja makuista. Jos joku suunnittelee boolikutsuja kesäksi, niin tässäpä mainio ainesosa:
Sannan äidin rarperimehu
Laita astiaan vajaa kilo pieniä raparperinpaloja ja kaada päälle litra vettä sekä 2 tl sitruunahappoa vesitilkkaan liuotettuna. Peitä ja anna mehustua kylmässä pari vuorokautta. Siivilöi, sokeroi ja pullota. Sokeria voi käyttää vaikkapa 4 dl per mehulitra. Kummentamaton mehu ei säily kovin kauan, joten jos et aio juoda sitä kohtsillään, pakasta se. Laimenna tarjolle tuodessasi tarpeen mukaan.
Arkistostani löytyi myös jostakin käsin kopsattu höyrymehuohje ja siitä viritelty booli. Tämä ohje on niille, joilla on isommat raparperipuskat kuin minulla.
Raparperihöyrymehu
Huuhtele ja paloittele 5 kg raparperia. Kaada ne kerroksittain sokerin (1½ kg sokeria ja 2 dl fariinisokeria tai siirappia) kanssa mehustimeen siten, että ylin ja alin kerros ovat raparperia. Keitä noin 20 min, kunnes mehua alkaa muodostua, mutta kaada ensimmäinen mehuerä takaisin kattilaan, jotta sokeri liukenee tasaisesti. Keittele tunnin ajan ja valuta mehu vähitellen kattilaan, kiehauta ja pullota.
Henk. koht. en tosin ymmärrä tuota kiehauttamista, sillä mehuhan tulee maijasta jo muutenkin kiehuvana. Laskisin siis mehun suoraan kuumiin pulloihin. Kätevin pullojen desinfiointitapa on kuumentaa pestyt pullot sähköuunissa himpun yli sadassa asteessa. Saattaapi myös olla, että tekisin mehun tässä vaiheessa ilman sokeria ja lisäisin makeutuksen vasta tarjoiluvaiheessa. Steriileissä pulloissa, jotka on suljettu keittämällä steriloiduilla korkeilla, mehu säilynee sokerittakin.
Booli
5 dl raparperihöyrymehua
5 dl vettä
1 l ananas- tai omena- tai mansikkamehua
1 l sitruunakivennäisvettä
mansikoita, jäitä
Seuraavan ohjeen mukaista mehua tarjosin viime kesänä perhejuhlissa hyvällä menestyksellä.
Raparperijuoma ja variaatio
2 kg raparperia paloiteltuna
12 dl vettä
1 kanelitanko
5-6 dl sokeria
Tarjoiluun: sitruunalla maustettua kivennäisvettä
Keitä raparpereja kanelivedessä hiljalleen puolisen tuntia. Siivilöi, lisää sokeri ja keitä vielä 10 minuuttia. Laimenna tarjoiluvaiheessa vedellä tai sitruunakivennäisvedellä.
Samalla menetelmällä voit tehdä mansikkamehua: jätä kaneli pois ja laita raparperin joukkoon yhden sitruunan mehu ja litra perattuja mansikoita.
Simantyyppisiä ohjeitakin näyttää olevan, mutta niihin palaan myöhemmin, sillä nyt täytyy lähteä ilahduttamaan perheen kesätyöläistä lämpimäisillä. Ehkä poimin samalla raparperja ja innostun mehuntekoon!
Keittiöhengettärenne
Virpi
Sannan äidin rarperimehu
Laita astiaan vajaa kilo pieniä raparperinpaloja ja kaada päälle litra vettä sekä 2 tl sitruunahappoa vesitilkkaan liuotettuna. Peitä ja anna mehustua kylmässä pari vuorokautta. Siivilöi, sokeroi ja pullota. Sokeria voi käyttää vaikkapa 4 dl per mehulitra. Kummentamaton mehu ei säily kovin kauan, joten jos et aio juoda sitä kohtsillään, pakasta se. Laimenna tarjolle tuodessasi tarpeen mukaan.
Arkistostani löytyi myös jostakin käsin kopsattu höyrymehuohje ja siitä viritelty booli. Tämä ohje on niille, joilla on isommat raparperipuskat kuin minulla.
Raparperihöyrymehu
Huuhtele ja paloittele 5 kg raparperia. Kaada ne kerroksittain sokerin (1½ kg sokeria ja 2 dl fariinisokeria tai siirappia) kanssa mehustimeen siten, että ylin ja alin kerros ovat raparperia. Keitä noin 20 min, kunnes mehua alkaa muodostua, mutta kaada ensimmäinen mehuerä takaisin kattilaan, jotta sokeri liukenee tasaisesti. Keittele tunnin ajan ja valuta mehu vähitellen kattilaan, kiehauta ja pullota.
Henk. koht. en tosin ymmärrä tuota kiehauttamista, sillä mehuhan tulee maijasta jo muutenkin kiehuvana. Laskisin siis mehun suoraan kuumiin pulloihin. Kätevin pullojen desinfiointitapa on kuumentaa pestyt pullot sähköuunissa himpun yli sadassa asteessa. Saattaapi myös olla, että tekisin mehun tässä vaiheessa ilman sokeria ja lisäisin makeutuksen vasta tarjoiluvaiheessa. Steriileissä pulloissa, jotka on suljettu keittämällä steriloiduilla korkeilla, mehu säilynee sokerittakin.
Booli
5 dl raparperihöyrymehua
5 dl vettä
1 l ananas- tai omena- tai mansikkamehua
1 l sitruunakivennäisvettä
mansikoita, jäitä
Seuraavan ohjeen mukaista mehua tarjosin viime kesänä perhejuhlissa hyvällä menestyksellä.
Raparperijuoma ja variaatio
2 kg raparperia paloiteltuna
12 dl vettä
1 kanelitanko
5-6 dl sokeria
Tarjoiluun: sitruunalla maustettua kivennäisvettä
Keitä raparpereja kanelivedessä hiljalleen puolisen tuntia. Siivilöi, lisää sokeri ja keitä vielä 10 minuuttia. Laimenna tarjoiluvaiheessa vedellä tai sitruunakivennäisvedellä.
Samalla menetelmällä voit tehdä mansikkamehua: jätä kaneli pois ja laita raparperin joukkoon yhden sitruunan mehu ja litra perattuja mansikoita.
Simantyyppisiä ohjeitakin näyttää olevan, mutta niihin palaan myöhemmin, sillä nyt täytyy lähteä ilahduttamaan perheen kesätyöläistä lämpimäisillä. Ehkä poimin samalla raparperja ja innostun mehuntekoon!
Keittiöhengettärenne
Virpi
perjantai 22. toukokuuta 2009
Kulttuurinnälkä kasvaa syödessä
Tuli taas käytyä Helsingissä, tällä kertaa työn puolesta. Tutustuimme ensinnäkin Ateneumin Kalevala-näyttelyyn, joka oli oikein mielenkiintoinen ja herätti ihmettelemään sitä, miten erilaisia tulkintoja samasta teoksesta voidaan tehdä. Oli tietenkin hienoa nähdä klassikkoteoksia, kuten Gallen-Kallelan Sammon taonta - sen sijaan Ekmanin romanttiset tulkinnat taivaalla leijuvine hahmoineen ja utupilvineen eivät meikäläistä puhuttele. Modernien, sinänsä hienojen, tilaustöiden yhteyttä Kalevalaan jäin vähän ihmettelemään. Tästä linkistä pääset Ateneumin Kalevala-sivulle: http://www.ateneum.fi/default.asp?docId=15942 Näyttely on avoinna 9.8. asti.
Toinen näyttely oli Tennispalatsin taidemuseon Disney-näyttely, jossa siis valotettiin Disney-studioiden elokuvien taidehistoriallisia taustoja. En ole mikään suuri Disneyn ystävä, koska mielestäni elokuvissa ja sarjoissa usein vesitetään alkuperäiset tarinat jotenkin pliisuiksi muoviversioiksi, mutta näyttelyn jälkeen arvostukseni kyllä himpun verran kasvoi, kun osoitettiin, miten paljon taustatyötä elokuviin on tehty ja miten vahvat yhteydet niillä on (eurooppalaiseen) kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, elokuvataiteeseen, arkkitehtuuriin ja musiikkiin. Suurimman vaikutuksen kuitenkin teki kuuden minuutin pituinen surrealistinen lyhytelokuva, joka on tehty valmiiksi 2000-luvulla Walt Disneyn ja Salvador Dalin yhteistyönä syntyneen materiaalin pohjalta. Materiaalit olivat lojuneet arkistossa vuosikymmeniä, mutta hyvää kannatti kai odottaa!http://www.taidemuseo.fi/suomi/tennispalatsi/lisat/Disney1.html Tämä näyttely päättyy 31.5.
Entä ruokanälkä?
Lipstikka rehottaa taas puutarhassa, mutta nyt ei ole siihen liittyvää reseptiä tarjolla, vaan uunikasvisten ohje. Tämä on alunperin Ghillie Basanin keittokirjasta Marokkolainen keittiö (Gummerus 2006), mutta mukailen sitä vapaasti. Alkuperäisen ohjeen idea on käyttää seitsemää eri kasvista, runsaasti valkosipulia ja oliiviöljyä sekä tuoretta rosmariinia. Meidän keittiön versio on suraavanlainen:
Kaivele esille kasviksia, useaa lajia ja eri värisiä, jos mahdollista, esim. seuraavia: bataattia ja/tai porkkanaa, munakoisoa, sipuleita ja/tai purjoa, kesäkurpitsaa, tomaatteja, parsakaalia, palsternakkaa, paprikaa. Pilko ne reiluiksi paloiksi, hitaasti kypsyvät pienemmiksi kuin nopeasti kypsyvät. Laita uunipellille, mutta leivinpaperia ei kannata laittaa. Kasviksia tulee olla pelti täynnä, jos meinaat, että ruokaa riittää edes muutamalle hengelle, koska kypsyessään kasvikset pienenevät, ja ainakin meidän perheessä menekki on huomattava. Kuori ja viipaloi valkosipulia; alkuperäisessä ohjeessa taisi olla 6 kynttä, mutta laita oman maun mukaan. Kuori ja viipaloi myös palanen tuoretta inkivääriä. Jos sitä ei ole, niin jätä pois... Ripottele nämä kasvisten joukkoon. Ripottele mukaan myös vastajauhettua mustapippuria ja hiuman suolaa ja - tämä on tärkeää - jonkin verran juoksevaa hunajaa tai ruskeaa sokeria. Ja sitten vielä sitä rosmariinia, joko muutama tuore oksa tai kuivattua purkista, ja lopuksi anteliaasti oliiviöljyä, neitsytsellaista, jos sattuu olemaan. Puristi tietysti etsisi kaikki Suomen herkkukaupat läpi löytääkseen marokkolaista, mutta meidän keittiö on "otetaan, mitä on" -keittiö. Kääntele öljy kasvisten joukkoon. Paista uunissa; jos on kiire, niin kuumemmassa, jos ei ole kiire, niin miedossa lämmössä kaikessa rauhassa niin kauan, että kasvikset ovat pehmeitä ja hiukan karamellisoituneita. Jos osa kasviksista on pakasteesta eli esikypsytettyjä, niin lisää ne joukkoon, kun muut kasvikset ovat puolikovia. Sekoita välillä, jos tuntuu siltä. Tarjoa kuskusin kera, jonka voit maustaa voilla, sitruunalla ja persilja- tai minttusilpulla tai olla maustamatta.
Toinen näyttely oli Tennispalatsin taidemuseon Disney-näyttely, jossa siis valotettiin Disney-studioiden elokuvien taidehistoriallisia taustoja. En ole mikään suuri Disneyn ystävä, koska mielestäni elokuvissa ja sarjoissa usein vesitetään alkuperäiset tarinat jotenkin pliisuiksi muoviversioiksi, mutta näyttelyn jälkeen arvostukseni kyllä himpun verran kasvoi, kun osoitettiin, miten paljon taustatyötä elokuviin on tehty ja miten vahvat yhteydet niillä on (eurooppalaiseen) kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, elokuvataiteeseen, arkkitehtuuriin ja musiikkiin. Suurimman vaikutuksen kuitenkin teki kuuden minuutin pituinen surrealistinen lyhytelokuva, joka on tehty valmiiksi 2000-luvulla Walt Disneyn ja Salvador Dalin yhteistyönä syntyneen materiaalin pohjalta. Materiaalit olivat lojuneet arkistossa vuosikymmeniä, mutta hyvää kannatti kai odottaa!http://www.taidemuseo.fi/suomi/tennispalatsi/lisat/Disney1.html Tämä näyttely päättyy 31.5.
Entä ruokanälkä?
Lipstikka rehottaa taas puutarhassa, mutta nyt ei ole siihen liittyvää reseptiä tarjolla, vaan uunikasvisten ohje. Tämä on alunperin Ghillie Basanin keittokirjasta Marokkolainen keittiö (Gummerus 2006), mutta mukailen sitä vapaasti. Alkuperäisen ohjeen idea on käyttää seitsemää eri kasvista, runsaasti valkosipulia ja oliiviöljyä sekä tuoretta rosmariinia. Meidän keittiön versio on suraavanlainen:
Kaivele esille kasviksia, useaa lajia ja eri värisiä, jos mahdollista, esim. seuraavia: bataattia ja/tai porkkanaa, munakoisoa, sipuleita ja/tai purjoa, kesäkurpitsaa, tomaatteja, parsakaalia, palsternakkaa, paprikaa. Pilko ne reiluiksi paloiksi, hitaasti kypsyvät pienemmiksi kuin nopeasti kypsyvät. Laita uunipellille, mutta leivinpaperia ei kannata laittaa. Kasviksia tulee olla pelti täynnä, jos meinaat, että ruokaa riittää edes muutamalle hengelle, koska kypsyessään kasvikset pienenevät, ja ainakin meidän perheessä menekki on huomattava. Kuori ja viipaloi valkosipulia; alkuperäisessä ohjeessa taisi olla 6 kynttä, mutta laita oman maun mukaan. Kuori ja viipaloi myös palanen tuoretta inkivääriä. Jos sitä ei ole, niin jätä pois... Ripottele nämä kasvisten joukkoon. Ripottele mukaan myös vastajauhettua mustapippuria ja hiuman suolaa ja - tämä on tärkeää - jonkin verran juoksevaa hunajaa tai ruskeaa sokeria. Ja sitten vielä sitä rosmariinia, joko muutama tuore oksa tai kuivattua purkista, ja lopuksi anteliaasti oliiviöljyä, neitsytsellaista, jos sattuu olemaan. Puristi tietysti etsisi kaikki Suomen herkkukaupat läpi löytääkseen marokkolaista, mutta meidän keittiö on "otetaan, mitä on" -keittiö. Kääntele öljy kasvisten joukkoon. Paista uunissa; jos on kiire, niin kuumemmassa, jos ei ole kiire, niin miedossa lämmössä kaikessa rauhassa niin kauan, että kasvikset ovat pehmeitä ja hiukan karamellisoituneita. Jos osa kasviksista on pakasteesta eli esikypsytettyjä, niin lisää ne joukkoon, kun muut kasvikset ovat puolikovia. Sekoita välillä, jos tuntuu siltä. Tarjoa kuskusin kera, jonka voit maustaa voilla, sitruunalla ja persilja- tai minttusilpulla tai olla maustamatta.
tiistai 12. toukokuuta 2009
Taiteellisia muisteluksia
ovat seuraavat rivit, sillä ne on kirjoitettu huhtikuisella kokousmatkalla Helsingissä, mutta jäivät ostain syystä silloin sinkauttamatta eetteriin.
Hei taas.
Taannoin mainitsin Kiasmassa olleesta Marita Liulian näyttelystä ”Choosing my Religion” ja onnistuinkin silloin hyvin pian käymään sen katsomassa. Nyt näyttely on jo päättynyt, mutta toivottavasti siihen liittyvät nettisivut ovat vielä avoinna. Eräs ystäväni mainitsi Facebookissa saaneensa huonoja kokemuksia nykytaiteesta, mutta toivon hänen käyneen katsomassa tätä näyttelyä, sillä se edusti nykytaiteen positiivista puolta.
Liulia on vuosien ajan kerännyt materiaalia ja perehtynyt uskontoihin suorastaan tutkijan otteella, mutta lopputulos oli taiteilijan työtä. Esineistä, valokuvista, maalauksista ja videoista koostuva näyttely oli hyvin kaunis ja sai katsojan pohtimaan mm. uskontojen perimmäistä sanomaa, niiden mahdollisia yhtäläisyyksiä ja sukupuolen merkitystä uskonnossa. Liulia oli nimittäin kuvannut itseään eri uskontojen asuihin pukeutuneena, myös oppineiden asuihin – se roolihan on perinteisesti varattu miehille. Toki näyttely herätti kysymyksiäkin, kuten miksi kristinuskoa edustamaan oli valittu juuri katolilaisuus. Ehkä vastaus löytyy, kunhan ehdin lukea näyttelyyn liittyvän kirjan, mutta arvailen, että ehkä rikkaan visuaalisuutensa vuoksi ja ehkä siksi, että se meille suomalaisille ei ole se kaikkein tutuin kristillisyyden haara. Tästä nousee jatkokysymys, että miten sitten on muista uskonnoista valikoitunut juuri se materiaali, joka näyttelyssä on esillä. Kolmanneksi kristitty ihminen joutuu ehkä nieleskelemään näyttelyn edessä sitä, että kristinusko on esitetty yhtenä samanarvoisena vaihtoehtona muiden joukossa. Toisaalta pitää ilahtua siitä, että uskontoa käsitellään yhteiskunnassamme muullakin tavalla kuin potkupallona tai yleisenä syntipukkina (tunnistitteko muuten taas raamatullisen ilmauksen?). Toki näyttelyä saattoi varmaan katsella pelkkänä visuaalisenakin elämyksenä – ja vaikuttavana sellaisena – mutta luulen, että Marita Liulia itse on sisällyttänyt siihen enemmän. Tiesittehän muuten, että Liulian ryhtymiseen taiteilijaksi oli hyvin tärkeä merkitys hänen opinnoillaan Savonlinnan taidelukiossa ja että hän on yksi kansainvälisesti menestyneimmistä taiteilijoistamme. Kiitos Marita Liulia.
Toinen taide-elämys syntyi, kun pääsin kerrankin elokuviin ja kävin katsomassa Klaus Härön ohjaaman ”Postia pappi Jaakobille”. Elokuvaa on kehuttu sekä lehtien palstoilla että ystäväporukoissa, ja se olikin kehujen veroinen. Ulkonaisia tapahtumia oli vähän, samoin henkilöitä, mutta näyttelijät oli erinomaisesti valittu ja he tekivät roolinsa hyvin puhuttelevasti. Ränsistyneen pappilan maisema, tyhjä kirkko ja loppukesän säänvaihtelut toimivat myös kerronnan osana. Postia pappi Jaakobille on elokuva armosta, kutsumuksesta ja myös vanhuudesta. Kiitos Klaus Härö.
Kolmas elämys on myös taidenäyttelystä. Mielessäni oli parikin museoissa esillä olevaa näyttelyä, mutta koska museot ovat maanantaisin kiinni, ohjauduin kokouksen jälkeen Helsingin kaupungintalon ala-aulassa olevaan Virka-galleriaan (no, olin sen kyllä bongannut etukäteen netistä). Siellä oli näyttely huomattavan japanilaisen maisemamaalari Koii Higashiyaman (1908-1999) elämästä ja työstä. Higashiyama oli kotimaassaan suuresti arvostettu taiteilija, joka elvytti perinteisen luonnonväreihin pohjautuvan nihonga-maalaustavan. Hän maalasi suurikokoisia töitä keisarillisiin palatseihin ja temppeleihin. Näyttelyssä ne olivat mukana tietenkin vain elokuvassa, ja seinillä on pienempiä töitä, joista kyllä sai käsityksen Higashiyaman taiteesta. Vitriineissä oli myös taiteilijalle kuuluneita esineitä lippalakista väriputeleihin.
Taulut olivat hyvin kauniita ja useimmiten voimakkaan värisiä ja joissakin niistä oli jopa hiukan naivismia tai satukuvitusta muistuttava ote. En tiedä onko viimeksi mainittu sattumaa ja yritänkö ympätä taiteilijan työhön siihen kuulumattomia käsitteitä, mutta tämä oli mielleyhtymäni. Ehkä siihen osittain vaikutti se, että tauluissa ei ollut ihmisiä, ja eläimiäkin esiintyi hyvin harvoin. Toisaalta on toki mahdollista, että Higashiyama sai taiteeseensa vaikutteita eurooppalaisesta tyylistä, sillä hän opiskeli 30-luvulla Berliinissä ja matkusteli myöhemminkin paljon. 60-luvun alussa hän kävi puolisonsa Sumin kanssa Pohjoismaissa ja vaikuttui erityisesti suomalaisesta luonnosta, ihmisistä – ja musiikista. Jostakin syystä häneen teki erityisen vaikutuksen laulu Kesäpäivä Kangasalla, joten hän hankki levyn itselleen, ja kerrotaan hänen kuunnelleen sitä usein kotona Japanissa. Suomalainen (ainakin minä) tunnisti näyttelystä helposti meikäläisestä maisemasta tehdyt maalaukset ja itäsuomalaista herkisti erityisesti pieni kuva Olavinlinnasta! Näyttelyyn voi tutustua netissä osoitteessa http://www.virka.fi/higashiyama, ja se oli avoinna toukokuun kymmenenteen päivään asti. Kiitos Kaii Higashiyama.
Hei taas.
Taannoin mainitsin Kiasmassa olleesta Marita Liulian näyttelystä ”Choosing my Religion” ja onnistuinkin silloin hyvin pian käymään sen katsomassa. Nyt näyttely on jo päättynyt, mutta toivottavasti siihen liittyvät nettisivut ovat vielä avoinna. Eräs ystäväni mainitsi Facebookissa saaneensa huonoja kokemuksia nykytaiteesta, mutta toivon hänen käyneen katsomassa tätä näyttelyä, sillä se edusti nykytaiteen positiivista puolta.
Liulia on vuosien ajan kerännyt materiaalia ja perehtynyt uskontoihin suorastaan tutkijan otteella, mutta lopputulos oli taiteilijan työtä. Esineistä, valokuvista, maalauksista ja videoista koostuva näyttely oli hyvin kaunis ja sai katsojan pohtimaan mm. uskontojen perimmäistä sanomaa, niiden mahdollisia yhtäläisyyksiä ja sukupuolen merkitystä uskonnossa. Liulia oli nimittäin kuvannut itseään eri uskontojen asuihin pukeutuneena, myös oppineiden asuihin – se roolihan on perinteisesti varattu miehille. Toki näyttely herätti kysymyksiäkin, kuten miksi kristinuskoa edustamaan oli valittu juuri katolilaisuus. Ehkä vastaus löytyy, kunhan ehdin lukea näyttelyyn liittyvän kirjan, mutta arvailen, että ehkä rikkaan visuaalisuutensa vuoksi ja ehkä siksi, että se meille suomalaisille ei ole se kaikkein tutuin kristillisyyden haara. Tästä nousee jatkokysymys, että miten sitten on muista uskonnoista valikoitunut juuri se materiaali, joka näyttelyssä on esillä. Kolmanneksi kristitty ihminen joutuu ehkä nieleskelemään näyttelyn edessä sitä, että kristinusko on esitetty yhtenä samanarvoisena vaihtoehtona muiden joukossa. Toisaalta pitää ilahtua siitä, että uskontoa käsitellään yhteiskunnassamme muullakin tavalla kuin potkupallona tai yleisenä syntipukkina (tunnistitteko muuten taas raamatullisen ilmauksen?). Toki näyttelyä saattoi varmaan katsella pelkkänä visuaalisenakin elämyksenä – ja vaikuttavana sellaisena – mutta luulen, että Marita Liulia itse on sisällyttänyt siihen enemmän. Tiesittehän muuten, että Liulian ryhtymiseen taiteilijaksi oli hyvin tärkeä merkitys hänen opinnoillaan Savonlinnan taidelukiossa ja että hän on yksi kansainvälisesti menestyneimmistä taiteilijoistamme. Kiitos Marita Liulia.
Toinen taide-elämys syntyi, kun pääsin kerrankin elokuviin ja kävin katsomassa Klaus Härön ohjaaman ”Postia pappi Jaakobille”. Elokuvaa on kehuttu sekä lehtien palstoilla että ystäväporukoissa, ja se olikin kehujen veroinen. Ulkonaisia tapahtumia oli vähän, samoin henkilöitä, mutta näyttelijät oli erinomaisesti valittu ja he tekivät roolinsa hyvin puhuttelevasti. Ränsistyneen pappilan maisema, tyhjä kirkko ja loppukesän säänvaihtelut toimivat myös kerronnan osana. Postia pappi Jaakobille on elokuva armosta, kutsumuksesta ja myös vanhuudesta. Kiitos Klaus Härö.
Kolmas elämys on myös taidenäyttelystä. Mielessäni oli parikin museoissa esillä olevaa näyttelyä, mutta koska museot ovat maanantaisin kiinni, ohjauduin kokouksen jälkeen Helsingin kaupungintalon ala-aulassa olevaan Virka-galleriaan (no, olin sen kyllä bongannut etukäteen netistä). Siellä oli näyttely huomattavan japanilaisen maisemamaalari Koii Higashiyaman (1908-1999) elämästä ja työstä. Higashiyama oli kotimaassaan suuresti arvostettu taiteilija, joka elvytti perinteisen luonnonväreihin pohjautuvan nihonga-maalaustavan. Hän maalasi suurikokoisia töitä keisarillisiin palatseihin ja temppeleihin. Näyttelyssä ne olivat mukana tietenkin vain elokuvassa, ja seinillä on pienempiä töitä, joista kyllä sai käsityksen Higashiyaman taiteesta. Vitriineissä oli myös taiteilijalle kuuluneita esineitä lippalakista väriputeleihin.
Taulut olivat hyvin kauniita ja useimmiten voimakkaan värisiä ja joissakin niistä oli jopa hiukan naivismia tai satukuvitusta muistuttava ote. En tiedä onko viimeksi mainittu sattumaa ja yritänkö ympätä taiteilijan työhön siihen kuulumattomia käsitteitä, mutta tämä oli mielleyhtymäni. Ehkä siihen osittain vaikutti se, että tauluissa ei ollut ihmisiä, ja eläimiäkin esiintyi hyvin harvoin. Toisaalta on toki mahdollista, että Higashiyama sai taiteeseensa vaikutteita eurooppalaisesta tyylistä, sillä hän opiskeli 30-luvulla Berliinissä ja matkusteli myöhemminkin paljon. 60-luvun alussa hän kävi puolisonsa Sumin kanssa Pohjoismaissa ja vaikuttui erityisesti suomalaisesta luonnosta, ihmisistä – ja musiikista. Jostakin syystä häneen teki erityisen vaikutuksen laulu Kesäpäivä Kangasalla, joten hän hankki levyn itselleen, ja kerrotaan hänen kuunnelleen sitä usein kotona Japanissa. Suomalainen (ainakin minä) tunnisti näyttelystä helposti meikäläisestä maisemasta tehdyt maalaukset ja itäsuomalaista herkisti erityisesti pieni kuva Olavinlinnasta! Näyttelyyn voi tutustua netissä osoitteessa http://www.virka.fi/higashiyama, ja se oli avoinna toukokuun kymmenenteen päivään asti. Kiitos Kaii Higashiyama.
maanantai 11. toukokuuta 2009
Pe-la-su ja niin edelleen
Nimittäin on jo maanantai, mutta heitän tähän lauantai-iltana junassa kirjoittamani tekstin.
Kotimatkalla
Perjantain ihme toteutui taas ja olimme valmiit noin puoleenpäivään mennessä. Työskentelyn lisäksi kuulimme kirkolliskokouksen mieskuoron äitienpäivälaulun ja hyvästelimme piispa Björkstrandin. Hänen eläkkeelle jäämiseensä on tosin vielä muutama kuukausi, mutta se tapahtuu kuitenkin muutamaa päivää ennen seuraavaa täysistuntoviikkoa.
Perjantain mielenkiintoisin tapaus oli äänestys kirkollisten rakennusten suojelua koskevasta esityksestä. Kirkkohallituksen alkuperäiseen ehdotukseen oli sisällytetty museoviraston valitusoikeus, mutta mietinnössään lakivaliokunta oli jättänyt sen pois. Mietinnön ensimmäisessä käsittelyssä valtioneuvoston edustaja teki ehdotuksen ko. asian sisältämän pykälän lisäämisestä lakiin. Vanhempi hallitussihteeri Joni Hiitolan esitys sai kannatusta sekä ensimmäisessä että toisessa käsittelyssä niin, että lakiehdotus ei saanut vaadittavaa kolmen neljäsosan enemmistöä ja siis raukesi. Vanha ja varmasti aika lailla vanhentunut lainsäädäntö on siis voimassa niin kauan, kunnes mahdollinen uusi esitys tulee käsittelyyn ja hyväksyttäväksi. Asiaa hankaloittaa jonkin verran sen pohtiminen, voidaanko museovirastolle antaa valitusoikeus myös Ahvenanmaan kirkollisten rakennusten suhteen. Myös siitä keskusteltiin, kaventaisiko valitusoikeus seurakuntien ja kirkon autonomiaa sellaisissa tilanteissa, jossa rakennuksiin olisi tarve tehdä muutoksia toiminnallisista syistä tai mahdollisesti jopa purkaa jokin rakennus. Kuntien ja seurakuntien rakennemuutos ja muuttoliike saattavat tehdä jollakin seudulla toimitilat tarpeettomiksi, kun niitä toisaalla on rakennettava lisää.
Kolme neljäsosan määräenemmistövaatimus lakimuutoksissa on varsin, etten sanoisi erittäin kova. Se estää muutosten voimaantulon silloinkin, kun varsin pieni ryhmä on muutosta vastaan (en nyt puhu erityisesti rakennussuojelusta, vaan ylipäänsä). Se tarkoittaa, että vähemmistön suoja on hyvin vahva ja että muutoksia on monissa tilanteissa erittäin vaikea saada aikaan. Valtion puolella määräenemmistöistä on luovuttu muuten, paitsi perustuslain suhteen, jossa esityksen on saatava kahden kolmasosan enemmistö ja tultava hyväksytyksi kahdessa peräkkäisessä eduskunnassa. Itse kannattaisin määräenemmistövaatimuksen pienentämistä kahteen kolmasosaan.
Tämä teksti on kirjoitettu lauantaina, joten en ihan suorinta tietä tullut Turusta kotiin. Pysähdyin Lahdessa käydäkseni katsomassa Beatles-musikaalin erään ko. musiikin ystävän kanssa. Toki tykkään siitä itsekin, joten musikaali kannatti käydä katsomassa, vaikka tarina onkin, kuten tiedetään, oikeastaan surullinen. En voi suositella musikaalia teille, koska sen viimeiset esitykset olivat juuri, mutta ehkä se tulee joskus jonnekin toisaalle. Harmi kyllä, että se loppuu, koska näytökset olivat aivan loppuunmyytyjä ja pojat olivat aika perusteellisesti harjoitellet musiikin. Jee jee jee!
Sunnuntaina rapsuttelin koiran lisäksi hiukan puutarhaa, tai oikeastaan pihaa, sillä se ei ansaitse puutarhan juhlavaa titteliä. Lipstikka kuitenkin taas nousee vahvana, ensimmäiset lehdet on jo leikattu syötäväksi, samoin jalokiurunkannukset ovat komeita, mutta eivät ihan vielä kukassa. Kevätkaihonkukka kukkii jo. Jos ette sitä tunne, niin se on runsaasti leviävä matala maanpeittokasvi, jolla on vaaleanvihreät lehdet ja kauniin siniset pienet kukat. Ruohosipuliakin voi jo leikata ja ihan varovasti viinisuolaheinää. Taidan tänä keväänä hommata lisää monivuotisia yrttejä. Minttuakin penkissä on, mutta se on vielä mullan alla. Oli kyllä paha virhe sijoittaa se samaan penkkiin muiden kasvien kanssa, sillä se leviää rikkaruohomaisesti. Tiesin sen kyllä etukäteen, mutta tulinpahan laittaneeksi. Niin että minulta saa mintun juuria, kuka vain haluaa. Ihan kaunis kasvi se on ja hyvä mauste ja teeaines. Valamonruususta leikkasin kuolleita oksia ja huomasin joko jänön tai myyrän syöneen varsia, mutta ehkä kaikki pensaat ovat kuitenkin hengissä.
Nyt vielä jokunen viikko työn raskaan raadantaa, josta kyllä kovasti pidän, ja sitten sekä lehmät että vasikat laitumelle!
teitä tervehtien
Virpi
Kotimatkalla
Perjantain ihme toteutui taas ja olimme valmiit noin puoleenpäivään mennessä. Työskentelyn lisäksi kuulimme kirkolliskokouksen mieskuoron äitienpäivälaulun ja hyvästelimme piispa Björkstrandin. Hänen eläkkeelle jäämiseensä on tosin vielä muutama kuukausi, mutta se tapahtuu kuitenkin muutamaa päivää ennen seuraavaa täysistuntoviikkoa.
Perjantain mielenkiintoisin tapaus oli äänestys kirkollisten rakennusten suojelua koskevasta esityksestä. Kirkkohallituksen alkuperäiseen ehdotukseen oli sisällytetty museoviraston valitusoikeus, mutta mietinnössään lakivaliokunta oli jättänyt sen pois. Mietinnön ensimmäisessä käsittelyssä valtioneuvoston edustaja teki ehdotuksen ko. asian sisältämän pykälän lisäämisestä lakiin. Vanhempi hallitussihteeri Joni Hiitolan esitys sai kannatusta sekä ensimmäisessä että toisessa käsittelyssä niin, että lakiehdotus ei saanut vaadittavaa kolmen neljäsosan enemmistöä ja siis raukesi. Vanha ja varmasti aika lailla vanhentunut lainsäädäntö on siis voimassa niin kauan, kunnes mahdollinen uusi esitys tulee käsittelyyn ja hyväksyttäväksi. Asiaa hankaloittaa jonkin verran sen pohtiminen, voidaanko museovirastolle antaa valitusoikeus myös Ahvenanmaan kirkollisten rakennusten suhteen. Myös siitä keskusteltiin, kaventaisiko valitusoikeus seurakuntien ja kirkon autonomiaa sellaisissa tilanteissa, jossa rakennuksiin olisi tarve tehdä muutoksia toiminnallisista syistä tai mahdollisesti jopa purkaa jokin rakennus. Kuntien ja seurakuntien rakennemuutos ja muuttoliike saattavat tehdä jollakin seudulla toimitilat tarpeettomiksi, kun niitä toisaalla on rakennettava lisää.
Kolme neljäsosan määräenemmistövaatimus lakimuutoksissa on varsin, etten sanoisi erittäin kova. Se estää muutosten voimaantulon silloinkin, kun varsin pieni ryhmä on muutosta vastaan (en nyt puhu erityisesti rakennussuojelusta, vaan ylipäänsä). Se tarkoittaa, että vähemmistön suoja on hyvin vahva ja että muutoksia on monissa tilanteissa erittäin vaikea saada aikaan. Valtion puolella määräenemmistöistä on luovuttu muuten, paitsi perustuslain suhteen, jossa esityksen on saatava kahden kolmasosan enemmistö ja tultava hyväksytyksi kahdessa peräkkäisessä eduskunnassa. Itse kannattaisin määräenemmistövaatimuksen pienentämistä kahteen kolmasosaan.
Tämä teksti on kirjoitettu lauantaina, joten en ihan suorinta tietä tullut Turusta kotiin. Pysähdyin Lahdessa käydäkseni katsomassa Beatles-musikaalin erään ko. musiikin ystävän kanssa. Toki tykkään siitä itsekin, joten musikaali kannatti käydä katsomassa, vaikka tarina onkin, kuten tiedetään, oikeastaan surullinen. En voi suositella musikaalia teille, koska sen viimeiset esitykset olivat juuri, mutta ehkä se tulee joskus jonnekin toisaalle. Harmi kyllä, että se loppuu, koska näytökset olivat aivan loppuunmyytyjä ja pojat olivat aika perusteellisesti harjoitellet musiikin. Jee jee jee!
Sunnuntaina rapsuttelin koiran lisäksi hiukan puutarhaa, tai oikeastaan pihaa, sillä se ei ansaitse puutarhan juhlavaa titteliä. Lipstikka kuitenkin taas nousee vahvana, ensimmäiset lehdet on jo leikattu syötäväksi, samoin jalokiurunkannukset ovat komeita, mutta eivät ihan vielä kukassa. Kevätkaihonkukka kukkii jo. Jos ette sitä tunne, niin se on runsaasti leviävä matala maanpeittokasvi, jolla on vaaleanvihreät lehdet ja kauniin siniset pienet kukat. Ruohosipuliakin voi jo leikata ja ihan varovasti viinisuolaheinää. Taidan tänä keväänä hommata lisää monivuotisia yrttejä. Minttuakin penkissä on, mutta se on vielä mullan alla. Oli kyllä paha virhe sijoittaa se samaan penkkiin muiden kasvien kanssa, sillä se leviää rikkaruohomaisesti. Tiesin sen kyllä etukäteen, mutta tulinpahan laittaneeksi. Niin että minulta saa mintun juuria, kuka vain haluaa. Ihan kaunis kasvi se on ja hyvä mauste ja teeaines. Valamonruususta leikkasin kuolleita oksia ja huomasin joko jänön tai myyrän syöneen varsia, mutta ehkä kaikki pensaat ovat kuitenkin hengissä.
Nyt vielä jokunen viikko työn raskaan raadantaa, josta kyllä kovasti pidän, ja sitten sekä lehmät että vasikat laitumelle!
teitä tervehtien
Virpi
torstai 7. toukokuuta 2009
Jo torstai!
Tänään huolestuin, koska olemme hyvin hitaasti päässeet lähetekeskusteluista mietintöjen käsittelyyn. Illan täysistunnossa kuitenkin monia asioita vietiin nopeasti päätökseen. Hyvä sinänsä, että asiat etenevät, mutta jotkut aiheet olisivat ansainneet enemmän huomiota (esimerkiksi jumalanpalveluselämää koskenut mietintö), mutta jotenkin tuntuu, että ei voi keskustelua enää pitkittää. Huomiseksi jäi vielä paljon asioita, joten voi olla, että viikko ei pääty lounas- vaan vasta kahviaikaan. Huonompi niille, joilla on esim. lentoliput varattuna iltapäiväksi. Tänään oli tosi rankka päivä edustajille, jotka olivat koko iltapäivän valiokunnissa, meikäläinen sentään sai viettää luppoaikaa.
Tänään tehtiin tärkeä henkilövalinta, kun Pekka Huokuna valittiin kirkkoneuvokseksi eli kirkkohallituksen toiminnallisen osaston johtajaksi. Se merkitsee mm. sitä, että varajäsen nousee hänen tilalleen kirkolliskokoukseen ja että kirkkohallitukseen valitaan uusi pappisjäsen ja Mikkelin maaseurakuntaan uusi kirkkoherra. Onnea, Pekka! Keskustelua syntyi tänään kummiasiasta toistamiseen tällä viikolla, koska aiheesta oli toinen aloite. Luulin, ettei enää uutta sanottavaa löydy, mutta erehdyin. Parissa puheenvuorossa tuotiin esille ajatus, että kummien minimäärä voitaisiin säilyttää periaatteessa kahdessa, mutta annettaisiin kirkkoherralle poikkeustapauksessa lupa hyväksyä kaste yhden kummin kera.
Pari sanaa myös eilisiltaisesta retkestämme. Kuten jo etukäteen kerroin, kävimme museossa - tällä kertaa vain Aboa Vetus -puolella, emme taidemuseon puolella. Museo oli oikein kiinnostava ja valaisi keskiajan elämää Turussa. Iltapalalla ja iltahartaudessa kävimme Katariinan pappilassa ja keskiaikaisessa kirkossa. Kyllä entiset turkulaiset olivat kovia rakentamaa, monta kirkkoa muutaman kilometrin säteellä! Täällä Turun seudulla tuntee muutenkin olevansa historian keskellä, kun kokouspaikan lähistöllä sijaitsevat Turun ensimmäisestä piispanistuimen paikasta muistuttavat rauniot Koroistenniemellä. Tosin alueella on paljon vanhempiakin jäänteitä, sillä aivan kristillisen opiston takana sijaitsee kukkula, jolta on löydetty muinaislinnan jäänteitä. Se on suoraan ruokasalin ikkunoiden takana, mutta arvatkaa, olenko ehtinyt käydä siellä katsomassa... Tänään olisin ehtinyt, mutta pääsin autokyydissä asioille keskustaan ja kävelin sitten Aurajoen rantaa takaisin opistolle ihanassa säässä. Vaikka siis olemme historiallisissa miljöissä, en Keski-Euroopassa asuneena ja jonkin verran kierrelleenä voi olla ajattelematta, että siellä keskiaikaa ei tarvitse kaivaa esille arkeologin kihvelillä, sillä keskiaikaisissa taloissa asutaan edelleen...
Liitän tähän pari kuvaa Tuomiokirkosta ja Maarian kirkosta.
Lähden iltateelle, rauhallisia unia kaikille!
Virpi
Tänään tehtiin tärkeä henkilövalinta, kun Pekka Huokuna valittiin kirkkoneuvokseksi eli kirkkohallituksen toiminnallisen osaston johtajaksi. Se merkitsee mm. sitä, että varajäsen nousee hänen tilalleen kirkolliskokoukseen ja että kirkkohallitukseen valitaan uusi pappisjäsen ja Mikkelin maaseurakuntaan uusi kirkkoherra. Onnea, Pekka! Keskustelua syntyi tänään kummiasiasta toistamiseen tällä viikolla, koska aiheesta oli toinen aloite. Luulin, ettei enää uutta sanottavaa löydy, mutta erehdyin. Parissa puheenvuorossa tuotiin esille ajatus, että kummien minimäärä voitaisiin säilyttää periaatteessa kahdessa, mutta annettaisiin kirkkoherralle poikkeustapauksessa lupa hyväksyä kaste yhden kummin kera.
Pari sanaa myös eilisiltaisesta retkestämme. Kuten jo etukäteen kerroin, kävimme museossa - tällä kertaa vain Aboa Vetus -puolella, emme taidemuseon puolella. Museo oli oikein kiinnostava ja valaisi keskiajan elämää Turussa. Iltapalalla ja iltahartaudessa kävimme Katariinan pappilassa ja keskiaikaisessa kirkossa. Kyllä entiset turkulaiset olivat kovia rakentamaa, monta kirkkoa muutaman kilometrin säteellä! Täällä Turun seudulla tuntee muutenkin olevansa historian keskellä, kun kokouspaikan lähistöllä sijaitsevat Turun ensimmäisestä piispanistuimen paikasta muistuttavat rauniot Koroistenniemellä. Tosin alueella on paljon vanhempiakin jäänteitä, sillä aivan kristillisen opiston takana sijaitsee kukkula, jolta on löydetty muinaislinnan jäänteitä. Se on suoraan ruokasalin ikkunoiden takana, mutta arvatkaa, olenko ehtinyt käydä siellä katsomassa... Tänään olisin ehtinyt, mutta pääsin autokyydissä asioille keskustaan ja kävelin sitten Aurajoen rantaa takaisin opistolle ihanassa säässä. Vaikka siis olemme historiallisissa miljöissä, en Keski-Euroopassa asuneena ja jonkin verran kierrelleenä voi olla ajattelematta, että siellä keskiaikaa ei tarvitse kaivaa esille arkeologin kihvelillä, sillä keskiaikaisissa taloissa asutaan edelleen...
Liitän tähän pari kuvaa Tuomiokirkosta ja Maarian kirkosta.
Lähden iltateelle, rauhallisia unia kaikille!
Virpi
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
Keskiviikossa mennään
Moi.
Käsikirjavaliokunta on saanut kaksi mietintöä tehtyä ja siksi joudan kirjoittelemaan keskellä päivää. Tämän iltapäivän kokouksessa lauloimme ennen seuraavaa täysistuntoviikkoa eläkkeelle jäävälle puheenjohtajallemme piispa Björkstrandille lähtölaulut. Mikäs oli laulaessa, kun lauluntekijät Kaskinen ja Simojoki itse olivat mukana porukassa. He eivät kuulemma "Olet vapaa lähtemään" -laulua kirjoittaessaan tulleet ajatelleeksi, että se sopisi tällaiseenkin tilanteeseen...
Vaikka eilinen ilta meni vähän myöhään (en kerrokaan kaikkea!), olin jo kuuden jälkeen ylhäällä, kävin lenkillä ja kerkesin aamumessuunkin. Aamupäivällä ja lounaan jälkeen on isossa salissa keskusteltu erityisesti kahdesta aloitteesta, joista toisessa olin itsekin allekirjoittajana. Aloitteet koskivat lasten ja nuorten parempaa huomioon ottamista ja heidän äänensä kuulemista kirkon kaikilla tasoilla. Joskus pitkä istuminen on raskasta, mutta toisaalta on hienoa kuulla hyviä ja koskettavia puheita, joita edustajat pitävät. Puheet tulevat pienellä viipeellä kokonaisuudessaan nettiin, joten lukekaa ihmeessä esim. lapsiin liittyvän aloitteen puheet. Tänään http://www.evl.fi/kirkolliskokous -sivulla "Esitykset, päätökset, puheenvuorot" -kohdassa näyttää olevan maanantain ja tiistain keskustelut.
Nyt kipitän kirkkohallituksen kyselytunnille!
Virpi
Käsikirjavaliokunta on saanut kaksi mietintöä tehtyä ja siksi joudan kirjoittelemaan keskellä päivää. Tämän iltapäivän kokouksessa lauloimme ennen seuraavaa täysistuntoviikkoa eläkkeelle jäävälle puheenjohtajallemme piispa Björkstrandille lähtölaulut. Mikäs oli laulaessa, kun lauluntekijät Kaskinen ja Simojoki itse olivat mukana porukassa. He eivät kuulemma "Olet vapaa lähtemään" -laulua kirjoittaessaan tulleet ajatelleeksi, että se sopisi tällaiseenkin tilanteeseen...
Vaikka eilinen ilta meni vähän myöhään (en kerrokaan kaikkea!), olin jo kuuden jälkeen ylhäällä, kävin lenkillä ja kerkesin aamumessuunkin. Aamupäivällä ja lounaan jälkeen on isossa salissa keskusteltu erityisesti kahdesta aloitteesta, joista toisessa olin itsekin allekirjoittajana. Aloitteet koskivat lasten ja nuorten parempaa huomioon ottamista ja heidän äänensä kuulemista kirkon kaikilla tasoilla. Joskus pitkä istuminen on raskasta, mutta toisaalta on hienoa kuulla hyviä ja koskettavia puheita, joita edustajat pitävät. Puheet tulevat pienellä viipeellä kokonaisuudessaan nettiin, joten lukekaa ihmeessä esim. lapsiin liittyvän aloitteen puheet. Tänään http://www.evl.fi/kirkolliskokous -sivulla "Esitykset, päätökset, puheenvuorot" -kohdassa näyttää olevan maanantain ja tiistain keskustelut.
Nyt kipitän kirkkohallituksen kyselytunnille!
Virpi
tiistai 5. toukokuuta 2009
Kirkolliskokouksen tiistai
alkoi taas aamumessulla. Hilkka Olkinuoran saarna oli mieleenpainuva, sillä myös Maarian kirkkosali ja erityisesti sen laivoja esittävät piirrokset saarnasivat. Kiitos, Hilkka!
Täysistunnon asioista puheenvuoroja kirvoitti erityisesti aloite kummien vähimmäismäärän alentamisesta yhteen. Mielipiteissä tulivat esille käytännöllisyyttä korostava linja, jonka mukaan kahden kummien löytäminen on joskus niin vaikeaa, että olisi hyvä tyytyä yhteen, ja kirkon jäsenyyden merkitystä korostava linja, jossa toivottiin kummiuden aseman vahvistamista ja kahden kummin säilyttämistä. Tutkimusten mukaan kummiudella on ollut kasvava merkitys suomalaisille ja siitä on tullut yksi kirkkoon liittymisen motiiveista.
Iltapäivällä olemme työskennelleet valiokunnissa. Käsikirjavaliokunta sai kaksi käsiteltävänään olevaa asiaa (jumalanpalveluselämän kehittäminen ja Evankeliumikirjan viittomakieliset käännökset) niin pitkälle, että ne voidaan vielä tämän viikon aikana tuoda täysistunnon käsiteltäviksi. Täysistuntoviikon ohjelmahan rakentuu aika lailla niin, että alkuviikosta kirkolliskokoukselle tulleet esitykset ja aloitteet ovat lähetekeskusteluissa ja jatkavat valiokuntiin ja loppuviikosta käsitellään valiokunnista tulevia mietintöjä. Useimmat asiat eivät ole lähetekeskustelussa ja lopullisessa käsittelyssä saman viikon aikana, mutta joitakin on sellaisiakin.
Seuraava täysistunto on huomisaamina ja huomenna illalla meitä odottaa retki Aboa Vetus et Ars Nova -museoon. Sen nettisivut ovat osoitteessa http://www.aboavetusarsnova.fi/
Terveisin Virpi
Täysistunnon asioista puheenvuoroja kirvoitti erityisesti aloite kummien vähimmäismäärän alentamisesta yhteen. Mielipiteissä tulivat esille käytännöllisyyttä korostava linja, jonka mukaan kahden kummien löytäminen on joskus niin vaikeaa, että olisi hyvä tyytyä yhteen, ja kirkon jäsenyyden merkitystä korostava linja, jossa toivottiin kummiuden aseman vahvistamista ja kahden kummin säilyttämistä. Tutkimusten mukaan kummiudella on ollut kasvava merkitys suomalaisille ja siitä on tullut yksi kirkkoon liittymisen motiiveista.
Iltapäivällä olemme työskennelleet valiokunnissa. Käsikirjavaliokunta sai kaksi käsiteltävänään olevaa asiaa (jumalanpalveluselämän kehittäminen ja Evankeliumikirjan viittomakieliset käännökset) niin pitkälle, että ne voidaan vielä tämän viikon aikana tuoda täysistunnon käsiteltäviksi. Täysistuntoviikon ohjelmahan rakentuu aika lailla niin, että alkuviikosta kirkolliskokoukselle tulleet esitykset ja aloitteet ovat lähetekeskusteluissa ja jatkavat valiokuntiin ja loppuviikosta käsitellään valiokunnista tulevia mietintöjä. Useimmat asiat eivät ole lähetekeskustelussa ja lopullisessa käsittelyssä saman viikon aikana, mutta joitakin on sellaisiakin.
Seuraava täysistunto on huomisaamina ja huomenna illalla meitä odottaa retki Aboa Vetus et Ars Nova -museoon. Sen nettisivut ovat osoitteessa http://www.aboavetusarsnova.fi/
Terveisin Virpi
maanantai 4. toukokuuta 2009
Turku-viikko alussa
Moi, Lukijat. Kuten huomaatte, kirkolliskokouksen täysistuntoviikko on alussa. Aika moni kirkolliskokousedustaja on ollut minua nopeampi ja on jo blogannut päivän aiheista, muuta ehkä kaikki eivät lue kaikkea, joten kertoilenpa minäkin osaltani tunnelmia.
Viime viikko oli tosi hektinen, kun maanantaina oli Helsingissä käsikirjavaliokunnan kokous ja sitten oli vain kolme työpäivää käytössä ja niistäkin yksi oli koulullamme teemapäivä, jonka ohjelmassa olin mukana. Ennen perjantaita piti saada aika monta asiaa hoidettua, jotta ei tarvitsisi Turussa miettiä työasioita, kun täällä on tiukka ohjelma muutenkin. No, jotain pientä jäi vielä sunnuntai-iltaankin, kuten erään hankehakemuksen kirjoittamisen viimeistely... Nyt kuitenkin näihin asioihin.
Meidän hiippakunnalla oli ilo toteuttaa avajaisjumalanpalvelus Maarian kirkossa tänä aamuna. Kaikki meni nappiin, myös esirukous, joka oli minun vastuullani. Sain kehuja ainakin ruotsin ääntämisestä, tosin suomenkielisiltä edustajatovereilta, ruotsinkielisiltä en uskalla kysyä, vaikka he istuvat takanani isossa salissa. Hälsningar! Oikeasti on kuitenkin kehuttava uuden piispamme Seppo Häkkisen saarnaa, joka oli sekä selkeä että syvällinen. Hän mm. totesi, ettei kirkon tulevaisuus ole lopulta meidän käsissämme, vaan Kristuksen, mutta meidän tulee toimia ikään kuin kaikki riippuisi meistä.
Saarnan lisäksi kuulimme kaksi merkittävää muuta puhetta, nimittäin arkkipiispan avajaisistunnossa pitämän puheen ja kulttuuriministeri Stefan Wallinin puheen. En käy niitä referoimaan, kun kello on yli 11 ja tiedotuskeskus on jo uutisoinut niistä. Katsokaa seuraavista linkeistä!
Arkkipiispan avauspuhe, jonka aiheena oli suvaitsevaisuus: http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/EC68045EAE129CB8C22575AC003C6A8A?OpenDocument&lang=FI
Keskustelu kirkkoherran vaalitavasta: http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/150CC47AC51F4011C22575AC0053C99E?OpenDocument&lang=FI
Kulttuuriministeri Stefan Wallinin puhe: http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/B39AEAD36393FDBEC22575AC003F6D0F?OpenDocument&lang=FI
Kirkolliskokousedustajien blogien osoitteita:
http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/F33D236ECDDB2D82C22574240023528F?OpenDocument&lang=FI
Uutinen kirkolliskokousedustajien Facebook-ryhmästä:
http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/9514162931423D62C22575A70022B7B1?OpenDocument&lang=FI
Hyvää yötä!
tilapäinen turkulaisenne
Virpi
Viime viikko oli tosi hektinen, kun maanantaina oli Helsingissä käsikirjavaliokunnan kokous ja sitten oli vain kolme työpäivää käytössä ja niistäkin yksi oli koulullamme teemapäivä, jonka ohjelmassa olin mukana. Ennen perjantaita piti saada aika monta asiaa hoidettua, jotta ei tarvitsisi Turussa miettiä työasioita, kun täällä on tiukka ohjelma muutenkin. No, jotain pientä jäi vielä sunnuntai-iltaankin, kuten erään hankehakemuksen kirjoittamisen viimeistely... Nyt kuitenkin näihin asioihin.
Meidän hiippakunnalla oli ilo toteuttaa avajaisjumalanpalvelus Maarian kirkossa tänä aamuna. Kaikki meni nappiin, myös esirukous, joka oli minun vastuullani. Sain kehuja ainakin ruotsin ääntämisestä, tosin suomenkielisiltä edustajatovereilta, ruotsinkielisiltä en uskalla kysyä, vaikka he istuvat takanani isossa salissa. Hälsningar! Oikeasti on kuitenkin kehuttava uuden piispamme Seppo Häkkisen saarnaa, joka oli sekä selkeä että syvällinen. Hän mm. totesi, ettei kirkon tulevaisuus ole lopulta meidän käsissämme, vaan Kristuksen, mutta meidän tulee toimia ikään kuin kaikki riippuisi meistä.
Saarnan lisäksi kuulimme kaksi merkittävää muuta puhetta, nimittäin arkkipiispan avajaisistunnossa pitämän puheen ja kulttuuriministeri Stefan Wallinin puheen. En käy niitä referoimaan, kun kello on yli 11 ja tiedotuskeskus on jo uutisoinut niistä. Katsokaa seuraavista linkeistä!
Arkkipiispan avauspuhe, jonka aiheena oli suvaitsevaisuus: http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/EC68045EAE129CB8C22575AC003C6A8A?OpenDocument&lang=FI
Keskustelu kirkkoherran vaalitavasta: http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/150CC47AC51F4011C22575AC0053C99E?OpenDocument&lang=FI
Kulttuuriministeri Stefan Wallinin puhe: http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/B39AEAD36393FDBEC22575AC003F6D0F?OpenDocument&lang=FI
Kirkolliskokousedustajien blogien osoitteita:
http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/F33D236ECDDB2D82C22574240023528F?OpenDocument&lang=FI
Uutinen kirkolliskokousedustajien Facebook-ryhmästä:
http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/9514162931423D62C22575A70022B7B1?OpenDocument&lang=FI
Hyvää yötä!
tilapäinen turkulaisenne
Virpi
sunnuntai 26. huhtikuuta 2009
Kevään korvalla vai kevät korvissa (ja silmissä)
Terve pitkästä aikaa, lukijat. Monia hyviä aiheita on käväissyt mielessä kuluneiden viikkojen aikana, mutta sopivaa hetkeä ei ole tuntunut löytyvän. Piti kirjoittamani ensimmäisistä joutsenista ja pääsiäisestä ja vaikka mistä. Yksi aihe kuitenkin on vanhentumaton: kirjaston ihanuus. Olen miettinyt, voisiko kirjastoon leiriytyä… Oma koti ei kelpaa, vaikka siellä olisikin ja onkin kirjoja, sillä sinne pitäisi itse syöttää uutuuksia. Julkisessa kirjastossa sedät ja tädit tuovat jatkuvasti uutta luettavaa. Missä muualla ovat läsnä kaikki ajat menneestä tulevaan ja kaikki eri elämänalueet? Nykyisin tietysti myös Internetissä, mutta vaikka kuinka surffaan siellä päivittäin, ei kiinnostavimmankaan nettisivun löytäminen vastaa sitä iloa, jota tuntee, kun saa ottaa käteensä lupaavan kirjan, joka on usein kaunis esineenäkin. Kirjat myös haisevat paremmalta kuin tietokoneet.;)
Rakkaus kirjoihin palautuu tietysti lapsuuteen. Hyvin selkeänä on mielessäni muisto ensimmäisestä kirjasta, jonka isä toi kirjastosta minulle. En ollut luullakseni vielä koulussa, mutta isä toi aikuisten puolelta (tai ehkä nuorten osastolta) Jules Vernen Salaperäisen saaren. Olin kerrasta koukussa! Tiedän, että tarina olisi nyt luettuna suuri pettymys, mutta silloin se avasi kerralla maailman eteeni. Ihminen voi mennä minne tahansa ja kokea mitä tahansa seikkailuja vain lukemalla kirjoja!
Otanpa esimerkin. Ihminen voi lainata kirjastosta yö- ynnä työpöydälleen samalla kertaa uusimpaan tieteelliseen tutkimukseen perustuvan kuvateoksen Palestiinan arkeologiasta, nyky-Japaniin sijoittuvan dekkarin, keittokirjan ja oppaan sosiaalisesta mediasta yritysmaailmassa. Tai keskiaikaan sijoittuvan romaanin, puutarhakirjan ja tieteenfilosofista pohdintaa. Tai science fictionia ja elämäntaito-oppaan… no, ymmärsitte. Sitten voi lukea niitä kaikkia kerralla tai vuorotellen mielialan mukaan.
En kerro, kuinka monta kirjaa minulla on tällä hetkellä lainassa, mutta luettavana on WSOY:n julkaisemasta ”Kristinuskon vaikuttajat” –sarjasta Timo Nisulan kirjoittama teos Augustinuksesta. Kyseessä ei ole elämäkerta, vaan kirkkoisän ajattelua ja teologiaa valottava teos, joka antaa uutta ymmärrystä tästä mielenkiintoisesta henkilöstä. Suosittelen! Ei ole edes paksu kirja. Jos joku ihmettelee, miten viitsin lukea jostakin puolitoista tuhatta vuotta sitten eläneestä ihmisestä ja vieläpä lapsellisen innostuneena, niin ehkä se onkin vähän outoa. Toki opettajana koen, että kaikki uusi tieto, olipa se melkein miltä elämänalueelta tahansa, hyödyttää minua työssäni. Vaikka en suoraan voisi jotakin asiaa siirtää oppitunnille, muuttuu se kuitenkin pääomaksi, joka antaa työssä tukevan alustan. Yritän myös opiskelijoille valaista sitä, että kirjoista on ihmiselle yhtä aikaa hupia ja hyötyä. Kaunokirjallisuuden kautta voi päästä sisälle vieraan kulttuurin tai aikakauden ”nahkoihin”.
Eräs kirja, jota odotan jo etukäteen, on kaksisataa vuotta sitten piispana toimineen Jacob Tengströmin elämäkerta. Sitä ei ole vielä kirjoitettu, mutta sitä suunnittelee syksyllä eläkkeelle jäävä Porvoon piispa Gustav Björkstrand. Nykyaikana on tapana fanittaa erilaisia asioita ja minä fanitan muutamia teologeja, en kovin monia, ja nyt olen liittänyt biskop Björkstrandin tuohon joukkoon. Hän on Suomen 200-vuotisjuhliin liittyen esitelmöinyt Tengströmin merkittävästä panoksesta siinä, että Suomi varsin vähällä väkivallalla siirtyi Ruotsin valtakunnasta Venäjän alle. Kuulin aiheesta radiohaastattelun pätkän, ja viikko sitten minulla oli ilo kuunnella piispan esitelmää Suomen ekumeenisen neuvoston kokouksessa. Idolikseni pääsee henkilö, josta näkyy rakkaus ja innostus aihettaan kohtaan ja joka löytää ja luo uutta ja osaa sitten vielä pukea sen selkeästi sanoiksi. Tämän lisäksi piispa Björkstrand on erinomainen puheenjohtaja kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnassa (jonka kokoukseen olen matkalla tätä kirjoittaessani); asioiden käsittelyssä ei ole kiireen tuntua, mutta ne etenevät napakasti. Olen joistakin valiokunnista kuullut toisenkinlaisia viestejä. Kolmanneksi piispa on positiivinen ja ajassa mukana oleva ihminen, ja olen harmissani, että hänen täytyy jäädä valiokunnan puheenjohtajuudesta pois. Varmaan saamme uuden hyvän puheenjohtajan, mutta emme yhtä sympaattista.
Huomasitteko muuten, miten hieno aasinsilta edellisen kappaleen alussa oli? Jatkan ilman uutta aasinsiltaa asiasta, johon piispa Björkstrand kiinnitti huomiota esitelmäänsä seuranneessa keskustelussa: Kun puhutaan menneistä ajoista, ei yleensä osata kylliksi kiinnittää huomiota siihen, miten keskeinen asia uskonnolla oli tuolloin ja miten uskonto ja kirkolliset henkilöt vaikuttivat asioiden kulkuun. Esimerkiksi suuren isännän vaihtuessa kaksisataa vuotta sitten nimenomaan kirkko vaikutti siihen, että suurelta verenvuodatukselta vältyttiin. Luterilainen usko oli myös keskeinen identiteettitekijä suhteessa ortodoksiseen Venäjään. Tämä piispan huomautus lienee ollut mielessäni, kun luin tyttären historian oppikirjaa kohdasta, jossa käsiteltiin 1800-luvun loppupuolta ja 1900-luvun alkua. Huomasin, että uskonnosta ei puhuttu sanaakaan! Mielestäni on virheellistä historiankirjoitusta sivuuttaa asia, joka oli todella tärkeä ihmisille heidän yksityiselämässään mutta myös koko yhteiskunnan ja politiikan kannalta. Buu, alas huonot historioitsijat!
Aasimaisen lapsellinen postaajanne
Virpi
Rakkaus kirjoihin palautuu tietysti lapsuuteen. Hyvin selkeänä on mielessäni muisto ensimmäisestä kirjasta, jonka isä toi kirjastosta minulle. En ollut luullakseni vielä koulussa, mutta isä toi aikuisten puolelta (tai ehkä nuorten osastolta) Jules Vernen Salaperäisen saaren. Olin kerrasta koukussa! Tiedän, että tarina olisi nyt luettuna suuri pettymys, mutta silloin se avasi kerralla maailman eteeni. Ihminen voi mennä minne tahansa ja kokea mitä tahansa seikkailuja vain lukemalla kirjoja!
Otanpa esimerkin. Ihminen voi lainata kirjastosta yö- ynnä työpöydälleen samalla kertaa uusimpaan tieteelliseen tutkimukseen perustuvan kuvateoksen Palestiinan arkeologiasta, nyky-Japaniin sijoittuvan dekkarin, keittokirjan ja oppaan sosiaalisesta mediasta yritysmaailmassa. Tai keskiaikaan sijoittuvan romaanin, puutarhakirjan ja tieteenfilosofista pohdintaa. Tai science fictionia ja elämäntaito-oppaan… no, ymmärsitte. Sitten voi lukea niitä kaikkia kerralla tai vuorotellen mielialan mukaan.
En kerro, kuinka monta kirjaa minulla on tällä hetkellä lainassa, mutta luettavana on WSOY:n julkaisemasta ”Kristinuskon vaikuttajat” –sarjasta Timo Nisulan kirjoittama teos Augustinuksesta. Kyseessä ei ole elämäkerta, vaan kirkkoisän ajattelua ja teologiaa valottava teos, joka antaa uutta ymmärrystä tästä mielenkiintoisesta henkilöstä. Suosittelen! Ei ole edes paksu kirja. Jos joku ihmettelee, miten viitsin lukea jostakin puolitoista tuhatta vuotta sitten eläneestä ihmisestä ja vieläpä lapsellisen innostuneena, niin ehkä se onkin vähän outoa. Toki opettajana koen, että kaikki uusi tieto, olipa se melkein miltä elämänalueelta tahansa, hyödyttää minua työssäni. Vaikka en suoraan voisi jotakin asiaa siirtää oppitunnille, muuttuu se kuitenkin pääomaksi, joka antaa työssä tukevan alustan. Yritän myös opiskelijoille valaista sitä, että kirjoista on ihmiselle yhtä aikaa hupia ja hyötyä. Kaunokirjallisuuden kautta voi päästä sisälle vieraan kulttuurin tai aikakauden ”nahkoihin”.
Eräs kirja, jota odotan jo etukäteen, on kaksisataa vuotta sitten piispana toimineen Jacob Tengströmin elämäkerta. Sitä ei ole vielä kirjoitettu, mutta sitä suunnittelee syksyllä eläkkeelle jäävä Porvoon piispa Gustav Björkstrand. Nykyaikana on tapana fanittaa erilaisia asioita ja minä fanitan muutamia teologeja, en kovin monia, ja nyt olen liittänyt biskop Björkstrandin tuohon joukkoon. Hän on Suomen 200-vuotisjuhliin liittyen esitelmöinyt Tengströmin merkittävästä panoksesta siinä, että Suomi varsin vähällä väkivallalla siirtyi Ruotsin valtakunnasta Venäjän alle. Kuulin aiheesta radiohaastattelun pätkän, ja viikko sitten minulla oli ilo kuunnella piispan esitelmää Suomen ekumeenisen neuvoston kokouksessa. Idolikseni pääsee henkilö, josta näkyy rakkaus ja innostus aihettaan kohtaan ja joka löytää ja luo uutta ja osaa sitten vielä pukea sen selkeästi sanoiksi. Tämän lisäksi piispa Björkstrand on erinomainen puheenjohtaja kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnassa (jonka kokoukseen olen matkalla tätä kirjoittaessani); asioiden käsittelyssä ei ole kiireen tuntua, mutta ne etenevät napakasti. Olen joistakin valiokunnista kuullut toisenkinlaisia viestejä. Kolmanneksi piispa on positiivinen ja ajassa mukana oleva ihminen, ja olen harmissani, että hänen täytyy jäädä valiokunnan puheenjohtajuudesta pois. Varmaan saamme uuden hyvän puheenjohtajan, mutta emme yhtä sympaattista.
Huomasitteko muuten, miten hieno aasinsilta edellisen kappaleen alussa oli? Jatkan ilman uutta aasinsiltaa asiasta, johon piispa Björkstrand kiinnitti huomiota esitelmäänsä seuranneessa keskustelussa: Kun puhutaan menneistä ajoista, ei yleensä osata kylliksi kiinnittää huomiota siihen, miten keskeinen asia uskonnolla oli tuolloin ja miten uskonto ja kirkolliset henkilöt vaikuttivat asioiden kulkuun. Esimerkiksi suuren isännän vaihtuessa kaksisataa vuotta sitten nimenomaan kirkko vaikutti siihen, että suurelta verenvuodatukselta vältyttiin. Luterilainen usko oli myös keskeinen identiteettitekijä suhteessa ortodoksiseen Venäjään. Tämä piispan huomautus lienee ollut mielessäni, kun luin tyttären historian oppikirjaa kohdasta, jossa käsiteltiin 1800-luvun loppupuolta ja 1900-luvun alkua. Huomasin, että uskonnosta ei puhuttu sanaakaan! Mielestäni on virheellistä historiankirjoitusta sivuuttaa asia, joka oli todella tärkeä ihmisille heidän yksityiselämässään mutta myös koko yhteiskunnan ja politiikan kannalta. Buu, alas huonot historioitsijat!
Aasimaisen lapsellinen postaajanne
Virpi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
